Mircea Eliade on ollut jo vuosikymmenet monen oppineen salainen ase Suomessakin: ikuisesti ammennettava lähde tarinoita ja toisiaan täydentäviä ja kumoavia katkelmia kulttuureista, joita ei enää ole. Tämä romanialainen tulivuori, joka Ionescon ja Cioranin tavoin muutti ajoissa Pariisiin, on kirjoittanut kirjavan kokoelman tutkimuksia, joita kaikki kulttuurintutkijat lukevat, mutta joista vain harvat ovat julkisesti innoissaan.
Eliade on eräänlainen mytomaani, joka on kerännyt, luokitellut ja luetellut suuren määrän todellista ja kaunokirjallista myyttiaineistoa. Tästä aineistosta hän on vapaalla mutta erittäin vaikuttavalla ja osittain hyvin vakuuttavalla tavalla luonut uudenlaisen myytin tutkimisen perinteen. Tässä uudessa tutkimustavassa myytin arkkityyppi on perusta, joka lähtee inhimillisestä kokemuksesta, rajaa ja täsmentää kokemuksen sisältöä ja tuottaa tulokseksi kertomuksen muodon, josta ei enää tunnista koko kokemusta, mutta joka muistuttaa jäljen tavoin siitä, mistä se syntyi.
Arkkityyppi ei tarkoita tässä jungilaista tyyppiä vaan eräänlaista elämän perusmallia, jonka avulla meistä itse kukin pystyy tunnistamaan omassa kokemuksessaan sisällöt niin, että ne eivät jää vain henkilökohtaisiksi. Kyse on ihmiskunnan kokemuksen muistista.
Ikuinen paluu on suuri myytti: se esiintyy lähes kaikissa kulttuureissa ja lähes kaikilla eri historiallisilla ja toiminnan tasoilla. Jopa muuten paluuta kaihtavat juutalaisuus ja kristinuskokin ovat saaneet siitä osansa. Elämän syklisyys, inhimillisen tapahtumisen perustavanlaatuinen samuus ja mielettömyydessä ilmi tuleva toiston mieli ovat piirteitä, joiden avulla lukuisat kansantavat, selitykset, riitit ja diskurssimuodot voidaan saada mielekkäiksi. Tämä ei tarkoita, että nämä samalla selittyisivät: mitään inhimillistä kulttuuria yleisempää ei ole selityksen lähtökohtana. Kaikki on selityksenä samalla tasolla, mutta toiminnan motivoinnin, mielellisen syyn kannalta paluu on olennainen: se kertoo ihmiselämän olemuksesta.
Eliaden omat, usein romanialaisen brutaalit romaanit ja novellit käyttävät herkullisesti tätä arkkityyppiaineistoa. Niissä näkyy tapa, jolla juuri nyt mielettömältä tuntuva toiminta perimmiltään on aina vastausta johonkin vanhaan kokemukseen, sukupolvien takaa. Tämä vanha kokemus, jonka subjekteina me emme enää ole, purkautuu läpi uusien kulttuuristen rakenteiden ja panee meidät toimimaan, uskomaan ja ymmärtämään meille tapahtuvat asiat ikäänkuin ne olisivat rituaalista ihmisen elämän merkityksellistämistä.
Tässä katsannossa Eliade kerää yhteen juuri sitä ei-teknologista, ei-uskonnollista ihmismenneisyyttä, josta ainoastaan voimme oppia tunnistamaan omat myyttimme. Roland Barthes oli Eliaden innoittama, kun hän kirjoitti nykyajan myyttien kirjansa, kirjan, joka asetti meille nyt arkipäiväiset, viihteen ja teollisuuden arkkityypit klassisten myyttien rinnalle. Se oli paluun konkretisoimista. Samalla se kuvasti, miksi irrallisina lähes irrationaaliset, ainakin koomiset, tyypit kuitenkin jäsentävät maailmaamme.
Jatkuva luominen, tuho ja uudestaan tuhkasta nouseminen ovat läsnä lukuisissa riiteissä, joiden perustana on paluun myytti. Indoeurooppalaiset kansat ovat erityisen seikkaperäisesti pyrkineet turvaamaan jatkuvan uudistumisen: pelkkä kalenteri kertoo tästä ja kalenteriin liittyvät lukuisat menot, salaseurat, paluuta turvaavat kiellot ja käskyt, luonnon ja ihmisen eron korostaminen ja hävittäminen vuoden eri aikoina.
Viimeisin myyttinen tyyppi, totuutta etsivä tiede, on aggressiivisin vaihe tätä turvaamista. Me emme enää usko syklisyyden autonomisuuteen, meidän on luotava väkisin. Eliaden antamien vertailuesimerkkien valossa uudet arkkityyppien muodot asettuvat osaksi omituista nykyaikaista järkeä välttävää hyvin merkityksellistä historiaa, jossa me emme ole minkään alku.
Eliaden ehkä laajimmin levinnyt teos, Ikuisen paluun myytti, on nyt kääntynyt suomeksi; kääntäjänä on erinomaisesti asiansa taitanut, joissain kohdin eliademaisen vapaasti tekstiä tulkinnut Teuvo Laitila, joka on kirjoittanut kirjaan myös arvokkaan johdannon. Tämä kirja on hyvä lähtökohta Eliadeen, mutta lukija kyllä huomaa, että hän on pudonnut keskelle päättymätöntä diskurssia: Eliade jatkaa vapaasti aina siitä, mihin on ajatuksissaan päätynyt ja vähät välittää lukijan orientaatiosta.
Juha Varto
