Suurista ranskalaisista jälkistrukturalisteista juuri Roland Barthes on jostain kumman syystä jäänyt vuosien varrella vähemmälle huomiolle, ainakin jos huomiota mitataan suomennosten valossa. Barthes'n viimeiseksi teokseksi jäänyt valokuvaa ja sen teoriaa puntaroiva Valoisa huone ilmestyi suomeksi jo vuonna 1985, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista. Viime vuonna Vastapaino teki kuitenkin arvokkaan kulttuurityön julkaisemalla kaksi mielenkiintoista teosta Barthesilta.
Ensiksi kirjapainosta ulos ehti aforistinen Tekstin hurma ikään kuin alkupalaksi. Nimi kertoo teoksesta jo paljon: kysymyksessä on innoittunut, kaunokirjallinen rakkaudentunnustus, jonka mestariajattelija on koonnut julistukseksi lopullisesta uskoontulostaan. Le plaisir du texte ilmestyi alun perin vuonna 1973, jolloin Barthes oli selvästi siirtynyt strukturalismista jälkistrukturalismiin. Monet jälkistrukturalistisen ajattelun oivallukset tulevat korostetusti esiin Barthes'n ajatelmissa, voimakkaina ehkä senkin vuoksi, että Barthes rehellisenä totuudenetsijänä kirjoittaa enemmän itselleen kuin lukijalle jäsentääkseen omaa ajatteluaan.
Filosofiaa on olemassa kahta laatua: systemaattista ja intuitiivista. Barthes tekee jälkimmäistä ja jättää Friedrich Nietzschen tyyliin systemaattisen työn tulkitsijoilleen. Se on suuren tyylin ajattelua, visionäärin työtä, jonka tulokset valkenevat lopullisesti vasta seuraaville sukupolville. Tekstin hurma oikeastaan vastustaa systemaattisuuden mahdollisuuttakin, sillä teksti on Barthes'n mukaan kudelmaa, eritettä tai kudontaa, erittämistä tapahtuma, jota subjekti ei voi täysin ohjata. Juuri ohjaamattomuuden tunne sekä marginaalit ja säröt tekstissä aiheuttavat mielihyvää. Se on tekstin hurmaa.
"Tekstin mielihyvä ei tunnusta mitään ideologiaa toisen yli. Tämä tahdittomuus ei johdu kuitenkaan liberalismista, vaan perversiosta: teksti, sen lukeminen ovat hajonneet. Niistä on karkoitettu, rikottu se moraalinen ykseys, jota yhteiskunta vaatii jokaiselta inhimillisen toiminnan tuotteelta." (s. 44)
Tekijän kuolema tekstin syntymä puolestaan on Vastapainon tarjoilema pääruoka, joka on keitetty kokoon Barthes'n tuotannon keskeisistä, eri yhteyksissä ilmestyneistä artikkeleista. Se sisältää samalla historiallisen ja intellektuaalisen läpileikkauksen strukturalistista, joka 1960-luvun kuluessa ajatteli itsensä jälkistrukturalistiksi.
Teoksen artikkeleihin on artikkelikokoelman toimittaja Lea Rojola liittänyt lyhyen johdannon siteeksi artikkelin ja sen ilmestymisajankohdan ranskalaisen keskustelun välille. Tämänlaisen tavan soisi yleistyvän tämäntyyppisissä kokoelmateoksissa. (Suomentajat Rojola ja Thorel saivat tällä teoksella vuoden 1993 J.A. Hollo -palkinnon.)
Tekijän kuolema tekstin syntymä paneutuu analyyttisemmin pitkälti samaan kysymykseen kuin Tekstin hurmakin: kysymykseen mitä teksti on. Vaikka Barthes pohtii pääasiassa kielen ja kirjallisuuden olemusta, artikkeleista nousevat esiin yleiset kulttuuria ja ihmistä koskevat teoriat, sillä kielen struktuuri esimerkkitapauksena valottaa myös muita struktuureja. Tekijän kuolema ei merkitse pelkästään kirjallisuustieteellistä kirjoittajan aseman uudelleenarviointia, vaan yleisempää subjektin kritiikkiä, jonka johdosta kaikki inhimillinen toiminta joutuu uuteen valoon. Siirtyminen tekijästä tekstiin ja lukijaan on ennen muuta poliittinen liike, joka hyökkää totaalisuuden ihannetta vastaan.
Kielen toteutuminen kokonaisuudessaan, vapautuneena voi tapahtua vain "kaunokirjallisessa" kirjoittamisessa, sillä sitä eivät kahlitse vallan mekanismit kuten puhetta tai tieteellistä diskurssia. Kielen toteutuminen kokonaisuudessaan merkitsee samalla ihmisen vapautumista, koska Barthes'n mukaan kieli on valtaa. Kielen rajojen tutkiminen merkitsee kaikkien inhimillisten valtarakenteiden dekonstruoimista. Tämä idealistinen ajatus tulee uskottavammaksi, kun muistaa ranskalaisen käsityksen kielestä: "Kieli" voi viitata kaikkiin struktuureihin ja "kirjoittaminen" yleiseen selviytymisstrategiaan elämän verkostoissa.
Barthes osaa kirjoittaa herkullisesti ja houkuttelevasti. Hänen tapansa kirjoittaa ja ajatella on kiehtova, mutta tavallaan mutkaton. Tietty helppouden tunne, jota tuntee näitä kirjoja lukiessa, johtuu osoittain varmasti Barthes'n tavasta rakentaa sattuvia metaforia ja toisaalta utopistisesta sävystä, joka korostuu varsinkin Tekstin hurmassa. Barthes onnistuu monia kollegoitaan paremmin osoittamaan lukijalle punaisen langan, joka on ollut useimmiten kadoksissa Platonin jälkeen. Arkielämän ja teoreettisen ajattelun välillä voi vallita suoranainen yhteys.
Mika Vuolle
