Helsingin "Lacan-piiri" julkaisi Philippe Lacoue-Labarthen viime lokakuista Helsingin-vierailua silmällä pitäen pie-nen kirjasen johon on suomennettu Lacoue-Labarthen artikkeli Etiikasta: Lacan ja Antigone. Tässä artikkelissaan Lacoue-Labarthe tarjoaa maistiaiset Lacan-luennastaan sekä käsittelee Antigonea ja "psykoanalyysin est-etiikkaa". Nämä olivat myös lokakuisen seminaarin aiheena. Tässä kontekstissa Etiikasta tulee ymmärrettävämmäksi, sillä muuten voisi hieman ihmetellä tämän alun perin suullisen, Lacan-kollokviossa vuonna 1990 pidetyn, esitelmän suomentamista. Toki Etiikasta sisältää monia mielenkiintoisia ajatuskuvioita ja pyrkii pohtimaan etiikka ja sen alku-perää omalaatuisesta perspektiivistä.
Lacoue-Labarthen artikkelin lisäksi Etiikasta sisältää Hannu Siveniuksen lyhyet alkusanat ja Jaana Jalkasen kokoaman tiivistelmän Sofokleen murhenäytelmästä Antigone.
Lacoue-Labarthe (s. 1940) on Strasbourgin yliopiston filosofian professori. Antigonea hän kuuli jo iltasatuna äidiltään, joka oli kreikan kielen opettaja. Seurauksena tästä oli se, että Philippe on sittemmin muun muassa tehnyt oman teatteriohjauksensa Antigonesta ja vielä 50-vuotiaana hän pohtii Labdakoksen suvun traagista kohtaloa.
Etiikka-artikkelissa Lacoue-Labarthen lähtökohtana on Jacques Lacanin Antigone-luenta, jonka Lacan esitti psy-koanalyysin etiikkaa koskevassa seminaarissaan. Siitä ammentaen Lacoue-Labarthe kysyy:
"Miksi etiikka tarvitsee teatteria? Ja miksi etiikka, eettinen pyrkimys, ei halua tietää siitä mitään?" (s. 17)
Lacoue-Labarthen mukaan vuosisatamme on unohtanut kysymyksen etiikasta. Tämä kysymys on nyt kysyttävä uudelleen ja kokonaan uudella tavalla. Etiikan kysymisen on tapahduttava pitäen silmällä koko länsimaisen etiikan histo-riaa ja etiikan kysymisen uudelleenmuotoilun on pyrittävä siihen, mitä Lacoue-Labarthe kutsuu "arkkietiikaksi". Kysymys on yhtäältä etiikan alkuperän kysymisestä ja toisaalta "alkuperäisen etiikan" etsinnästä.
Kysymys alkuperäisestä etiikasta on löydettävissä erilaisissa muodoissa muiltakin ajattelijoilta kuin Lacoue-Labarthelta. Ajateltakoon vaikka Friedrich Nietzschen pyrkimyksiä päästä käsitteellisen hyvän ja pahan tuolle puolen, Martin Heideggerin olemisen analyysista kumpuavaa alkuperäistä etiikkaa tai esim. Emmanuel Levinasin etiikan merkitystä etsivää ja Toisen ihmisen kasvojen välittömään kohtaamiseen perustuvaa projektia, jota on kutsuttu "etiikan etiikaksi", "ultraetiikaksi" tai "protoetiikaksi". Yhteistä näissä kaikissa on eettisten konstruktioiden hylkääminen ja "perustan" etsiminen muualta kuin tiedollisesta todistusvoimasta tai argumentaation näppäryy-destä ja muodollisesta pätevyydestä.
Perinteiset "filosofiset etiikat" eivät kelpaa myöskään Lacanille tai Lacoue-Labarthelle, koska ne perustuvat hyvän käsitteelle. Lacoue-Labarthe ymmärtää hyvän kovin absoluuttisesti ja totalitaristisesti huomauttaessaan sinänsä terävästi, että "moraalisen hyvän ylläpito synnyttää vaihtoehdotonta politiikkaa" (s. 20). Arkiymmärryksessä (ja filosofiassakin) hyvä usein ymmärretään Lacoue-Labarthen viittaamaan tyyliin ja tällöin hyvästä todellakin tulee väkivallan väline ja ylläpitäjä sekä 'vaihtoehdottomuuden' legitimoija. Toinen myös filosofien tietoisesti tai tiedostamattomasti käyttämä tapa ymmärtää hyvä on ymmärtää se subjektiivisesti mielihy-vänä.
Näin ollen hyvä ei kelpaa Lacoue-Labarthen arkkietiikan lähtökohdaksi. Hän hakee apua Lacanista ja hänen Antigone-luentansa inspiroimasta "psykoanalyysin traagisesta etiikasta". Siihen päästäkseen on otettava heideggerilainen "askel taaksepäin" hyvän etiikkaa 'edeltävään' ja sen mahdollistavaan alkuperäiseen etiikkaan, joka on "hyvän etiikan tuolla puolen".
Filosofisen etiikan ylittämisessä on kysymys linjan tai raja-aidan ylittämi-sestä. Tämä raja-aita on historiallinen ja tiedollinen raja-aita. Historiallinen se on siksi, että tragedia "edeltää" Platonia, siis filosofiaa, joka pyrki asettamaan tragedian itseään vastaan ja tuomitsemaan sen pelkäksi "mimetologiaksi". Etiikan historiallisuus kietoutuu tiedostamattoman historiallisuuteen ja juuri tiedostamaton on se, joka rajan tuolla puolen lymyilee. Lacanin mieli halajaa "hyvän maailman tuolle puolen", tiedostamattomaan, ei-tietoon ja tragediaan.
"Etiikaksi tai arkkietiikaksi ymmärretyn psykoanalyysin tehtävä on paitsi osoittaa tämän linjan tuolle puolen myös yrittää päästä sinne" (s. 21). Mutta herää kysymys miten ei-tietoon hypätään? Tällöin on kysymys toivosta ja jos sitä ei ole, on loppu lähellä, kuten Lacan asian ilmaisi. Toivon esille ottaminen on filosofisen etiikan kannalta uskaliasta, sillä eihän nykyään monikaan itsensä vakavasti ottava moraalifilosofi voi toivon varaan mitään kestävää laskea.
Lacanin Antigone-luentaa seuraten Lacoue-Labarthe vihjaa, että "etiikka tarvitsee tuekseen estetiikkaa" ja on rakennettava "jotain, jota voisi kutsua est-etiikaksi" (s. 29). Antigonea lukemalla voimme tarkastella "jääkö tragedia mielihyvän talouden vangiksi ja siten alisteiseksi hyvän etiikalle" (s. 23) vai pääseekö se rajan yli.
Näin myös Lacoue-Labarthe pyrkii saattamaan filosofian loppuunsa ja täydellistymiseensä, mikä tapahtuisi tragedian avulla. Tragedia on filosofian koetinkivi tai mahdollisuus toisenlaiseen ajatteluun. Tästä herää kaksi kysy-mystä. Voiko filosofiaa ylipäätänsä saattaa loppuunsa, ja onko tähän edes mitenkään järkevää pyrkiä? Entä miksi tämä täydellistyminen tapahtuisi juuri teatterin avulla?
Tästähän Lacoue-Labarthe lähti liikkeelle. Pääsikö hän loppuun asti? Ainakin hän nytkähti liikkeelle, sillä vaikka emme tragedian avulla pääsisikään rajan yli filosofian tuolle puolen, muistuttaa tragedia meitä siitä ylijäämästä tai filosofian hämärtämästä alueesta, johon filosofia ei ole päässyt käsiksi mutta jota ei silti ole syytä unohtaa. Kuitenkaan hän ei pystynyt minulle täysin selvittämään miksi etiikka tarvitsisi tähän juuri tragediaa. Eikä myöskään, miksi eettisen pyrkimyksen pitäisi kovasti teatterista piitata eli miksi filosofian ja teatterin tulisi olla ystäviä. Mutta kyllä Lacoue-Labarthe esittää kiintoisia ajatuksia etiikan, teatterin ja psykoanalyysin välisistä suhteista.
Helsingissä esitelmöidessään Lacoue-Labarthe kritisoi Heideggeria siitä, että tämä mytologisoi Hölderliniä tekemällä runoilijasta sankarin. Tämä johtaa umpikujaan ja arkkietiikka jää näin Heideggerilla saavuttamatta. Myytin poistamisen lisäksi pitäisi Lacoue-Labarthen mukaan poistaa myös tragedia, olisi päästävä pois traagisen ajattelun piiristä. Olisi päästävä eroon tarinasta luomatta uudentyyppistä tarinaa.
On tärkeää ottaa huomioon filosofian tuolla puolen oleva ja filosofian ulkopuoli, mutta pystyykö filosofia tai etiikka menemään rajan yli tuolle puolen, esimerkiksi tragediaan. Voisiko etiikka pyrkiäkin ("metafysiikan sulkeuman" sijaan) pääsemään tälle puolen: sosiaalisuuteen ja praksikseen eikä teatteriin ja teoriaan, juhlalliseen päältäkatseluun. Miksi etiikan tarvitsisi olla hyvän tuolla puolen sankaritarinoissa ja runoudessa, kun se voisi olla myös hyvän tällä puolen. Länsimaisen hyvän etiikan tradition vankina jään kaipaamaan olemisen etiikan (est-etiikan) sijaan olevan etiikkaa. Vaikka Lacoue-Labarthe Lacania lainaten sanoo, että kysymys on "siitä, mitä tapahtuu maailmassa, jossa elämme" (s. 20), jää tämä maailma ainakin tässä tekstissä ulkopuolelle, teatterin näyttämön varjoon.
Toisaalta mitä sitten voisi olla tämä hyvän tuolla puolen oleva etiikka korkeampine käskyineen? Voiko tällaisella etiikalla olla muuta kohtaloa kuin Antigonen kohtalo, siis hirttäytyminen hautaholvissaan?
Lacoue-Labarthille Antigonen (ja Oidipuksen) teoissa ilmenee hyvän etiikkaa edeltävä ethos, vaikka he eivät kelpaakaan mallikuviksi. Lacanin liike kohti sankaruutta on Lacoue-Labarthille liian traaginen ja kohtalonomainen, hän itse kaipaa rohkeutta sankaruuden sijaan. Arkkietiikan tärkein ominaisuus onkin rohkeus.
Lacoue-Labarthe ihmettelee miksi Lacan "oli niin kiintynyt romantiikan uuden mytologian ohjelmaan" (s. 36) ja kysyy miksi "täytyy olla myytti" ja päättää artikkelinsa arvoituksellisesti: "Tämän päivän etiikka voi olla vain traagista (ylevää) etiikkaa. Tästä ovat ensimmäisinä selvillä aikamme suuret taiteilijat. Luulen kuitenkin, ettei se ole mikään syy estetisoida etiikkaa. Se täytyisi, täytyy tietää." (s.36) Niinpä niin.
Tommi Wallenius
