Qu'est-ce que la philosophie? Mitä filosofia on? Tämä on kysymys, jonka Gilles Deleuze yhdessä Felix Guattarin kanssa asettaa ajattelulleen viimeisessä yhteisessä teoksessaan1 , tai paremminkin, ajattelu asettaa itselleen siinä vaiheessa, kun se on saapunut pisteeseen, jossa se kysyy itseltään, mitä minä olen kaikki nämä vuodet tehnyt ja saa vastauksekseen filosofiaa. Mitä on Deleuze'in filosofia? Vastaus on selkeä. Se on käsitteiden luomista ja tarkemmin ilmaistuna, käsitteiden luomisen kautta saatavaa tietoa. Luoda käsitteitä, siinä filosofin todellinen ja ainut tehtävä. Neljäkymmentä vuotta ja kaksikymmentä teosta, tuhansia sivuja kristallinkirkasta filosofiaa, voimien ja suhteiden, reaalisen virtuaalisen, eron ja toiston, ajattelun kuvien, virtojen ja katkosten, rihmastojen ja liikkeiden, taitteiden ja tasojen lakkaamatta hajoavia ja uudelleen muodostuvia järjestelmiä, alueita ja niiden romahduksia, kertosäkeitä, sotakoneita, abstrakteja koneita, halukoneita, ruumiita ilman elimiä, konsistenssin tasoja, immanenssin tasoja listaa voitaisiin jatkaa loputtomiin. Jos filosofia on, kuten Deleuze esittää, "oppiala, joka koostuu käsitteiden luomisesta", niin hän jos kuka on todellinen filosofi. Mutta millainen filosofi?
Deleuze'in filosofiaan liittyy neljä keskeistä elementtiä. Hän on myötäsyntyinen empiristi ja pluralisti. Maailma on läsnäoleva ja reaalinen moneus, mutta moneus on tällöin ymmärrettävä yksiäänisyyden ilmauksena. Niinpä hänen filosofiansa on kiistattomasti ja ennen kaikkea immanenttia ja sikäli hän kytkeytyy pitkään luonnonfilosofian perinteeseen Lucretiuksesta Bergsoniin. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että hänen filosofiansa olisi perustavaa, että hänen immanenssinsa lähenisi ylikoodaavaa Jumalaa, ennemminkin se on kuvailevaa, deskriptiivistä metafysiikkaa.2 "Ei ole universaaleja, ei transsendentteja, ei Yhtä, ei subjektia (eikä objektia), ei Järkeä, on vain prosesseja, yhdistymisen, subjektivaation, rationalisaation prosesseja eikä mitään muuta."3 Se, mitä Deleuze ei koskaan ole voinut sietää, on perustava transsendenssi, joka kiteytyy dialektiikassa, toisin sanoen negaation ja ylityksen kautta kulkevassa ajattelussa eli ajattelussa, joka ei kykene ymmärtämään erilaisten ainesten yhtäaikaista läsnäoloa samassa tilassa. Deleuze'in mukaan negaatiota on tuskin lainkaan, ja jos on, niin ainoastaan väärien ongelmanasetteluiden kautta, toisin sanoen silloin, kun kysytään yleiskäsitteiden, kuten Oleminen, Totuus tai Järki mieltä tai luonnetta. Aivan samalla tavalla myös erilaiset tyhjät kysymykset kuten voiko oleminen olla tai väärät ongelmat kuten onko filosofia mahdollista, ovat pelkkiä filosofian kompastuskiviä. Deleuze'in empirismiä ei pidä kuitenkaan sekoittaa mihinkään, mikä vastustaisi käsitteitä tai kannattaisi eletyn kokemuksen voimaa, sillä deleuze'iläinen empirismi on eräänlaista "käsitteen mystisismiä".4 Empirismi, sellaisena kuin Deleuze sen ymmärtää, on käsitteen käsittämistä asiana, jolloin asia on ymmärrettävä vapaana ja villinä, kaikkien antropoligisten periaatteiden tuolla puolen olevana. Käsite on nyt tässä ja ei missään, now-here ja no-where.
Ennemmin kuin viisauden ystävä filosofi on siis käsitteen ystävä, mahdollisuus tai kyky käsitteeseen (en puissance de concept) ja tähän ystävyyteen, ja tällöin ystävyydellä on ymmärrettävä jotakin ajatteluun sisäisesti kuuluvaa. On tietenkin väitetty, että filosofia olisi muutakin, että filosofia olisi esimerkiksi kontemplaatiota, käsitteiden mietiskelyä (eidetiikkaa). Tämä kuitenkin edellyttäisi, että käsitteet olisivat olemassa ennen niiden luomista, että olisi olemassa jokin käsitteiden taivas. Deleuze'in mukaan kontemplaatio on kuitenkin pelkkää objektiivista idealismia, sillä mietelmät ovat ainoastaan "yhtä kuin itse asiat omien käsitteidensä luomisessa nähtyinä". Filosofiaa ei pidä sekoittaa liioin reflektioon (kritiikkiin), joka sellaisenaan on pelkkää subjektiivista idealismia. Jos vastaväitteet ovat Deleuze'ille vastenmielisiä ("jos yrität uida purossa, saat pallon jalkoihisi"), niin reflektio on sitäkin vastenmielisempää, sillä se merkitsee takaisin palaamista, tilien tekemistä selväksi itsensä kanssa. Sitä paitsi, kuten Deleuze korostaa, "ilman filosofiaakin voi reflektoida ihan mitä tahansa". Filosofia ei ole myöskään kommunikaatiota (fenomenologiaa), sillä kommunikaatio on aina alisteista mielipiteille ja abstrakteille yleiskäsitteille, jotka itsessään eivät selitä mitään vaan kaipaavat itse selitystä. Toisin sanoen kommunikaatio on alisteista doksalle, jossa se luo lakkaamatta "yhteisymmärrystä". Kommunikaatio, länsimainen ajatus "demokraattisesta keskustelusta ystävien kesken", ei Deleuze'in mukaan ole ikinä tuottanut ensimmäistäkään käsitettä. Sitä paitsi kommunikaatio on välittömästi sidoksissa markkinoiden intersubjektiiviseen idealismiin, kapitalismin aksiomaattiseen pääoman logiikkaan.5 Deleuze'in mukaan filosofia ei ole kontemplaatiota, reflektiota eikä kommunikaatiota vaan käsitekonstruktionismia.
Mutta miksi on määriteltävä filosofian tehtävä? Mikä tekee niin keskeiseksi filosofian luonteen määrittelemisen? Yksi syy tähän on varmastikin ne lukuisat syytökset, jotka kohdistuvat Deleuze'in filosofiaan ja pitävät sitä liian tieteellisenä. Jopa hänen opettajansa olivat 1960-luvulla tätä mieltä, eikä hän ole myöhemminkään näiltä syytöksiltä säästynyt. Kenties juuri siksi rajanveto suhteessa tieteeseen nousee teoksessa niin keskeiseksi. Eikä tässä vielä kaikki. Deleuze pyrkii osoittamaan, että ainoastaan käsitekonstruktionismin avulla filosofia voi muodostua omaksi alueekseen, sillä esimerkiksi logiikka ja fenomenologia puhuessaan asioiden tiloista (lauseiden totuusarvoista tai eletyn kokemuksesta) liukuvat aina tieteen helmoihin sikäli kuin tiede tarkastelee asioiden tiloja ja filosofia, sellaisena kuin Deleuze sen näkee, tarkastelee ainoastaan käsitteitä. Näin hän kääntää häneen (useimmiten fenomenologien taholta) kohdistuneet syytökset päälaelleen ja osoittaa, kuinka hänen kriitikkonsa lankevat kritisoimansa tieteellisen ajattelun alueelle. Logiikan ja fenomenologian erottaa tieteestä ainoastaan se, että ne koskevat pelkkiä mielipiteitä ja ovat siten eräänlaista alemman tason tiedettä.
Mikä sitten on Deleuze'in mukaan käsite? Ensinnäkin käsite on aina moneus (multiplicité). Ei ole olemassa käsitteitä, joilla olisi ainoastaan yksi osa tai komponentti. Jokainen käsite on vähintään kaksinainen. Ei ole myöskään käsitettä, jolla olisi kaikki komponentit, käsitettä, joka käsittäisi kaiken, sillä se olisi puhdas Kaaos. Käsitteiden luominen onkin aina jonkinlaista säännöttömien ääriviivojen piirtämistä, ääriviivojen, joiden tehtävänä on yhtäältä koota käsitteen komponentit yhteen ja toisaalta tuottaa järjestystä kaikkialla vaanivaan henkiseen Kaaokseen. Käsitteet ovat siis Kaaokseen viritettyjä moneuksia, eräänlaisia värähtelykeskuksia (centres de vibrations), jotka koostuvat niille kuuluvista komponenteista, jotka voivat vuorostaan olla käsitteitä. Näin ollen käsitteet eivät koskaan ole täydellisesti sulkeutuneita itseensä vaan viittaavat myös toisiin käsitteisiin, tai pikemminkin, resonoivat niiden kanssa, ovat niiden kanssa naapuruussuhteessa. Itseasiassa ne jatkuvat äärettömiin.
Toiseksi käsite on aina Tapahtuma (evénement). Se ei ole sen enempää yleinen kuin yksityinenkään tapahtuma vaan puhdas ja pelkkä singulaarisuus (singularité), jokin: "Käsite on määrältään äärellisten, erisyntyisten, tietyssä pisteessä äärettömällä nopeudella absoluuttisesti ylilentäen lävistettyjen komponenttien erottumattomuutta." Sikäli kuin käsite on Tapahtuma on se aina myös virtuaalinen (virtualité), toisin sanoen reaalinen olematta aktuaalinen ja ideaalinen olematta abstrakti.6 Virtuaalinen on se, joka kaikessa asettumisessa saa asettumaan asettamatta itsestään mitään. Se on voima, joka saa tiedostamaan tulematta itse tiedostetun alueelle (mikäli halutaan puhua psykoanalyyttisin käsittein). Tapahtuma on konsistenssiksi tullutta virtuaalisuutta, toisin sanoen se osa "kaikkea tapahtuvaa, jonka onnistuu välttää oma aktualisoitumisensa". Tapahtuma ei siten ole mikään asioiden tila. Tosin se aktualisoituu asiaintiloissa, ruumiissa ja elämissisällöissä, mutta siinä on aina tietty varjoinen ja salainen osansa, joka on joko enemmän tai vähemmän kuin tämä aktualisoituminen.
Tapahtumaa voitaisiin ehkä kutsua transsendentiksi sikäli kuin se lentää asiaintiolojen yli, mutta sen kyky lentää itsensä yli on peräisin kuitenkin puhtaasta immanenssista. Transsendentti on sen sijaan asiaintila, jossa se aktualisoituu, sillä Tapahtuma on aina "immateriaalinen, ruumiiton ja elämätön". Se ei ole ajallinen eikä sillä ole paikkaa, sillä se sijoittuu jonnekin ajan itsensä väliin, jonnekin joka ei ole ikuisuutta mutta ei enää aikaakaan, vaan tulemista. Ajan sisäpuolena Tapahtuma on aina kuollutta aikaa, sitä jossa ei tapahdu mitään.7 Se on ääretöntä odotusta, aina jo äärettömästi menneen odotusta. Tapahtuma on virtuaalinen, mutta virtuaalisessa ei tapahdu eikä kulu mitään. Mitään ei tapahdu, mutta kaikki tulee.
Se, että käsite on virtuaalinen merkitsee ensinnäkin sitä, ja tämä on tässä kaikkein keskeisintä, että käsitteellä ei ole referenssiä. Käsite ei koske asioiden tilaa, sillä käsite viittaa vain itseensä, asettaa itse itsensä ja kohteensa samalla kun se luodaan. Käsite on vain-olemisessaan. Käsite ei siis ole propositio. Juuri tässä on Deleuze'in mukaan logiikan lapsellisuus. Se kuvittelee, että filosofiset käsitteet olisivat propositioita ja samalla intensionaalisia. Propositiot määräytyvät kuitenkin ainoastaan referenssiensä kautta, mutta referenssi ei ole Tapahtuma, vaan suhde asiaintilojen välillä.
Jokaisella käsitteellä on oma historiansa, joka suhteuttaa käsitteen sitä ympäröivään aikakauteen, kuten jokainen käsitehistorioitsija hyvin ymmärtää, mutta Deleuze'in mukaan jokaisella käsitteellä on myös oma historiaton tulemisensa, joka on absoluuttinen. Käsitteet eivät ole ainoastaan historiallisia vaan myös absoluuttisia (tämä ei tietenkään tarkoita, että ne olisivat ikuisia vaan ennemminkin epäajanmukaisia tai paremminkin, ajattomia). Juuri absoluuttisen säilyttäminen on Deleuze'in filosofialle jotakin hyvin luonteenomaista. Absoluuttisella hän ei kuitenkaan viittaa mihinkään kokonaisuuteen, joka olisi yksi vaan äärettömyyteen tai pikemminkin Yksi-Kaikkeen (Un-Tout), joka on moneus.8
Deleuze'in mukaan se, missä esimerkiksi Heidegger teki virheen, Hegeliä seuraten, oli se, että hän palautti filosofian historiaan, Olemisen merkityksen kysymyksen Olemisen historiaan (liike joka Hegelillä oli tietenkin vieläkin ilmeisempi). Sikäli kuin Hegelille ja Heideggerille historia on sisäisyyden historiaa, jossa käsite kehittyy tai paljastaa kohtalonsa, he pysyvät historisteina. On toki selvää, että filosofialla on historiansa, mutta edellistä ei voida palauttaa jälkimmäiseen. Tarvitaan myös toisenlaista filosofiaa, nimittäin Maan-läheistä filosofiaa eli filosofiaa, joka lävistää muun muassa Nietzschen koko myöhäistuotannon. Tällainen filosofia vapauttaa historian välttämättömyyden palvonnasta ja nostaa arvoon satunnaisuuden, aivan kuten se vapauttaa ajattelemasta alkuperää siirtyen ympäristön vaikutuksen korostamiseen. (Deleuze'in mukaan filosofialla ei esimerkiksi ole mitään välttämätöntä ja analyyttista syytä, mikä yhdistäisi sen Kreikkaan jos joku syy on, se on satunnainen ja synteettinen.) Filosofiaa ei siis voida palauttaa sen omaan historiaan, sillä se vapautuu tästä lakkaamatta luodakseen uusia käsitteitä, jotka vaikka aina palaavatkin historiaan eivät ole peräisin siitä. Käsitteen on tultava, ja se tulee kuin salama, mutta se ei tule historiasta. Tuleminen (devenir) ei ole historiallista, vaikka ilman historiaa se jäisikin täysin määrittelemättömäksi, vaille ehtoja. Mikään tapahtuma ei olisi mahdollinen ilman tulemista, jonka se tarvitsee historiattomaksi elementikseen, eräänlaiseksi "armon hetkeksi", kuten Deleuze asian esittää. Tuleminen onkin kuin käsite itse. Se syntyy historiasta ja palaa siihen, mutta ei ole sitä. Sillä ei itsessään ole alkua eikä loppua, vain ympäristönsä, miljöönsä: "Historia tuntee tapahtumasta vain sen toteutumisen asiantiloissa tai elämissisällöissä, mutta tulemisessaan, omassa jatkuvuudessaan, itse-asettumisessaan (auto-position) käsite pakenee historiaa".
Vaikka filosofia on käsitteiden luomista, tämä ei kuitenkaan tarkoita, että uudet käsitteet kumoaisivat vanhoja, että filosofia olisi kumouksellista. Vallankumouksia saattaa olla tieteessä, sikäli kuin tiede on edistyvää, mutta filosofiassa ei ole vallankumouksia, koska se ei edisty filosofia on käsitteiden rauhanomaista rinnakkaiseloa. Vallankumoukset edellyttävät historiallista aikaa, Kronosta, mutta filosofian aika ei ole historiallista vaan stratigrafista (temps stratigraphique). Tällaisessa ajassa ennen ja jälkeen viittaavat ainoastaan päällekkäisyyssuhteisiin. Filosofian historia ei ole käsitteiden vallankumouksellista historiaa, jossa jälkeen tulevat käsitteet kumoavat myöhemmin tulevia. Ennemminkin se on historiaa, jossa käsitteet majailevat vieri vieressä, ovat jatkuvassa naapuruussuhteessa toisiinsa ja resonoivat toistensa kanssa. Jos käsitteet ovat toisilleen vieraita, ei tämä johdu siitä, että niiden välillä olisi taistelu vaan siitä, että ne ovat toistensa suhteen välinpitämättömiä. Itse asiassa filosofian historia ei olekaan historiaa sanan varsinaisessa mielessä vaan tasojen kerrostunutta aikaa, jossa tasot ovat toistensa päällä tai alla. Siksi Deleuze korostaa, että filosofia on tulemista, ei historiaa. Se on tasojen samanaikaisuutta, ei järjestelmien peräkkäisyyttä. Filosofisten käsitteiden omin paikka ei ole historian näyttämöllä, vaan Yksi-Kaikessa. Tätä Yksi-Kaikkea, joka on kuin Spinozan substanssi, Deleuze kutsuu immanenssin tasoksi (plan d'immanence).
Filosofiset käsitteet muodostavat siis aina kokonaisuuden, eräänlaisen rajattoman ja äärettömän Yksi-Kaiken eli immanenssin tason.9 Jokaisen käsitteen luominen edellyttää tällaisen tason pystyttämisen. Sitä ei siis ole olemassa ennen käsitettä ja sen luomista. Immanenssin taso on käsitteellisten tapahtumien absoluuttinen horisontti, puhdas virtuaalisuus: "Käsitteet ovat saaristo tai luusto, pikemminkin selkäranka kuin kallo, kun taas taso on se hengitys, jossa nuo pikku saaret uivat". Taso on kuin autiomaa, jonka ainoita alueita ovat käsitteet, mutta toisaalta taso on käsitteiden ainoa asukas.
On huomattava, että immanenssin taso ei ole käsite, ei edes kaikkien käsitteiden käsite, vaan ajattelun kuva (image de la pensee).10 Ajattelun kuva ei ole asiaintiloissa, sillä se koskee ainoastaan oikeuksia (quid juris?). Ajattelu tai ajattelun kuva eivät ole aivojen toimintaa siinä mielessä kuin tiede aivot näkee, sillä ajattelun kuva sisältää vain sellaista, mikä ajattelulle oikeuden mukaan kuuluu. Mistä ajattelu Deleuze'in mukaan sitten muodostuu? Liikkeestä (mouvement). Ajattelu vaattii ainoastaan liikettä, eikä mitä tahansa liikettä vaan äärettömän liikettä. Ajattelu ei edellytä subjektia, ei edes objektia, eikä sitä voida palauttaa aikaan tai paikkaan. Ajattelussa, äärettömän liikkeessä, liike on vallannut kaiken, tai toisin ilmaistuna, itse horisontti, taso absoluuttisena horisonttina on liikkeessä.11 Äärettömän liike on vuorostaan liikettä äärettömällä nopeudella, toisin sanoen nopeudella, joka samalla kertaa saavuttaa sekä lähtöpisteensä että päätepisteensä, jotka kuten näemme, ovat yksi ja sama, tai ei niinkään Sama12, vaan kaksi puolta, jotka sisäisen differentoitumisen13 kautta muodostavat ruumiin ja hengen, jotka eivät kuitenkaan ole erillisiä substansseja vaan toistensa taitteita14 : "Liike ei voi olla ajattelun kuva olematta samalla olemisen materiaa". Tällaiset äärettömän liikkeet "kutovat immanenssin tasoa lakkaamatta kuin jättimäistä verkkokangasta". Sen sijaan, että äärettömän liikkeet rikkoisivat immanenssin tason Yksi-Kaiken, ne konstruoivat siitä kaartuvan, onteloisen ja kupruilevan pinnan, fraktaalisen planomeenin. Immanenssin taso on äärettömästi taittuvan äärettömyyden fraktalisoitumista. Siksi immanenssin taso on myös alituiseen muuttuva.
Immanenssin tasoa ei kuitenkaan pidä sotkea sitä asuttaviin käsitteisiin. Käsitteitä voidaan vain luoda, tasot on sen sijaan pystytettävä. Immanenssin taso on siten tietyllä tavalla esifilosofinen ja sen pystyttämistä on pidettävä esifilosofisena toimintana. Se on oletettava intuition avulla. (Tätä voidaan verrata, mikäli halutaan, Heideggerin olemisen esiontologiseen ymmärtämiseen, joka deleuze'iläisittäin implikoi olemisen materian suhteessa ajattelun kehityssuuntaan.) Esifilosofinen, toisin sanoen immanenssin taso, ei edellä (ajallisesti tai loogisesti) filosofiaa, vaan on sen, käsitteiden luomisen, sisäisesti edellyttämä: "Immanenssin taso on filosofian absoluuttinen perusta, sen Maa" toisin sanoen se pohja, jolla se käsitteensä luo, mutta tätä Maata ei ole ennen luomista. Immanenssin taso on Kaaoksen poikkileikkaus, kun taas se akti, joka viiltää rikki tai leikkaa Kaaoksen lihan, liittyy käsitteiden luomiseen.
Immanenssin tasossa keskeistä on se, että se ei ole koskaan immanenssi jollekin tai jonkin immanenssi, sillä tällöin käsitteestä tulisi transsendoiva yleiskäsite ja tasosta tämän käsitteen ominaisuus: "Aina kun immanenssi tulkitaan immanentiksi Jollekin (asialle) voidaan olla varmoja, että tämä Joku palauttaa kuvaan transsendenttisen" immanenssi on mitä se on, sellaisenaan. Tämä kyvyttömyys ajatella immanenssia sellaisenaan vaivaa Deleuze'in mukaan lähes kaikkea fenomenologiaa, sillä sikäli kuin immanenssista tulee eletyn immanenssia (Husserl), tulee siitä "välttämättä immanenssia subjektille". Deleuze'in mukaan immanenssi ei kuitenkaan voi olla immanenssia millekään muulle kuin itselleen. Immanenssin tasosta puhuminen merkitsee radikaalia empirismiä. Taso ei ilmaise subjektille immanenttia elämysvirtaa, joka yksilöllistyisi minälle kuuluvassa vaan päinvastoin vain Tapahtumia ja Toisia. Deleuze'in mukaan ensimmäinen filosofi, joka käsitti, että immanenssi ei ole mitään muuta kuin immanenssia, ollen siis ensimmäinen radikaali empiristi, oli Spinoza, "kaikkien filosofien ruhtinas".
Käsitteitä ympäröivät toiset käsitteet, mutta tietyssä mielessä niitä ympäröivät myös ne komponentit, joista ne koostuvat, sillä vaikka kysymyksessä ovat sisäiset komponentit, ne eivät kuitenkaan muodosta käsitteen sisäisyyttä vaan sen sisäisen ympäristön, jonka yli käsitteellinen tapahtuma lentää absoluuttisella nopeudella. Käsitteet eivät silti ole itseriittoisia. Ne tarvitsevat immanenssin tason eli ajattelun kuvan, esifilosofisen autiomaan, jota käsitteet asuttavat. Tässäkö kaikki? Deleuze'in mukaan ei. Tarvitaan vielä jotakin muuta ja tämä muu on käsitteellinen henkilö (personnage conseptuel). Käsitteellinen henkilö on jotakin käsitteen ja esikäsitteellisen tason välillä olevaa. Deleuze'in mukaan filosofia synnyttää tai paremminkin herättää jatkuvasti henkiin käsitteellisiä henkilöitä.
Sokrates oli Platonin käsitteellinen henkilö, aivan kuten Zarathustra tai Dionysos Nietzschen. On kuitenkin huomattava, että käsitteelliset henkilöt eivät ole filosofin edustajia. Ennemminkin filosofi on käsitteellisten henkilöidensä edustaja, eräänlainen vaippa. Juuri käsitteelliset henkilöt ovat filosofian todellisia subjekteja, ja filosofi itse, hänen henkilöllisyytensä, on ainoastaan käsitteellisten henkilöiden salanimi. Kuitenkin filosofeilla näyttää olevan vahva taipumus tulla omiksi käsitteellisiksi henkilöikseen, muuttua kolmanneksi persoonaksi. Ei ole niin, että Nietzsche tahtoi ikuista paluuta vaan niin, että Zarathusta, ikuisen paluun todellinen agentti, veti yhä kiivaammiin herra Nietzscheä puoleensa.
Käsitteellisiä henkilöitä ei pidä sekoittaa esimerkiksi myyttien henkilöihin tai kirjallisuuden hahmoihin, mutta ei myöskään historiallisiin yksilöihin tai psykososiaalisiin tyyppeihin. Psykososiaaliset tyypit ovat todellisia henkilöitä, ruumiita ja sieluja, mutta käsitteelliset henkilöt ovat ainoastaan ajattelijoita. Käsitteellinen henkilö, esimerkiksi Kantin lainsäätäjä, ei ole yksityinen eikä edes julkinen henkilö, puhumattakaan siitä, että kyse olisi oikeudellisesta asemasta vaan jotakin, joka kuuluu itseoikeutetusti ajattelulle itselleen. Kun historialliset henkilöt ovat empiirisiä tosiasioita, joita voidaan kuvata tieteen keinoin ja kun julkiset asemat ovat abstraktioita, joita voidaan pystyttää vallan avulla, ovat käsitteelliset henkilöt "ajattelun puhemiehiä".
Deleuze'in mukaan filosofia sisältää siis kolme elementtiä, jotka liittyvät toisiinsa mutta joita on silti tarkasteltava myös erikseen. Ensinnäkin on olemassa esifilosofinen taso, joka filosofian on piirrettävä (immanenssin taso). Toiseksi tulevat filosofian edusmiehinä toimivat käsitteelliset henkilöt, jotka sen on keksittävä tai synnytettävä (instanssi). Kolmanneksi ovat filosofiset käsitteet, jotka sen on luotava (konsistenssi).15 On kuitenkin muistettava, että nämä elementit eivät palaudu toisiinsa, vaan ne on tavallaan sovitettava yhteen. Juuri tätä sovittamista, Kantia ainakin terminologisesti seuraten, Deleuze kutsuu Mauksi (goût), sikäli kuin tason piirtämistä voidaan kutsua Järjeksi, käsitteellisten henkilöiden keksimistä Mielikuvitukseksi ja käsitteiden luomista Ymmärrykseksi.16 Maku sääntelee tässä tapauksessa eri kykyjen keskinäissuhteita ollen itse eräänlainen kolmoiskyky. Filosofinen Maku on pohjimmiltaan "käsitteeseen kohdistuvaa rakkautta". (On siis huomattava, että filosofia ei koostu tietämisestä eikä sen innoittajana ole totuus, sillä "sen onnistumisen tai epäonnistumisen määräävät sellaiset kategoriat kuin Kiinnostava, Huomattava ja Tärkeä".)
Filosofia, vaikka sen tehtävänä onkin luoda käsitteitä, ei millään muotoa tee siitä ensisijaista ajattelun tai luomisen tapaa, sillä kuten Deleuze korostaa, myös tieteellä ja taiteella on omat tapansa luoda ja ajatella. Kun filosofia luo käsitteitä, luo tiede funktioita: "Tieteen kohteena eivät ole käsitteet vaan funktiot, jotka esiintyvät propositioina diskursiivisissa järjestelmissä." Tässä tehtävässään tiede ei millään tavalla tarvitse filosofiaa. Tosin filosofia voi käsitteellistää tieteellisiä funktioita mutta se ei tarkoita, etteivätkö tiedemiehet kykenisi luomaan totuuksia ilman filosofiaa. Tämä voidaan ymmärtää jo siitä, että Deleuze'in mukaan käsitteiden ja funktioiden välillä on ratkaiseva luonne-ero.
Esimerkiksi filosofian ja tieteen suhde Kaaokseen on aivan erilainen. Kaaosta ei Deleuze'in mukaan luonnehdi niinkään järjestyksen puute kuin se ääretön nopeus, jolla kaikki sen puitteissa hahmottuvat muodot katoavat. Filosofian kysymys on, miten säilyttää nämä äärettömät nopeudet samalla kun niille annetaan konsistenssi, tietty jähmeys, virtuaaliselle ominainen jähmeys. Tiede sen sijaan lähestyy Kaaosta melkein päinvastaisella tavalla. Se kiistää äärettömyyden ja äärettömät nopeudet ja etsii referenssiä, joka kykenisi aktualisoimaan virtuaalisen. Tieteessä on kyse aina jonkinlaisesta hidastuksesta. Tiede tekee virtuaalisesta pysäytetyn kuvan ja pysäyttäessään se aktualisoi sen. Hidastus merkitsee tietyn rajan vetämistä Kaaokseen, jonka puitteissa kaikkien nopeuksien on kuljettava. Rajat ovat tieteen nollapisteitä, jotka tarjoavat funktiolle sen sisäisen referenssin ja mahdollistavat sen laskennallistamisen. Planckin vakio, Big Bang, absoluuttinen nollapiste tai valon nopeus ovat tällaisia rajoja: "Tällaisten rajojen merkitys ei ole niiden empiirisissä arvoissa, joita ne saavat vain koordinaatisoissa; ne toimivat ennen kaikkea alkuperäisen hidastumisen ehtona". Tiedemiehet eivät jäsennä Kaaosta (kuten filosofit), he pystyttävät sinne paradigmoja, eräänlaisia tieteellisiä Urdoxia. Funktioissa on Deleuze'in mukaan aina jotakin uskonnollista, sillä sikäli kuin ne koskevat asioiden kuvaamista, ovat ne eräänlaista ikonografiaa tai ideografiaa. Tosin on totta, että uskonnot eivät voi hyödyntää tiedettä pidemmän päälle, sillä tieteen kuvat on rakennettava, nähtävä ja luettava funktioiden avulla (toisin sanoen niiden rajojen, muuttujien ja koordinaatistojen, jotka tekevät tieteen kuvat mahdolliseksi ja joita ilman koko kuva romahtaa kasaan tai jää leijumaan uskonnollisena kuvana). Tieteellä on ehtonsa, jotka ovat jotakin muuta kuin uskonnon ehdoton usko.
Filosofisten käsitteiden konsistenssina ovat siis Tapahtumat (filosofia ymmärtää vain Tapahtumia), kun taas tieteellisten funktioiden referenssinä ovat asiaintilat (états de choses), tai niiden seokset (tiede ymmärtää vain asiaintiloja): "Filosofia hakee käsitteillään asiaintiloista eräänlaista jatkuvaa tapahtumaa, kun hymyä ilman kissaa, kun taas tiede funktioillaan aktualisoi tapahtuman referoituvassa asiaintilassa, asiassa tai ruumiissa." Kuitenkin nämä kaksi moneuden tyyppiä menevät todellisuudessa lakkaamatta ristiin toistensa kanssa käsitteet ja funktiot, tapahtumat ja asiaintilat. Mutta ne eivät ole "saman linjan kaksi osaa, vaan kaksi erillistä linjaa". On tosin totta, että funktiolla voi olla käsite mutta se on olemassa ainoastaan mikäli filosofia kykenee sen luomaan. Filosofia ja tiede ovatkin Deleuze'in mukaan eräänlaisia elämänmuotoja, jotka toteutuvat joko virtuaalisessa tai aktuaalisessa, käsitteiden parissa immanenssin tasolla tai funktioiden parissa referenssin tasolla.
Kun filosofialla on käsitteelliset henkilönsä, niin tieteen vastaavat henkilöt ovat osittaisia havaitsijoita (observateur partiel), Leibnizin monadeja. Osittaiset havaitsijat ovat suhteessa funktioihin referenssijärjestelmässä aivan kuten käsitteelliset henkilöt ovat suhteessa immanenssin tasolla piirtyviin fragmentaarisiin käsitteisiin. Tieteelliset havaitsijat ovat osittaisia, koska totaalisen perspektiivin mahdollisuus on varattu ainoastaan Jumalalle tai, kuten Deleuze esimerkin asettaa, Laplacen demonille. Osittaiset havainnoitsijat eivät muodosta tiedon rajaa eivätkä ne ole edes lausumien subjekteja. Perspektiivi "asettaa osittaisen havaitsijan ikään kuin silmäksi kartion huipulle, mistä tämä voi nähdä ääriviivat pystymättä näkemään pinnan muotoja ja laatua, jotka aina edellyttävät toista havaintoasemaa". Siten tieteellinen perspektivismi tai relativismi ei koskaan merkitse relatiivisuutta suhteessa subjektiin. Kyse ei ole toden suhteellisuudesta vaan päinvastoin suhteellisen totuudesta.17 Niinpä hyvin määritelty havaitsija toki erottaa kaiken minkä voi erottaa, kaiken mikä kulloisessakin järjestelmässä on erotettavissa. Osittaisen havaitsijan roolina on havaita ja kokea, vaikka hänen havaintonsa ja tuntemuksensa eivät olekaan ihmisen havaintoja ja tunteita tavanomaisessa mielessä, vaan kuuluvat hänen tutkimilleen asioille. Niinpä Deleuze korostaakin, että ennemmin kuin subjekteja, osittaiset havaitsijat ovat voimia, havaitsevia ja kokevia voimia: "Geometriset kuviotkin ovat samalla tuntemuksia ja havaintoja."
Vaikka tiede on tavallaan filosofian kilpailija siinä mielessä, että molemmat kosiskelevat Kaaoksen äärettömyyttä, joskin eri keinoin, niin silti niitä yhdistää (yhteisen "objektin" lisäksi) tietty rohkeus, ajattelun ja luomisen rohkeus. Tätä samaa ei voida sanoa logiikasta ja fenomenologiasta, kahdesta filosofian todellisesta vastustajasta, jotka kaihtavat Kaaosta ja tukeutuvat kilpaa Kosmoksen turvalliseen järjestelmään. Logiikka ja fenomenologia eivät itseasiassa olekaan mitään filosofian kilpailijoita vaan ennemminkin sen hautakiviä.
Logiikan, aivan kuten eräällä tapaa myös fenomenologian, ongelmana on se, että se pyrkii tekemään käsitteestä funktion, eikä mitä tahansa tieteellistä funktiota vaan propositionaalisen funktion, joka voidaan ilmaista luonnollisen kielen lausein. Logiikassa lauseen totuusarvo määräytyy suhteessa referenssiin ja siten sen hyödyntämä propositionaalinen käsite (jos käsitteestä tässä yhteydessä voidaan edes puhua) kehittyy kokonaan referenssin piirissä. Propositionaaliseksi muuttuessaan käsite menettää kuitenkin kaikki filosofiset ominaisuutensa, sillä propositiolla ei ole itsereferenssiä eikä näin ollen edes itsekonsistenssia (voimaa olla vain omassa olemisessaan), joskin lauseen sisäinen ristiriidattomuus voidaan määritellä konsistenssiksi.
Logiikalle, toisin kuin tieteelle, referenssi itsessään on tyhjä. Se on pelkkä totuusarvo. Logiikka ei luo käsitteitä, se lainaa niitä muualta testatakseen niiden totuusarvoja ja näin tehdessään se joutuu turvautumaan tieteen kieleen tai arkipuheen itsestäänselviin propositioihin tai mielipiteisiin. Kaikkia tällaisia propositiotyyppejä, kuten Deleuze korostaa, punnitaan ainoastaan informaatioarvon mukaan. Näin ollen logiikka on tieteen ja uskonnon jälkeen kolmas paradigmatyyppi, joka koostuu toden tunnistamisesta informatiivisissa propositioissa. Deleuze'in mukaan tunnistaminen (proposition tunnistaminen todeksi tai epätodeksi) on kuitenkin kaikista ajattelun liikkeistä "ilman muuta se, joka kantaa kaikkein lyhyimmälle ja on köyhin ja mitäänsanomattomin". Niinpä logiikka Deleuze'in mukaan muistuttaakin enemmän TV-visailuja kuin shakkia tai kielipelejä.
Filosofia ei voi jäädä logiikkaan, ajattelun kuvan köyhimpään leiriin, vaan sen on "noustava sitä tietä, mitä tiede laskeutuu ja jonka alapäähän logiikka leirinsä pystyttää". Filosofian on noustava virtuaalisen alueelle, jonka voi tosin vain osoittaa ei koskaan tietää. Tästä alueesta logiikka kuitenkin vaikenee ja Deleuze'in mukaan logiikka onkin kiinnostavaa vain vaietessaan "yhtyessään paradigma paradigmalta tietynlaiseen zenbuddhismiin". Logiikka tappaa käsitteen kahteen kertaan samastaessaan funktiot ja käsitteet ja tehdessään tieteellisistä funktioista loogisia funktioita, eräänlaisia toisen asteen loogisia käsitteitä, jotka todellisuudessa eivät vähääkään edes muistuta mitään filosofista käsitettä. Käsite ei ole tieteellinen funktio eikä looginen propositio se ei liity mihinkään diskursiiviseen järjestelmään ja on referenssitön: "Käsite asettuu esille, eikä ole muuta kuin oma esilleasettumisensa".18
Logiikka ei kuitenkaan ole se kaikkein epäilyttävin filosofian kilpailija, sillä sellaisenaan se kuitenkin on lähempänä tiedettä kuin filosofiaa. Logiikka ei sentään operoi pelkkien subjektiivisten mielipiteiden alueella. Tästä maastosta nousee sen sijaan esille filosofian toinen vastustaja: fenomenologia. Suurin virhe, jonka fenomenologia tekee, on se, että sen käsitteille on edelleen olemassa tietty referenssi, elämissisällöt tai eletyn tilat (états vécus). Deleuze'in mukaan filosofian ei kuitenkaan tarvitse, eikä sen tule, vedota elettyyn, johon nähden käsitteet olisivat jotenkin kuvitteellisia tai vähäverisiä, ulkoisia tai toissijaisia. Filosofinen käsite ei tarvitse eletyn kainalosauvoja, sillä se koostuu sellaisten Tapahtumien luovasta synnyttämisestä, Tapahtumien, jotka jäävät leijumaan yhtä lailla kaiken eletyn kuin kaikkien asiaintilojenkin yläpuolelle.
On tosin totta, että eletyn analyysi eroaa tieteellisestä asiaintilojen analyysista, mutta ainoastaan siinä suhteessa, että eletyn analyysissa edetään kohti sisäisiä tuntemuksia, eräänlaisia "sumeita joukkoja" ja sikäli se on vain vähemmän eksaktia kuin tiede tai logiikka ja sellaisena vähäpätöisempää kuin jälkimmäiset. Elettyä koskevat lausumat eivät ole loogisia propositioita tai tieteellisiä lausumia vaan subjektin puhtaita ja silkkoja mielipiteitä, "subjektiivisia arvoarvostelmia tai makutuomioita". Väite, että filosofia olisi omimmillaan nykyään juuri tällä alueella, on Deleuze'in mukaan kohtalokas. Silloin filosofia olisi ainoastaan logiikan ja tieteen jälkeen jäävä jakojäännös, ikäänkuin piiraaseen leivottu koriste, tai lintu, joka syö sarvikuonon loisia. Fenomenologia haluaa luovuttaa käsitteen tieteelle, mutta säästää itselleen ei-tieteellisten käsitteiden pienen maaperän, toisin sanoen eletyn funktiot ja merkitykset, jotka eivät tarkasti ottaen olisi tieteellisiä (tätähän fenomenologit usein haluavat korostaa). Deleuze'in mukaan filosofia ei kuitenkaan ole, eikä voi olla, pelkkää eletyn analyysia, sillä jokainen eletyn analyysi on myös (subjektiivisten) asiaintilojen analyysia ja sikäli perustuu funktioihin eikä käsitteisiin.
Filosofista käsitettä ei Deleuze'in mukaan koskaan voida samastaa pelkkään elettyyn, sillä eletty on ainoastaan muuttuja, jonka funktoita filosofiset käsitteet ovat samaan tapaan kuin tieteelliset käsitteet ovat asiaintilojen funktoita. Sitä paitsi monet fenomenologiset käsitteet kuten "maailmassa-Oleminen", "liha" tai "ideaalisuus" (Deleuze viittaa ilmeisesti Heideggeriin, Merleau-Ponty'in ja Husserliin) eivät ole pelkästään solipsistiselle subjektille immanentteja elämissisältöjä vaan myös eletylle transsendentaalisen subjektin referenssejä. Sellaisenaan ne eivät ole ainoastaan arvostelmia (elettyä koskevia empiirisiä mielipiteitä "sumean joukon funktioita", löyhiä makutuomioita) vaan alku-uskomuksia, Urdoxia, "propositioina esiintyviä alkuperäisiä mielipiteitä".
Mielipide on Spinozan mukaan kaikkein alhaisin tietämisen muoto. Tässä suhteessa Deleuze yhtyy Spinozaan ja sikäli kuin fenomenologia operoi pelkästään subjektiivisten mielipiteiden kentässä, se ei koskaan voi kohota tieteen saati sitten filosofian tasolle. Mielipiteet ovat aina taistelun ja vaihdon alaisia ja mielipiteiden vaihdossa on kyse "suositusta demokraattisesta länsimaisesta filosofiakäsityksestä, joka tarjoaa meille mahdollisuuden käydä miellyttäviä tai kiivaita päivälliskeskusteluja herra Rortyn luona". Pitopöydän ääressä kilpailevat keskenään mielipiteet. Eikö tämä ollut myös kreikkalaisille ominainen filosofoinnin tapa? Deleuze'in mukaan ei, sillä Kreikassa filosofit nimenomaan kiivailivat mielipidettä vastaan ja asettivat niiden vaihtoehdoksi episteemin (épistémé) filosofialle sopivana tiedon muotona.
Mielipide on abstraktia ajattelua, ja sen abstraktiossa on väistämättä aina jotakin herjaavaa, sillä mielipide ilmaisee erityisten olioiden yleisiä funktioita: "Se erottaa havainnosta tietyn abstraktin ominaisuuden ja tunteesta tietyn yleistetyn kyvyn: tässä mielessä kaikki mielipiteet ovat pakosti poliittisia."19 Mielipide on ajattelua, joka liittyy oleellisesti määrättyyn tunnistamisen muotoon: ominaisuuden tunnistamiseen havainnossa (kontemplaatio), ryhmän tunnistamiseen tunteessa (reflektio), kilpailijan tunnistamiseen muiden ryhmien ja muiden ominaisuuksien mahdollisuudessa (kommunikaatio). Mielipiteiden maastossa, toisin sanoen fenomenologiassa ja kaikkialla muualla jossa arkiajatellaan, "tosi on sellainen mielipide, joka käy yksiin sen ryhmän mielipiteen kanssa, johon ihminen sen lausuessaan liittyy". Olen samaa mieltä teidän kanssanne me olemme totuuden veljeskunta. Kun tarpeeksi kauan hoetaan tiettyä mielipidettä tietyssä ryhmässä, alkaa tämä mielipide tulla todeksi: "Mielipide on olemukseltaan enemmistön tahtoa ja puhuu aina enemmistön nimissä." Juuri tästä filosofit sofisteja arvostelivat ei siitä, että he kannattivat mielipiteitä vaan siitä, että he eivät kyenneet tavoittamaan mielipiteen sisältämää "totta", vaan jäivät eletyn variaatioiden vangeiksi. Deleuze'in mukaan mielipiteiden vaihto, kommunikaatio, on aina joko ennenaikaista tai liian myöhäistä, ja keskustelua on aina liikaa suhteessa luomiseen. Filosofia "kommunikatiivisena rationaalisuutena" on Deleuze'in mukaan täydellistä harhaa. Se kritiikki, jota filosofit esittävät toisilleen "pyöreiden pöytien" äärellä on hänen mukaansa aina yli- ja ohipuhumista, joka ei ylitä useinkaan "juuston mausta kiistelyä". Todellinen filosofi kammoaa keskusteluja, sillä hänellä on aina muuta tekemistä.
Filosofian ja tieteen lisäksi myös taide on luovaa ajattelua, mutta toisin kuin edelliset, jotka kasaavat ja kumoavat, taide säilyttää: "Taide säilyttää; vain se maailmassa säilyttää." Taideteos on sama kuin säilyvä esine. Se on aistimusblokki (bloc de sensations), toisin sanoen tietty "perseptien ja affektien sommitelma", kompositio. Kun filosofia luo käsitteitä ja tiede funktioita, niin taide luo perseptejä ja affekteja. Kun affektit ovat ihmisen tulemista ei-inhimilliseksi, niin perseptit ovat luonnon ei-inhimillisiä maisemia. Perseptit eivät siis ole asia kuin havainnot, sillä ne ovat riippumattomia ne kokevan tilasta. Affektitkaan eivät ole sama asia kuin ne tunteet, joita ne kuitenkin välittävät: "Aistimukset, perseptit ja affektit, ovat itseisarvoisia olentoja, jotka ovat enemmän kuin kaikki eletty," sillä ne eivät ole ihmisen havaintoja ja tuntemuksia, vaan sijaitsevat ihmisen poissaolossa.20 Tällainen asitimusolento on olemassa itsessään. Tällaisia olentoja ja tällaisista olennoista käsin taiteilija suorittaa luomistyötään, toisin sanoen tekee taideteoksia. Näiden teosten ainoana kriteerinä, säilyttämisen funktion mukaisesti, on, että sen on pysyttävä pystyssä aivan itse. Taideteoksen säilyvyys, sen kyky säilyttää, on tietenkin sen materiaalin kestävyyden armoilla kuitenkin, vaikka materiaali kestäisi vain sekunnin tai pari, se "ehtisi jo antaa aistimukselle voima olla olemassa ja säilyä itsessään, ikuisuudessa joka on yhtä kuin tämä ohimenenvä hetki, tämä kesto." Taiteilija on affektien synnyttäjä, keksijä ja luoja.
Taideteos ei kuitenkaan aktualisoi virtuaalista tapahtumaa kuten tiede eikä se anna sille omaa konsistenssia kuten filosofia, sillä se ennemminkin ruumiillistaa tai inkarnoi sen se antaa virtuaaliselle ruumiin ja elämän, sanalla sanoen kaikkeuden (univers): Tällaiset kaikkeudet eivät ole virtuaalisia eivätkä aktuaalisia vaan mahdollisia ja näin mahdollisesta tulee Deleuze'illä esteettinen kategoria.
Deleuze'in mukaan ajattelua uhkaavat kaksi luonnollista voimaa, Kaaos ja Kosmos, puhdas mentaalinen sekasorto (tai "homo naturan kaamea perusteksti", kuten Nietzsche asian esittää) ja vallitseva mielipide. Niiden tapa uhata ajattelua on kuitenkin hyvin erilainen. Kun Kaaos uhkaa työntää ajattelun äärettömyyden valtamerelle ilman ainuttakaan merimerkkiä, niin Kosmos uhkaa pysäyttää ajattelun liikkeen alkuunsa. Filosofia, tiede ja taide ovat Deleuze'in mukaan ne kolme muotoa, ajattelun ja luomisen muotoa, jotka kykenevät sukeltamaan Kaaokseen, äärettömyyden valtamereen hukkumatta siihen, ja vastustamaan Kosmosta, mielipidettä, kiinnittymättä tähän vastustuksen dialektiikkaan. Ajattelu ei ole, kuten hyvin ymmärrämme, kuitenkaan mitään helppoa ja juuri ajattelun vaikeus saa meidät ajautumaan hulluuteen tai kiinnittymään pysäytettyihin mielipiteisiin, Kosmoksiin. Ajatusten jatkuva itseään pakeneva virta saa meidät etsimään suojaavia sääntöjä, yhdennäköisyyttä, syysuhteita voidaksemme muodostaa itsellemme mielipiteitä kuin päivänvarjoksi Kaaosta vastaan. Juuri mielipiteet ovat Kaaoksen vastustajia, mutta filosofia, tiede ja taide, ne eivät vastusta Kaaosta vaan virittävät tasonsa (immanenssin, referenssin, komposition) Kaaokseen. Ne eivät ole kuin uskonnot, jotka jumaliin vedoten kirjovat päivänvarjoon tietyn pysyvät taivaankannen, mielipiteidemme lähtökohtina toimivia Urdoksan kuvia:
"Filosofia, tiede ja taide vaativat meitä repimään tämän taivaankannen rikki ja sukeltamaan Kaaokseen." Kaaos on voitettava, mutta sitä ei voida voittaa siltä suojautumalla, sillä se on uskallettava kohdata ja luoda siihen hieman järjestystä. Kuitenkin tämä taistelu Kaaoksen kanssa on vain yksi väline syvällisemmässä taistelussa mielipidettä vastaan, sillä nimenomaan se on "ihmisen onnettomuuksien alku ja juuri", kuten Deleuze korostaa. Kaaoksen ja Kosmoksen väliin jää vapauden tila, Kaosmoksen tila, jossa filosofian, tieteen ja taiteen on pysyteltävä omalla voimallaan, sillä ainoastaan tässä tilassa ne ovat mahdollisia. Kuitenkin niillä on hyvin erilainen tapa toimia, erilainen tapa taistella mielipiteitä vastaan ja välttyä sekasorrolta.
Se missä nämä kolme, tiede, taide ja filosofia kohtaavat, on aivot. Jälkimmäiset eivät kuitenkaan ole edellisten ykseys, vaan saumakohta tai sarana. Ei kuitenkaan pidä luulla, että ajattelu olisi riippuvaista orgaanisista yhteyksistään ja integroinneista koostuvista aivoista, kuten aivobiologia ja hahmopsykologia asian yrittävät esittää, mutta se ei myöskään ole riippuvaista maailmassa-Olemisesta, kuten fenomenologia yrittää vakuuttaa hokiessaan, että ihminen ajattelee, ei aivot. Fenomenologinen muotoilu ei poista meitä mielipiteen alueelta, vaan "johtaa alkuperäisenä mielipiteenä eli merkityksen merkityksenä asetettuun Urdoxaan".
Ennemminkin on niin, että aivot itsessään ovat subjekti "mieleni tekevi, aivoni ajattelevi" ihminen on ainoastaan aivojen "älyllinen kristallisaatio". Filosofia, tiede ja taide eivät ole objektiivisten aivojen mentaalisia objekteja, vaan ne kolme aspektia, joiden alaisina aivoista tulee subjekti eli "ne kolme eritasoista lauttaa, joilta se sukeltaa kaaokseen ja kohtaa tämän". Ajattelussa ei ole kyse havaitusta muodosta vaan muodosta itsestään (forme en soi). Kysymys on muodosta tai voimasta (force), joka on, mutta ei tee mitään eikä toimi, vaan on vain läsnä ja säilyttää. Ajattelu-subjekti on kuin Bergsonin intuitio, tai ruotsalaisen Hans Larssonin, jolle intuitio on lepoa, "mutta se on voiman lepoa".21 Se on puhdasta suihkuamista, singulaarisen individuaatiota ilman yhtäkään ulkoista kiinnekohtaa. Se on eläimeksi-tulemista...
1. Gilles Deleuze & Felix Guattari, Qu'est-ce que la philosophie? (Minuit, Paris 1991.) Mitä filosofia on? (Gaudeamus, Helsinki 1993.) Suomentanut Leevi Lehto. Kaikki lainaukset ilman viitettä ovat kyseisestä teoksesta.
2. Deleuze, kuten hän itse korostaa, ei ole koskaan ollut kiinnostunut sellaisista kysymyksistä kuten filosofian loppu tai metafysiikan kuolema. Hänen mukaansa tällaiset kysymykset korkeintaan jarruttavat filosofin luovaa työtä.
3. Deleuze, Pourparlers (Minuit, Paris 1990), s. 199.
4. Deleuze, Différence et répétition (PUF, Paris 1968), s. 3.
5. Pääoman logiikasta, joka, vapauttaessaan sosiaalisen kaikista koodeistaan, palauttaa kaiken yhteen aksioomaan eli itseensä. Katso Deleuze & Guattari, L'anti-Oedipe (Minuit, Paris 1972).
6. Esimerkiksi menneisyys on virtuaalinen, mutta tällöin menneisyyttä ei pidä sekoittaa johonkin, joka on mennyt, sillä menneisyys on jatkuvasti läsnä mutta se ei ole läsnä nykyisyydessä sikäli kuin nykyisyys merkitsee aktuaalista, sillä menneisyys, kokonaisuudessaan, omassa absoluuttisuudessaan, on samanaikaisesti läsnä nykyisyyden kanssa. Tästä ja yleensäkin Deleuze'in virtuaalisuuden käsitteen alkuperästä katso Deleuze, Le bergsonisme (PUF, Paris 1966), erityisesti s. 45-70.
7. Deleuze'in mukaan Kant suisti ajan saranoiltaan esittäessään, että aika ei olekaan alisteinen liikkeelle, vaan päinvastoin, liike, kaikki mikä liikkuu ja muttuu, on alisteista ajalle. Aika antaa muodon mille tahansa liikkuvalle ja muuttuvalle, mutta se on itsestään liikkumaton ja muuttumaton Muoto. Kantin aikakäsityksestä katso Deleuze, "Neljä poeettista muotoilua, jotka saattaisivat koota yhteen kantilaisen filosofian", teoksessa Deleuze, Autiomaa (Gaudeamus, Helsinki 1991), s. 69-70. Sikäli kuin Tapahtuman aika on ajan sisäpuolista aikaa ja sikäli kuin sen muoto ei ole ajan muotouttama, vaan päinvastoin, jotakin, jolle aktuaaliset muodot ovat väistämättä ulkoisia, on Tapahtuma lopulta ajattomuuden läpitunkema.
8. Deleuze'in Yksi-Kaikki (joka suomennoksessa on käännetty Kaikkeudeksi), ei viittaa Yhteen, jonka ilmauksia Kaikki olisivat, vaan moneuksien sommitelmann, moneuksien, jotka on ymmärrettävä Deleuze'in filosofian substentiaalisina alku- ja päätepisteinä. Moneuksista katso esimerkiksi Deleuze, "Rihmasto", teoksessa Autiomaa, s. 28-30.
9. Käsitteiden immanenssin taso filosofiassa on kuin Ruumis ilman Elimiä osa-objekteille psykoanalyysissa, kuten Deleuze & Guattari Melanie Kleinin käsitteistöä lainatessaan asian teoksessa L'anti-Oedipe ilmaisivat, s. 7-58. Se on kuten Luonnon konsistenssin taso (plan de consistance) teoksessa Mille plateux, eli taso, jolla ei ole muotoja eikä subjekteja, ei orgaaneja eikä funktioita, ei organisaatiota eikä kehittymistä, vaan ainoastaan muodottomien elementtien välisiä puhtaita nopeuksia (vitesses) ja hitauksia (lenteurs). Katso Deleuze & Guattari, Mille plateux (Minuit, Paris 1980), esim. s. 89-94, 318-331, 632-634.
10. Ajattelun kuva ei ole jokin, joka on aina sama vaan se muuttuu sikäli kuin ajattelu ja käsitteet muuttuvat, sillä käsitteet eivät ole tälle kuvalle ulkoista vaan ne sisäisesti edellyttävät sitä. Ajattelun kuvasta katso esim. Différence et répétition, s. 169-217.
11. Deleuze & Guattari nimittivät tätä liikkeiden seosta myös Rihmastoksi (Rhizome), katso Autiomaa, s. 20-52.
12. Jota esimerkiksi Alain Babiou teoksessaan L'être et l'événement (Seuil, Paris 1988) korostaa.
13. Kysymys on tietyssä mielessä erosta itsestään, substantiaalisesta erosta, jota ei voida palauttaa mihinkään yhteismitallisuuteen, kuten Deleuze teoksessaan Differénce et répétition on asian ilmaissut. Tämän eron kautta katoaa kaikki negatiivinen ja kaiken dialektiikan mahdollisuus luoden tilan positiiviselle filosofialle, mikä on Deleuze'in filosofian kenties keskeisin lähtökohta. Minä en ole erilainen kuin sinä, sillä minä olen erilainen sellaisenaan, "minä on toinen".
14. Sangen vaikeasta taitteen (pli) käsitteestä Deleuze'illä katso Le pli, Leibniz et le baroque (Minuit, Paris 1988) ja Foucault (Minuit, Paris 1986), s. 101-130.
15. Deleuze'in käsitteelliset henkilöt ovat kuin Spinozan attribuutteja, toisin sanoen näkökulmia, jotka ilmaisevat ääretöntä substanssia olematta kuitenkaan sen ulkopuolella. Käsitteitä voitaisiin pitää moodeina tai äärellisinä muotoina, äärettömän substanssin ilmauksien (attribuuttien) ilmaistuina. Deleuze'in Spinoza-tulkinnasta katso Spinoza et le problème de l'expression (Minuit, Paris 1968).
16. Deleuze'in Kant-tulkinnasta katso hänen La Philosophie critique de Kant (PUF, Paris 1963) ja Autiomaa s. 69-76.
17. Katso tarkemmin Le pli, s. 26-28.
18. Käännöstä muutettu.
19. Mielipiteen ilmaisu on aina jonkinlaista käskyjen jakamista. Käsky-sanoista (mots d'ordre) Deleuze'in tuotannosta katso esim. Mille plateaux, s. 95-139.
20. Tässä ei tule ilmi ainoastaan Deleuze'in näkemys taiteesta vaan myös hänen käsityksensä ihmisestä jonakin poliittisesti ja eettisesti epäilyttävänä sommitelmana, sekä hänen antihumanisminsa, jossa on mukana, kuten kaikissa antihumanismeissa, melko paljon "aivan liian inhimillistä". Deleuze'in ihmiskäsityksestä katso esim. "Philosophical Concept" teoksessa Eduardo Cadava ja muut (toim.) Who Comes after the Subject (Routledge, New York 1991(, s. 94-95, sekä Mille plateaux, s. 205-234, 285-380. Keskeisempiä käsitteitä kuin ihminen tai subjekti ovat individuaation ja subjektivaation prosessit, esiyksilölliset singulaarisuudet ja persoonattomat individuaatitot, eläimeksi-tulemiset devenir-animal, devenir végétal devenir de l'écrivain, kuten hän uusimmassa teoksessaan Clitique et clinique (Minut, Paris 1993) , s. 11-17, artikkelissa kirjallisuudesta ja elämästä kirjoittaa.
21. Bergsonin ja Larssonin intuitio-käsitysten yhtäläisyyksistä ja eroista katso J.A. Hollo, "Intuitiivinen elämä", teoksessa Kasvatuksen maailma (WSOY, Porvoo 1927), s. 266-313.
