Aikamme kasvatus- ja kouluinstituutioita kuvaa mainos: mainos itsesäilytyksen vuoksi, mainos yksikön puolesta. Instituutiot päiväkodeista korkeimpiin kouluihin kamppailevat omasta olemassaolostaan. Päiväkodit joutuvat tekemään itseään periaateessa tärkeiksi, ettei niitä kokonaan lakkautettaisi; koulut koettavat rakentaa myyviä koulukohtaisia opetussuunnitelmia, profiloitua, olla parhaita ja houkutella lahjakkaimpia nuoria; yliopistot yrittävät myydä tuloksellisuudellaan, mainosarvoa tihkuvilla paradigmoillaan. Kaikkien yhteinen huoli on oma totuus, sen ylivertaisuus muihin nähden ja samalla raha, maksukykyinen asiakas, valtiolliset kansalaiset kasvun ja sivistyksen puutteessa.
Tilanne ei historiallisesti ajateltuna ole kovin uusi. Tuttu fraasi historian itseään toistavasta luonteesta tulee kauniisti todeksi kasvatuksen kohdalla. Jo antiikin Ateenassa 400-300 eaa kamppailtiin kasvattajien totuudesta. Välittömät syyt ja kamppailun tavat olivat tietenkin toiset, mutta periaate sama: rahaa totuudella, totuutta rahalla.
Antiikin Ateenan yhteisön poliittisen toiminnan erityispiirre oli sen kietoutuminen puheen ympärille. Julkisia ja yhteisiä asioita hoidettiin agoran, torin, julkisen tilan puitteessa. Asioita hoidettiin puhumalla. Puhe vaikutti agoraan kokoontuneeseen ihmisjoukkoon, joka päätti sodasta ja rauhasta, veroista ja vapautuksista. Torilla ratkaistiin koko kansaa koskevia kysymyksiä. Joka tässä tilanteessa pystyi puhumaan vakuuttavasti ja vaikuttavasti, omasi poliittista valtaa.
Oli siis olemassa tilaus puheen opettajille. Sanankäyttöä piti opiskella, jotta sai valtaa tai että edes kykeni hoitamaan omia asioitaan, mikäli joku sattui haastamaan oikeuteen. Komediakirjailija Aristofanes kuvaa näytelmässään Pilvet miestä, joka haluaa poikansa opettajien, sofistien oppiin. Poika on hävinnyt isänsä rahoja hevoskilpailuissa ja nyt olisi selviydyttävä ankarista velkojista, vieläpä oikeuden edessä. Sofistit, tässä tapauksessa väittelytaidon, eristiikan taitajina, lupaavat opettaa oikeudenkäynnin taitoa niin, että pystyy puhumaan välillä oikean väräksi ja välillä väärän oikeaksi. Siis kyse on sanailusta, sanan pyörittämisestä, joka on meille tuttu amerikkalaisista oikeussalidraamoista. Tällaisen taidon opettamisesta mies on valmis maksamaan välttyäkseen velkojien raatelulta.
Myös poliittisia puheita opetettiin. Osa opettajista lupasi opettaa julkisten asioiden hoidossa välttämätöntä puhumisen tapaa. Pitkien puheiden taito, miten ne tuli muodostaa ja millaisia sanoja käyttää, oli yksi maksullisen opetuksen laji. Toisaalta opetettiin väittelytaitoa. Millaiset argumentit parhaiten kumoavat toisen. Tässä yhteydessä nostetaan usein esiin Sokrateen nimi. Platon kuvaa dialogeissaan Sokrateen käymiä keskusteluita, joissa pyritään saamaan totuus esiin erilaisista asioista. Kysymisen- ja vastaamisenmenetelmät olivat Sokrateen alaa. Tätä vastaan taistelivat pitkien puheiden pitämisen kannattajat, reettorit. Sokrates esittelikin uudenlaista retoriikan tapaa, dialektiikkaa, keskustelutaitoa.
Puheiden sekametelissä ilmestyi Isokrateen teksti Sofismia vastaan. Siinä hän hyökkää kriittisesti aikansa puheenopettajien, sofistien kimppuun koettaen samalla mainostaa itseään. Hän esittelee opetuslupauksensa, opetussuunnitelmansa, siis sen, mitä hän olisi valmis opettamaan ja millainen opetus ei ainakaan tule kuuloon. Enemmän Isokrates puhuu kieltämisen kautta: hän kritisoi muita, mutta vihjaa kuitenkin myös omaa paremmuuttaan.
Isokrateella oli oma kasvatusinstituutionsa samoihin aikoihin, jolloin Platonin akatemia vaikutti Ateenassa. Isokrateen ja Platonin kouluilla oli ilmeinen taistelunsa totuudesta. Kun Isokrateen silmissä muiden (kenties Platonin) totuus näyttäytyy yleisenä ja objektiivisena, ennustavana, kaikkiin tilanteisin sopivana, on hänen oma totuutensa näkemyksen tyyppinen, aina tietyssä ajassa ja paikassa paljastuva. Isokrates rakentaa näin ristiriitaa doksan, katsomuksellisen, aikaan sidotun tiedon ja epistemen, 'ajattoman' tiedon välille.
Isokrateella oli koulunsa, tietty paikka Ateenassa, jossa hän opetti. Osa sofisteista piti kuitenkin tapanaan kierrellä ympäri Hellasta poliksesta toiseen ja opettaa missä vain sattuivat olemaan. Liikkuvien opettajien totuus on Isokrateellekin liian liikkuva. Hän kritisoi kierteleviä opettajia siitä, ettei näiden ole mahdollista todella tietää jonkun poliksen asioista, elleivät he itse ole tuon poliksen jäseniä. Sidonnaisuus tiettyyn polikseen kuvaa Isokrateen totuutta sidonnaisuus Ateenaan. Ateenalaisuuden ylistämisen kautta Isokrates pyrki ajamaan panhellenismin asiaa, kaikkien polisten liittoa persialaisia vastaan. Tässäkin totuuden pisteessä oli siis poliittinen kytkös.
Isokrates korostaa moraalin kysymyksiä opetuksessa. Oikea ja väärä on aina otettava huomioon, kun opetetaan puhumista, olipa opetus sitten millaista tahansa. Moraalin kysymykset kietoutuvat kysymykseen rahasta. Ne jotka polkevat opetuksessa hintoja, myyvät Isokrateen mukaan arvottomia asioita. Itse hän pyytää kurssistaan 1000 minaa, kun jotkut kilpailijoistan tyytyvät kolmeen tai neljään minaan. Hinta näyttäisi siis ratkaisevan opetettavan asian arvon.
Isokrateen koulun perustaminenkin liittyy avoimesti rahaan. Eräässä toisessa tekstissään hän kertoo elämänsä kulusta. Isokrates syntyi varakkaaseen luokkaan ja sai periä omaisuutta, mutta peloponnesolaissota hävitti häneltä lähes kaiken. Uudessa taloudellisessa tilanteessaan, rahattomudessa, Isokrates tarvitsi uuden ja paremman ansaitsemisen keinon: hän ryhtyi opettajaksi, perusti koulun selviytyäkseen taloudellisesta ahdingostaan. Aiemmin hän oli toiminut puheiden tekijänä, logografina, joka maksua vastaan kirjoitti oikeudenkäynteihin puheita syyttäjille ja puolustajille.
Toisaalta Isokrateella olisi syntyperänsä perusteella ollut mahdollisuus itse puhua ja vaikuttaa poliittisessa elämässä. Mutta hän valitsi toisenlaisen tien: tähän pakotti ruumiillinen vajaavaisuutensa. Isokrateen ääni oli niin heikko, ettei hän olisi metelöivissä kansankokouksissa saanut ääntänsä kuuluviin. Isokrates siis tyytyi vain kirjoittamaan ja vaikuttamaan omalla tavallaan. Hänen toimintansa paikka oli takana, kätkössä, kirjoittajana ja kuitenkin esillä, omien tekstiensä julkaisijana.
Nykyaikaiselle lukijalle Isokrateen 'mainos' aukeaa monista suunnista. Yhtälailla kuin kasvatuksen kysymyksien kautta, voi tekstiä lukea myös politiikan, miksei jopa joukkoviestimien vaikutuksen kautta, ylipäänsä vaikuttamisen ja vakuuttamisen instituutioiden kautta. Isokrateen ja muiden ateenalaisten käymä kamppailu totuudesta on ajankohtainen nyt, kun mieleisiään tutkimuksia voi tilata yliopistoilta ja oppiarvoja voi Euroopassa ostaa kovalla rahalla. Käymme nykyään samaa kamppailua totuuden vaivaisista rahoista.
Kirjallisuus
Isokrates, Isokrates in Three Volumes, I. General introduction (ix-li). Harvard University Press, Massachusetts 1967.
Isokrates, Kata twn sojistwn. Teoksessa: Isokrates in three volumes, II, s. 159-177. Harvard University Press, Massachusetts 1967.
Hartmut Erbse, Platons Urteil über Isokrates. Teoksessa: Friedrich Seck (toim.), Isokrates, s. 329-352. Wissenschaftliche Buchgesellschaft, Darmstadt 1976.
Christoph Eucken, Isokrates. Seine position in der Auseinandersetzung mit den zeitgenössischen Philosophen. Walter de Gruyter, Berlin 1983.
Werner Jaeger, Paideia: The Ideals of Greek Culture, vol. III. Oxford University Press, New York 1986.
Ulrich von Wilamowitz-Moellendorff, Platon und Isokrates. Teoksessa: Platon: Beilagen und Textkritik, s. 106-125. Weidmann, Zürich 1992.
