Postmodernin aikakaudella tiedotusvälineissä on liikkunut raportteja milloin minkäkin ilmiön identiteetin katoamisesta. Tiedostaminen on saavuttanut viimein myös hallitsevan fiktion, miehuuden. Miehuuden kriisin perustaksi on arveltu sukupuolisen roolin hämärtymistä. Naistutkimusta lukuunottamatta miehuuden kulttuurisen konstituution kritiikki on jäänyt "onkohan, eiköhän" -paneelien varaan.
Miehuuden osa-alueiden, maskuliinisuuksien tutkimuksen puuttuessa kohteeksi on joutunut "tavallinen mies", joksi kenenkään ei ole tarvinnut tunnustautua ja käydä itsetutkiskeluun. Julkkis on voinut tyytyväisenä ironisoida mukaongelmallista sukupuoli-ilmastoa ja ilmoittaa kuuluvansa "tasapainoisten heteroseksuaalien klassiseen vähemmistöön".
Kuitenkaan edes kaikki heterot eivät ole yhtä heteroseksuaaleja. Sukupuolittamisen malli onkin ollut, huomaamattamme, hierarkkinen heteroseksuaalisuus. Hierarkkisen heterouden yhteiskunnassa maskuliininen on normi, johon nähden sekä feminiinen että "muut perversiot" määrittyvät.
Artikkelikokoelmassa Miestä rakennetaan, maskuliinisuuksia puretaan käydään jo niin kattavasti läpi miehuuden osa-alueita, että pelkäksi heteroksi julistautuminen ei enää riitä. Jorma Sipilän ja Arto Tiihosen toimittama kokoelma on kalupakki, josta riittää malleja ja niiden purkamisen välineitä perinteisen könsikkään attribuutteihin: partiolainen, urheilija, työmies, murhamies, panomies, soturi. Eikä edes pehmomies ole luonnollistuneen kulttuurin oikku vaan kulttuurin tuote sekin.
Tiedemies sentään puuttuu käsiteltävien miestyyppien joukosta, mikä paljastanee miestutkimuksen nuoruuden ja itsereflektion niukkuuden. Joillekin tutkijoille, tieteenalasta riippumatta, miehuuden analyysi on vain uusi väylä saada työlleen julkisuutta. Millään alalla ei tarvita kovin kummoista epistemologista urhonvolttia, jotta entinen tyypillistä ihmistä tai ihmisryhmää käsittelevä tutkimus muuttuu tyypillisen miehen tai miesryhmän kuvaukseksi. Oikeastaan enemmistö tieteestä ennen naistutkimusta oli jo miestutkimusta. Siitä vain puuttui miehuuden toteaminen normiksi kyseisellä tutkimusalueella.
Harva kokoelman kirjoittajista vaivautuu perustelemaan omaa asemaansa miestutkijana. Teoksen julkistamistilaisuudessa kirjaa moitittiinkin "partiopoikahenkisyydestä", jonka ainoat poikkeukset ovat kolme naiskirjoittajaa. Kirjaa moitittiin myös johdannon puutteellisuudesta. Kirjassa ei anneta viitteitä aiempaan mieskeskusteluun, eikä vaivauduta pohtimaan miehuuden ontologisia perusteita.
Kirjan kolmestatoista artikkelista vain yksi käsittelee miehuuden representaatiota. Tämä on sääli siihen nähden, että johdannossa kuitenkin tehdään selväksi miehen roolien kulttuurinen luonne. Kulttuuritutkimuksen näkökulma miehuuteen on toki saanut jo sanansijaa kokoelmassa Mieheyden tiellä (1993), mutta yhteiskunnallisten miesanalyysien rinnalle olisi sopinut katsaus siihen, miten käytännön miesrooli näkyy tiedotusvälineissä tai taiteessa.
Esimerkiksi Jorma Hännisen pornoteollisuutta käsittelevän artikkelin rinnalla olisi ollut paikallaan tarkastelu suomalaisten pornolehtien tyypillisistä mies/naisrooleista. Kenen housuissa mies kuvittelee katsovansa millaisen naapurin rouvaa?
Toimittajat ovat julkaisseet mitä tarjolla on ollut, ja tällä hetkellä miehuuden analyysit ovat vielä pojankengissään. Samaan kokoelmaan on mahdutettu kovaa empiriaa ja mutkikasta teoriaa. Tapio Bergholm esimerkiksi referoi tapaustutkimusta satamatyömiehistä.
Juha Siltala maahantoi Klaus Theweleitin teoriaa jo vuonna 1988 (Tiede & Edistys 2 ja 3/88) ja jatkaa samaa tarinaa. Suomalaisen miehuuden erityisluonteesta ei näytä olevan enää tarjolla mitään merkittäviä paljastuksia. Sen sijaan Jukka Relander pohtii artikkelissaan Theweleitin teoria tukenaan millaiseen miehen univormuun partioliike pukee poikiaan.
Osaltaan sinivalkoisen miessisun myyttisyyttä purkavat ne vertailut, joissa suomalainen mies näyttäytyy samalla tavoin ongelmallisena kuin muiden kulttuurien hiomat uroot. Terävin vertailu on Marjo Liukkosen artikkelissa intohimorikoksen anatomiasta meillä ja muualla. Rikostilastojen ja kulttuurisen asennoitumisen, presentaation ja representaation yhdisteleminen on toimivaa myytin purkamista.
Myös yleisellä tasolla liikkuva katsaus voi selkeyttää ilmiöitä, joihin helposti kytkeytyy tosina pidettyjä mielikuvia. Väkivallan maskuliinisuus on eräs myytti, joka on kelvannut tarkemman pohdinnan korvikkeeksi. Martti Grönforsin artikkeli "Miehinen kulttuuri ja väkivalta" ei paljasta aiheesta mitään uutta, mutta se on kattava todistus aiheesta, josta puhuttaessa itse kukin helpoiten turvautuu epävarmoihin yleistyksiin.
Kirjan ainoa miehuuden representaatiota käsittelevä artikkeli on Martti Lahden analyysi elokuvasta Tapaus Henry. Lahti näkee elokuvan merkkinä laajemmasta tendenssistä miehen "kotiuttamiseen". Vaikka Tapaus Henry näyttää miehen fyysisen heikkouden, se ei sittenkään viesti miesten muuttuneesta suhteesta omaan ruumiiseena.
Koti onkin se viimeinen rajaseutu, jota mies on kääntynyt valloittamaan ja ottamaan representaation alueella kontrolliinsa myös perinteiset naisen roolit. Miehuuden uusissa kehitystarinoissa isyyskin olisi vain uusi motivaatio henkiseen kehitykseen, eikä merkki uudenlaisesta vastuun tiedostamisesta.
M.G. Soikkeli
