Giorgio Vasarin (1511-74) La vite de' più eccellenti pittori, sculttori e architettori on epäilemättä yksi länsimaisen sivistyksemme kuuluisimpia ja vaikutusvaltaisimpia teoksia. Teoksen ensimmäinen laitos ilmestyi vuonna 1550 ja myöhemmin Vasari laajensi teostaan sisällyttäen siihen yhä useampia elämänkertoja itsensä mukaanlukien. Suomennos on valikoima vuonna 1568 ilmestyneestä laitoksesta.
Taiteilijaelämänkertojen ensimmäinen versio sisälsi 135 taiteilijan ja arkkitehdin elämänkerrat ja lopullinen editio oli tätä useita kertoja suurempi. Vasari loi näin kokonaisvaltaisen katsauksen Italian taiteen historiaan 1200-luvun lopusta 1500-luvun puoliväliin, ja tällä katsauksella oli suunnattomia vaikutuksia käsitykseemme Italian renessanssista ja taiteilijoista ylipäätään. Ensimmäistä kertaa myös kolmea taidetta, maalausta, kuvanveistoa ja arkkitehtuuria, käsitellään yhdessä.
Vasarin laaja aineisto kertoo omaa kieltään siitä, miten aikalaiset kokivat taiteeen tärkeyden ja aseman 1500-luvun puolivälissä. Vasarin tekstissä nousee esille, että taiteilija pyrittiin nostamaan tiedemiehen ja runoilijan rinnalle ja joskus jopa rinnanmitan ylikin. Näin taide tuli esittämään merkittävää osaa uuden ajan maailmakuvan avaajana ja vauhditti tieteen kehitystä. Renessanssin alun suuret taiteilijat olivat nimittäin usein myös matemaattisesti lahjakkaita ja tutkivat antaumuksella geometriaa ja lineaariperspektiiviä, joka tuli merkitsemään tärkeätä taitamiseen ja tietämiseen liittyvää periaatetta niin taiteessa kuin tieteessäkin. Taide asettui nyt omanarvontuntoisesti seitsemän vapaan taidon (ars) joukkoon, jotka keskiajalla muodostivat oppineisuuden kaanonin: grammatiikka, retoriikka, dialektiikka, aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki.
Vasari jakaa renessanssin kolmeen kehityskauteen, joissa edettiin pikkuhiljaa kohti kukoistusta, joka manifestoituu Michelangelossa. Taiteella oli oma syntymisensä, nuoruutensa, kukoistuksensa ja kuihtumisensa, kuten kaikella muullakin. Renessanssi merkitsikin Vasarille tätä taiteen kehittymistä kukoistukseensa, joka tapahtui antiikin uudelleen löytämisessä ja raskaasta goottilaisesta tyylistä luopumisessa. Renessanssitaiteilijoille oli näin yhteistä pyrkimys luonnon ja järjen liittämiseen yhteen, niin että antiikin kuvaustapa jopa ylittyy. Hän kirjoittaa seuraavasti: "Monet uutterat ja lahjakkaat miehet pyrkivät maineekkaan Giotton ja hänen seuraajiensa jäljissä osoittamaan maailmalle, millaiset kyvyt tähtien suopeus ja ruumiinnesteiden harmoninen suhde oli heille suonut. He halusivat jäljitellä luonnon suuruutta taiteen keinoin yltääkseen mahdollisimman lähelle sitä korkeinta ymmärrystä, jota monet kutsuvat älyksi" (s. 296).
Keskeistä oli siis luonnon imitoiminen ja väsymätön tutkiminen, joka koski erityisesti ihmisen anatomiaa. Imitaatio ei toki ollut ainoa 1500-luvun taidetta koskeva käsite, vaikka luonnon jäljitteleminen olikin korkea ihanne. Altti Kuusamo antaa suomennoksen johdannossa kattavan katsauksen ajan taidetermistöön.
Vasari oli osaltaan myös luomassa vahvaa myyttiä, joka näkyy myöhemmin erityisesti 1700- ja 1800-luvun nero-ihanteessa, joka erityisesti saksalaisessa romantiikassa oli keskeistä. Vasari tuo selvästi esille, että taiteilija on saanut taitonsa luonnon lahjana, jota hän uutterasti kehittää. Tähän taiteilija tarvitsee yksinäisyyttä, jossa hänen lahjansa puhkeavat kukkaan ja niitä voi harjoittaa. Yksinäisyyteen liittyy edelleen melankolisuus, joka korostui voimakkasti Michelangelossa. Mutta yksinäisyys ja melankolisuus ei ollut myöskään mitään ilman sisäänpäin kääntymistä ja oikukasta luonnetta, jota Vasari kuvaa lakkaamatta erilaisilla anekdooteilla. Taiteilijan oikukkuudesta tulee Vasarilla näin melkein sääntö, ja taide tulee vuosisatojen kuluessa merkitsemään herkkyyttä, tunteikkuutta ja yksilöllisyyttä.
Oikukkuudesta tulee täysin hyväksyttävää ja jopa ihannoitavaa. Vasari kuvaa herkästi suuttuvia, maalaisille ja "poroporvareille" tiuskivia herkkiä taiteilijoita, joiden edessä jopa paavit nöyrtyvät. Taiteilijalle on kaikki salittua. Kuuluisin esimerkki tästä on Filippo Lippi, jota Vasari kuvaa erityisen naisiin meneväksi. Filippon elämän kuuluisin tapaus lienee hänen ihastumisensa Santa Margheritan luostarin nunnaan, tämän ryöstäminen ja ilmeinen raiskaaminen. Tälläiset tapahtumat kuitataan Vasarin tekstissä taiteilijan elämään kuuluvina etuoikeuksina. Erityisesti Filippo Lippin elämänvaiheiden kuvaaminen onkin kuvausta taiteilijan uudesta vapaudesta ja "neron" vitaalisesta elämästä. Nykyisistä taiteilijankuvista mm. Milos Formanin Mozartin elämää kuvaava elokuva Amadeus noudattaa samaa kaavaa.
Renessansitaiteilijoiden "nerous" ei kuitenkaan merkinnyt samaa "orginaalisuutta" kuin nykyinen käsitys neroudesta. Renessanssitaiteilija ei nimittäin kaikesta huolimatta ole Vasarin tekstissä "luova ja spontaani taiteilija", vaan edelleen pikemminkin käsityöläinen, joka hankkii taitonsa myös uutteruudella ja luontoa tarkkailemalla. Tästä huolimatta Vasari yltyy välillä melkoiseen hehkutteluun, jossa "taiteilijanero" nähdään yli-inhimillisenä olentona, jonka suuruus näkyy jopa kuolemassa. Näin Vasari kuvaa Michelangelon hautajaisia: "Arkku avattiin, ja vaikka niin herttuan edustaja kuin kaikki me paikallaolijat luulimme näkevämme ruumiin jo mädänneenä ja turmeltuneena, sillä Michelangelo oli ollut kuolleena 25 päivää ja arkussa 22 päivää, löysimmekin hänet koko ruumiiltaan vahingoittumattomana eikä pahaa hajua tuntunut, joten olisimme miltei voineet uskoa hänen lepäävän suloisessa ja rauhaisassa unessa" (s. 360).
Taiteilijaelämänkertoja lukemaan ryhtyvän on aluksi syytä lainata kirjaston taidehylly tyhjäksi tai ostaa lippu Italian koneeseen, sillä suurin osa kirjasta on Vasarin taidokasta ja vivahteikasta taideteosten kuvaamista. Teokset ovat tietenkin jo paljolti hävinneet ja ripoteltu ympäri maailmaa, mutta ainakin Pohjois-Italiaan tai Roomaan matkaavan kannattaa pakata Vasari matkalaukkuun. Painoa teoksella on tosin melkein kilo.
Reijo Kupiainen
