Ihmettely ja kriittisyys sekä näiden sanojen variaatiot ovat hyveellisiä
sloganeita, joita on viljalti filosofian oppikirjoissa ja opetussuunnitelmissa.
Turunen, Wilenius ja Paakkola puhuvat totunnaisten käsitysten problematisoinnista;
Varto hämmästelemisestä ja ymmälläänolosta;
Tuomela ja Koukkunen ihmettelemisestä; Saarinen selviöiden päälaelleen
kääntämisestä; Kotkavirta jokapäiväisten käsitteiden
pohtimisesta; Ahokallio ja Tiilikainen kaikkia ihmisiä koskettavien
peruskysymysten miettimisestä; Airaksinen ja Kuusela elämän
ja maailman kaikkien perustavimpien asioiden omakohtaisesta ymmärtämisestä.
Kukapa lukion filosofian opettaja ei kannustaisi oppilaitaan ihmettelemään
itsestäänselvyyksiä. Suosittuja ja turvallisia epäilyn
kohteita ovat muun muassa pöytä, ulkomaailman olemassaolo ja kausaalilaki.
Turvallisia, sillä tuskin se suuria koululaisen arkeen vaikuttaa, jos
hän omaksuu filosofian kurssilla skeptisen, jopa solipsistisen kannan
ulkomaailman olemassaolon kysymyksen kohdalla. Koulu, koti, kaverit tai
uunituore ajokortti ovat illuusioinakin totisinta totta. Ja parempi näin
kuin harhainen elämä mielisairaala- ja psyykenlääkekierteessä.
Syytä huoleen ei ole, jos epäily rajoittuu filosofiantunteihin
ja koevastauksiin, on luonteeltaan 'metodologista'. Oikean ulkomaailman
itsestäänselvyydet saavat edelleenkin jatkaa eloaan. Filosofinen
epäily on vain eräs menetelmä, joka valmistaa oikean elämän
itsestään selviin käytäntöihin, se on koulutuksen
ja koulutuspolitiikan harkittu funktio. Sillä ei ole järisyttävää
vaikutusta arjen käytäntöihin. Ulkomaailman olemassaolon
epäilemisestä ei näet mitenkään automaattisesti
seuraa, että pitäisi suhtautua epäillen myös koulun,
opettajien tai koulutus- ja yhteiskuntajärjestelmien olemassaoloon
- olipa miten jyrkkä solipsisti tahansa.
Arjen itsestään selvien käytäntöjen vaikutus lukiolaisen
elämään on ylivoimaisesti voimakkaampi kuin filosofiantuntien
epäilyharjoitusten. Jos näin ei olisi, niin tuskin myöskään
olisi oppiainetta nimeltä filosofia. Yhteiskunta makaa itsestäänselvyyksien
varassa, ja kullakin ajalla on omat itsestäänselvyytensä,
joita mikään filosofian kouluopetus ei voi kyseenalaistaa. Epäily
ja ihmettely ovat huvitusta. Niitä voi harrastaa siinä kuin viinanjuontiakin,
kurinalaisesti ja kohtuullisesti. Oikein käytettyinä ne purkavat
arjen paineita ja auttavat jaksamaan eteenpäin: muutama keskiolut ja
tunti pari filosofiaa viikossa vähentävät stressiä ja
pienentävät sydän- ja verisuonitauteihin sairastumisen riskiä.
* * *
Itsestäänselvyyksien vahvuusaste vaihtelee ajan ja paikan mukaan.
Republikaanien valtakaudella Jumala oli itsestäänselvemmin olemassa
kuin demokraattien hallitessa Yhdysvaltoja. 70-luvun Suomessa ei uskottu
yhtä itsestäänselvästi markkinavoimien kaikkivoipaisuuteen
- hyvässä ja pahassa - kuin 90-luvun Suomessa. Ennen eduskuntavaaleja
suomalainen rividemari piti Iiro Viinasta itsestäänselvemmin pahana
miehenä kuin vaalien jälkeen. Tänään rividemari
uskoo, että uusi hallitusympäristö muuttaa pahan hyväksi.
Ehkä näin, mutta kuka tietää, jos vaikka 'talouden realiteettien'
tunnustamisessa olisikin kyse manipuloidusta uskosta.
Itsestään selvät asiat eivät synny tyhjästä,
eivätkä ne ole yksilön rationaalisen päättelyn
tulos. Päinvastoin, rationaalinen päättely on osa "järkiintymisen"
prosessia, jossa aiemmin huonolta tai pahalta tuntunut asia pikkuhiljaa
muuntuu hyväksi tai ainakin siedettäväksi. Ne yhteiskunnassa
vaikuttavat voimat, joilla on vahvin ote demarien ja muiden kansalaisten
arkiymmärrykseen, ovat realisteja, asiantuntijoita, vastuunkantajia
yms., kun taas heidän vastustajansa tuntuvat haihattelijoilta, jotka
eivät ymmärrä talouden realiteettien ja muiden välttämättömyyksien
päälle.
* * *
Yksityisomistus, muut pois sulkeva oikeus omistaa tuotantovälineitä,
pääomia, maata, tavaroita sekä myös tietoa ja taitoa,
on eräs uuden ajan vahvimmista itsestäänselvyyksistä.
Toki sekin on välillä kyseenalaistettu, mutta yhä uudelleen
tämä truismi on palauttanut arvovaltansa. Jo pieni lapsi oppii
pitämään esimerkiksi maan yksityisomistusta luonnollisena
asiana. Tähän ei tarvita propagandaa, sillä itsestäänselvyyden
omaksuminen voi tapahtua vaikkapa isän ja äidin kanssa lomamatkalla
Englannissa. Siellä nimittäin järjestetään suosittuja
kiertoajeluja maaseudulla. Turistioppaat esittelevät ylpeänä
vanhojen mahtisukujen linnoja ja tiluksia. Myös sukujen jalot lahjoitukset
jos jonkinlaiseen hyväntekeväisyyteen mainitaan. Linnojen halleissa
ja käytävillä lapsonen voi ihmetellä sukujen toinen
toistaan mahtavampien esi-isien muotokuvia. Lapsi oppii, että komeat
linnat ja kukoistavat tilukset ovat näiden jaarlien ja lordien tarmokkuuden
tulosta. Nämä aikansa yrittäjät olivat Britannian kukoistuksen
alkuvoima. Kertoessaan näiden voittajien historiaa turistiopas kuin
sivumennen iskostaa lapseen yrittäjyyden henkeä. Jos lapsi on
lahjakas ja hänen lahjakkuuttaan tuetaan, niin hänestäkin
voi joskus tulla menestyvä yrittäjä.
Turistiopas vaikenee häviäjistä. Hän ei mainitse, että
lahjakkaat yrittäjäsuvut olivat 1700-luvun alkuun mennessä
pakottaneet pientilalliset myymään heille maansa ja työvoimansa.
Hän ei selvitä, kuinka Britannia siirtyi feodalismista kapitalismiin,
kuinka mahtimiehet säätivät lait, joilla taattiin, että
vain heillä on oikeus maahan, kun taas muiden, lahjattoman enemmistön,
ainoaksi omaisuudeksi jäi heidän työvoimansa. Turistioppaat
ovat lockelaisia optimisteja, eivät machiavelliläisiä realisteja.
He eivät kerro, että yksityisomistuksenkin perukoilla piilee viekkaus
ja väkivalta, ja lahjakkuus ja tarmokkuus ovat vain oveluuden ja häikäilemättömyyden
kauniita eufemismeja.
Syksyllä lapsi ehkä pääsee lahjakkaiden (lue: varakkaiden)
lasten kouluun, jossa hän voi kehittää kykyjään
lahjattomien (lue: varattomien) lasten massan häiritsemättä.
Lahjakkuus on lapsen ikioma omaisuus, jonka hallinta on hänen yksityinen
oikeutensa. Lahjakkuus ei velvoita toimimaan lahjattomien hyväksi,
se oikeuttaa toimimaan heistä piittaamatta ja heidän kustannuksellaan.
* * *
Eliittikoulut käynyt ranskalaisfilosofi Michel Foucault halusi työskennellä niiden hyväksi, joita kunnon ihmiset pitävät hulluina tai rikollisina. Vaikka nykySuomen yliopistoissa Foucault on kesytetty poroporvarillista elämää viettävien tutkijoiden lemmikiksi, niin yhä jylisevät hänen kaikkia itsestäänselvyyksiä vastaan suunnatut sanansa:
"Haluan toimia yhteistyössä koululaisten, opiskelijoiden sekä kaikkien niiden kanssa, joiden kasvatusta valvotaan ja tarkkaillaan. Olen myös yhteistyössä niiden kanssa, jotka ovat joutuneet psykologis-psykiatrisen repression kohteeksi valitessaan ammattiaan, suhteissaan vanhempiinsa, seksuaalisuuteen tai huumausaineisiin. Haluan tietää millä tavalla heitä psykiatrian ja normaalin yksilön, ts. humanismin nimissä jaettiin, jaoteltiin, valittiin ja eristettiin."
Mitähän tapahtuisi, jos joku filosofian lehtori ottaisi vakavasti
vaarin tällaisista sanoista ja niiden seurauksista?
Mikko Lahtinen
