Muusat Pieriaan, lauluun lukitkaa,
ylistys isänne kuolevaiselle kantakaa
- puhuen ja puhumatta, asettaen ja sanomatta,
valtavan jumalan lailla.
Miten helposti vahvistaa ja vahvan alistaa,
niin hämärtää, varmaa ja epäilyttävää,
ohjaa aikaansa tuhlaavaa, myös sankarin kutistaa
Zeus, mahtipauhu, isäntä isoimman talon.
Hoi, näkevä ja kuuleva, oikeus ohjatkoot sun lakia.
Siis tarinoinpa tässä vähän Persekselle tosia.
Ei ristiriitaa ole yhtä, vaan kahta sorttia päällä maan.
Toisen ymmärrys hyväksyy, toinen tuomitaan.
Hajalla luonteensa mukaan.
Toinen sitoo toraan, julmaan ja rumaan sotaan.
No, ei kai sitä ihminen rakasta, mutta jumalat
pisti sen riitaa raskaasti arvostamaan...
Toinen, varhasyntyinen lapsi pimeän yön ja taivaisen Kronoksen,
asetettu maan juuriin ja ihmisten - paljon parempi!
Kädettömällekin laittaa työn!
Kun työtön katsoo kykenevää, joka kyntää,
kylvää,
taloutta hoitaa - säästöönkin jää -
kateus, samanlaisuus naapurissa ja rikkaus, kiihottaa.
Ristiriita tää tekee kuolevaisille hyvää.
Puuseppä vihaa puuseppää, valaja valajaa,
kerjäläinen kerjäläiseltä mustat sukat saa.
Laulaja kadehtii laulajaa...
Suomeksi tulkinnut Mika Saranpää
Ystävämme antiikista on tällä kertaa
ikivanha pedagogi Hesiodos, köyhän elämän runoilija,
paimen ja maanviljelijä Helikon-vuoren juurelta, Boiotiasta, 800- tai
700-luvulta ennen ajanlaskun alkua. Säilyneissä kirjoituksissaan
hän pohtii muun muassa jumalten syntyä, pariutumista ja valtaa
(runoelma Theogonia) sekä maamiehen elämän moraalisia
velvollisuuksia ja töiden ja muiden asioiden sopivaa ajoittumista vuoden
kiertoon (runoelma Töitä ja päiviä). Suomennettu
katkelma on viimeksi mainitusta.
Töitä ja päiviä on runona avoin kirje, joka on
osoitettu Persekselle, Hesiodoksen veljelle. Veli koetti anastaa isän
jättämästä perintöosuudesta suuremman osan, kuin
hänelle olisi kuulunut. Hän haastoi jopa Hesiodoksen julkiseen
oikeudenmukaisuuden koetteluun, josta Hesiodos hermostui ja kirjoitti perintöriitojen
opetukseksi tai lopetukseksi runon.
Hesiodoksen toden puhumisen tapa ja opettamisen tapa kietoutuvat äänen
humalluttavaan liikkeeseen, runoon, asiat ja sanat kätkeytyvät
miellyttävään ääneen. Antiikin kreikkalaiset luettivat
näitä tekstejä kouluissa, rakensivat polisten tulevaisuutta.
Antiikin filosofeille muodostui ongelma: miten miellyttävä voisi
olla totta? Miten runoilija tietää? Jumalallinen ilmestys ja viisaus
alkavat erottautua toisistaan, mutta myös tulla tietoisiksi yhteydestään,
tiivistyä. Platonin mahdollisuus on rakentunut.
Myös Platonin hauta on Hesiodoksessa. Hesiodos nimittäin näkee
saman alkuperän sekä todella että epätodella puheella:
muusat. Jumalat innoittavat kaiken puheen, ihmisen sanojen tosi on inspiraatiossa,
aiheutumisessaan. Epätodessa väittämässä on totuus
mukana. Kestääkö filosofi muusaansa?
Mika Saranpää
