Edesmenneen historioitsijan Matti Viikarin teksteistä on laadittu kokoelma, joka koostuu vuosina 1978-1989 kirjoitetuista luennoista, tutkimussuunnitelmista, tutkimusraporteista, konferenssipapereista ja artikkeleista. Kirja ei siis ole kokonaisuus, mutta antanee Viikarin väitöskirjan jälkeisestä tuotannosta varsin kattavan kuvan.
Kokoelman välittämän käsityksen mukaan Viikari ei
ollut historiantutkija sanan suomalaiskansallisessa mielessä. Hän
ei näperrellyt yksityiskohtaisesti määriteltyjen menneisyyden
prosessien ja problematiikkojen kanssa eikä vyöryttänyt loputonta
arkistomateriaalia lukijansa eteen. Mutta tämä ei tarkoita, etteikö
hän olisi ollut kiinnostunut historioitsijan työskentelymenetelmistä
ja tavasta tuottaa tietoa menneisyydestä.
Pikemminkin päinvastoin, juuri tästä Viikarin teksteissä
on kysymys. Niiden aiheet varioivat yhtä teemaa: minkä vuoksi,
minkälaisista tekijöistä johtuen olemme kiinnostuneet menneisyydestä.
Kokoelman avaustekstiksi toimittajat ovat valinneet lyhyen kirjoituksen
vuodelta 1978, joka käy samalla pienestä johdannosta. Sen otsikko
on osuvasti: "Miksi ja minkälaista historiaa?"
Viikarin lähestymistapaa leimaa siis reflektiivinen tarkastelukulma historioitsijan työhön. Melkoinen osa kirjoituksista on joko suoraan opetustarkoituksiin laadittuja mukana on oppikirjamateriaalia ja jopa katkelma vuonna 1980 pidetystä luennosta tai sitten muuten luonteeltaan pedagogisia. Tutkimustekstejäkin luonnehtii halu pohtia ja, sanoisinko, valistaa lukijaa historioitsijan työtavoista ja -motiiveista.
Kokoelman monet tekstit käsittelevät saksalaisia historian ja historiantutkimuksen teorioita. Niistä useat on kirjoitettu vuonna 1983 julkaistuun kirjaan Historiankirjoituksen historia. Toiset taas ovat seminaaripapereita ja artikkelijulkaisuja. Viikari tarkastelee saksalaista historianteoriaa lähinnä kahdesta näkökulmasta. Toisaalta hän esittelee tutkimuksen filosofisia ja metodologisia perusajatuksia ja toisaalta tutkimuksen poliittisia, sosiaalisia ja ideologisia yhteyksiä. Erityisessä asemassa tarkasteluissa on historistinen koulukunta (Ranke, Droysen ym.), jonka vaikutus myös suomalaiseen historiankirjoitukseen on ollut huomattava. Tämän koulukunnan ajattelussa keskeistä on ollut valtiollisen toiminnan näkeminen historian siveellisenä voimana. Tämän syynä pidetään sekä saksalaisen idealistisen moraali- ja yhteiskuntafilosofian teoreettisia lähtökohtia että poliittiseen ja yhteiskunnalliseen ympäristöön liittyviä sitoumuksia. Jälkimmäinen seikka on tärkeä, sillä saksalainen nationalismi tukeutui, kuten monesti nationalistiset ideologiat, historiankäsitykseen. Historistien käsitys valtiollisen ensisijaisuudesta sopi erinomaisesti 1800-luvulla kehkeytyneen bismarckilaisen Machtstaatin ideologiseksi tueksi.
Myöhemmin, 1800-luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä alkaen, saksalainen historian teoriakeskustelu kääntyi debatoinniksi juuri valtiollisen ensisijaisuudesta. Karl Lamprecht, jota Viikarin väitöskirja (1977) käsitteli, asetti valtiollisen ensisijaisuuden sijaan taloudelliset, sosiaaliset ja lopulta kansanpsykologiset tekijät. Tämä aiheutti hurjan väittelyn vuosisadan vaihteen tienoilla, jonka yhteydessä Lamprechtin tutkijanmaine lytättiin. Kuitenkin taloushistoriallinen ja sosiaalihistoriallinen tutkimusote vähitellen yleistyi saksalaisessa historiantutkimuksessa. Toisen maailmansodan jälkeen se vähitellen saavutti hallitsevan aseman.
Kirjan toinen huomattava painopiste sijaitsee 1700-luvun käsityksissä
historiasta. Laajahkossa tutkielmassa 1700-luvun historiallinen ajattelu:
keskiajasta edistykseen analysoidaan sitä, kuinka valistusaikana
kehkeytyi uusi historiankäsitys. Tämä historiankäsityksen
murrosaikakausi on ollut merkittävässä asemassa myöhemmille
modernisaatiota koskeville ajatuksille. 1700-luvulle tultaessa hallitsevia
olivat olleet maailmanloppua odotteleva raamatullinen historiankäsitys
sekä syklinen historiankäsitys, jossa antiikki ja tuon ajan maailma
nähtiin suhteessa toisiinsa. Luonnonoikeudelle perustuneet historianteoriat
eivät juuri antaneet tilaa
lähteiden systemaattiselle käytölle ja aikakausien empiirisluontoiselle
analyysille.
Muutos tähän suuntaan oli juuri 1700-luvun historiallisen ajattelun
ydin. 1700-luvun historioitsijoista yksilöidään merkittävimmiksi
Montesquieu, Adam Smith sekä saksalainen Justus Möser. Yhteistä
heidän historiankäsitykselle oli keskiajan aseman teoretisointi.
Heille keskiaika oli kiinnostava, mutta sangen laihoja historiallisia kuvauksia
saanut aikakausi, koska se toimi negatiivisena kontrastina omaan, edistyneeseen
aikakauteen.
Yhteistä Viikarin tarkastelemille valistusaikakauden ja 1800-1900-luvun
saksalaisille historiadiskursseille on historian tematisoiminen kokonaisuutena,
ihmiskunnan universaalihistoriana. Valistuksen aikakauden historianfilosofeille
oli tyypillistä
nähdä historia edistyksenä. Uudet aikakaudet erosivat menneistä,
varsinkin keskiajasta, edistyneemmän luonteensa vuoksi. Selkeimmillään
tämä ajattelu on Adam Smithillä, joka luokitteli historiallisia
aikakausia metsästäjäyhteiskunnista eteenpäin. Saksalaisille,
Hegelin jälkeisille historioitsijoille ajatus universaalihistoriasta
ja ainakin implisiittisesti yhteiskunnallisesta edistyksestä on yhtä
lailla lähtökohta. Historian kokonaisuuden ja edistyksen tematiikka
on Viikarille marxilaisen tutkijasukupolven omaperäiselle teoreetikolle
sekä tutkimuskohde että sisällöllisesti mielenkiintoinen
ja ajankohtainen aihe. Moderniteetti tunnetusti rakentuu tavalla tai toisella
edistyksen tematiikan ympärille. Edistyksen ajatuksella on legitimoitu
pyrkimyksiä ja instituutioita. Eräässä viimeisistä
kirjoituksistaan Viikari
toteaa edistysajattelun joutuneen vääjäämättömään
umpikujaan:
"Edistysajattelu on hylättävä [] [Se] johtaa poikkeavien mielipiteiden kerettiläiseksi julistamiseen ja pahimmassa tapauksessa terroriin [] Nykyaikana usko edistysautomatiikkaan voi esiintyä vain käänteisenä: uskona maailman tuhoon." (S. 495)
Viikarin historiateoreettiset erittelyt ja analyysit ovat poikkeuksetta
asiantuntevia ja
teräviä. Hän johdattaa lukijansa mielenkiintoisiin aikakausien
takaa nouseviin keskusteluihin, joilla näyttää kuitenkin
olevan omalaatuista kiinnostavuutta ja osuvuutta omana aikakautenamme. Eipä
ihme, että hän vaikuttaa olleen merkittävä ideamoottori
kokonaiselle sukupolvelle nuorempia historioitsijoita ja yhteiskuntatieteilijöitä.
Viikari ei kuitenkaan itse kehitellyt erityisiä näkökulmia tai filosofis-teoreettisia rakennelmia. Hänen tutkimuksiaan leimaa se, että hän esittelee ja kommentoi kriittisesti (historian)diskursseja. Parhaimmillaan hän näyttääkin olleen terävänä, kriittisenä oppineena ja vallitsevien näkökulmien kyseenalaistajana.
Pekka Kaunismaa
