Filosofian ja terveydenhuollon sekä filosofian ja lääketieteen
suhde on viimeaikoina noussut suureksi mielenkiinnon kohteeksi kotimaassamme.
Tästä ovat osoituksena paitsi monet television tiede- ja terveysohjelmat,
joissa on käsitelty erityisesti lääketieteen etiikkaa, myös
lisääntyvä suomenkielinen kirjallisuus. Syynä kiinnostuksen
leviämiseen lienee ensinnäkin terveydenhuollon eettiset kysymykset,
jotka ovat nousseet yhä enemmän esiin teknologian kehityksen myötä
(mm. geenimanipulaatio, sikiöleikkaukset, elintensiirrot yms.) ja terveydenhuoltoon
kohdistuvien leikkausten myötä, joka nostaa esiin kysymykset priorisoinneista,
tehohoidon aloittamisesta yms. kysymyksistä. Eettisten kysymysten myötä
myös muut lääketieteen ja filosofian yhteyttä koskevat
ongelmat ovat nousseet mielenkiinnon kohteeksi. Tällaisina lääketieteen
ja filosofian yhteisinä ongelmina nousevat esiin mm. monet käsitteitä
koskevat kysymykset, kuten 'terve' tai 'sairas', tai tietenkin itse lääketieteen
tieteenfilosofia, joka on nykyfilosofian ominta aluetta.
Veikko Launiksen toimittama Lääkintä- ja hoitoetiikka sisältää nimensä mukaisesti perustietoutta lääkintä- ja hoitoetiikan ongelmista. Kirjoittajina ovat VTL Launiksen lisäksi myös monet muut Suomen johtavat "lääkintäfilosofit": TT Martti Lindqvist, LT, FK Pekka Louhiala, professori Juhani Pietarinen, VTM Marjo Rauhala-Hayes, FT Juha Räikkä sekä varatuomari Paula Kokkonen. Joukosta puuttuvat vain Matti ja Heta Häyry, Timo Airaksinen sekä Hertta Kalkas. Kokoelman kirjoitukset koskettelevat alan perusongelmia, kuten hoitotyön keskeisiä periaatteita, eutanasiaa, priorisointia, hoitosuhdetta ja ammattietiikkaa. Mukana on myös Juha Räikän artikkeli lääkintäetiikan historiasta.
Räikän artikkeli tuo esille ongelman, mitä lääkintä- ja hoitoetiikka oikeastaan on. Kyseisessä etiikan piirissä käytetään monia nimityksiä riippuen siitä mitä milloinkin painotetaan: lääkintäetiikka, hoitoetiikka, bioetiikka, terveydenhuollon etiikka ja myös lääketieteen etiikka. Räikkä tarkastelee lääkintä- ja hoitoetiikan historiaa normien historiana, käytäntöjen historiana, arvioinnin historiana ja professionaalisen arvioinnin historiana. Oman huomioni mukaan lääkintäetiikkaa pidetään nykyisin lähinnä viimeksimainittuna, eli etiikkana, jota alan ammattilaiset, eli "lääkintäfilosofit" ja joskus myös lääkärit tarkastelevat teoreettisina kysymyksinä. Keskeisenä lähtökohtana on tällöin usein lääketiede ja siihen liittyvät kysymykset. Sen sijaan hoitotieteen piiristä nousevat kysymykset eivät vielä ole nousseet keskeisesti lääkintäetiikan ytimeen ainakaan kirjallisuudessa.
Filosofiassa on esitetty, että lääketiede olisi eräällä tapaa pelastanut etiikan. Tämä merkitsee sitä, että kun etiikka oli kuluvan vuosisadan alkuun mennessä muuttunut abstraktiksi arvojen pohdinnaksi ja vältteli konkreettisia elämään liittyviä kysymyksiä, lääketiede palautti konkreettiset kysymykset. Terveydenhuollon ja lääketieteen käytäntöjen myötä eetikot joutuivat ottamaan kantaa konkreettisiin asioihin, joilla oli jopa poliittista merkitystä. Nämä käytännöt ovat kuitenkin jälleen ainakin osin abstrahoituneet. Oman kokemukseni mukaan monet mm. terveydenhuollon opiskelijat pitävät Lääkintä- ja hoitoetiikassa pohdittavia asioita abstrakteina ja käytännöistä irrallisina. Mm. Rauhala-Hayesin esittämä kysymys priorisoinnista ja sen perusteista ei ota ollenkaan huomioon niitä käytännön priorisointimenetelmiä, joita suomalaisessakin terveydenhuollossa tapahtuu. Sen sijaan Rauhala-Hayes pohtii sinänsä mielenkiintoisen esimerkin valossa erilaisia angloamerikkalaisessa keskustelussa esiintyviä priorisointikriteerejä huomioimatta ja pohtimatta keskustelun kontekstia. Tämä keskustelu on todellakin erilaista suomalaisessa ja amerikkaisessa yhteiskunnassa, jossa on kehitetty mitä erilaisempia priorisointimalleja terveyspolitiikan tueksi.
Tällainen abstrahointi vaivaa usein lääkintä- ja hoitoetiikassa käytävää keskustelua. Kirjoittajat eivät tunne omassa yhteiskunnassa, terveydenhuollossa ja lääkinnässä tapahtuvia käytäntöjä ja niinpä keskustelussa vallitsee melkoinen kontekstisokeus. Teoreettiset kysymykset eivät nimittäin ole tällä alueella universaaleja ja neutraaleja, vaan kiinteässä yhteydessä yhteiskunnassa vallitseviin tendensseihin. Vai mitä on sanottava niistä persoonan käsiteeseen liittyvistä pohdinnoista, joita Simo Vehmas käsillä olevassa niin & näin-lehden numerossa esittelee?
Abstraktius vaivaa myös joitakin Lääketiede ja filosofia -kokoelman kirjoituksia. Mm. professori Ralph Gräsbeckin artikkeli "Normaalin käsite lääketieteessä" sortuu tarkastelemaan lähinnä "tilastollista normaalialuetta". Tällainen matemaattinen 'normaalin' pohdinta vaikuttaa jokaisesta Michel Foucault'n lukijasta suorastaan huvittavalta. Gräsbecillä ei ole mitään käsitystä 'normaalin' diskursiivisesta luonteesta, siitä miten yhteiskunnassa ja kulttuurissa tuotetaan ja uusinnetaan jatkuvasti käsitystä siitä mitä 'normaali' on ja mitä sen piiriin kuuluu. Gräsbeck kuittaa tällaisen näkemyksen kuuluvan lähinnä psykiatrian ja käyttäytymistieteiden alueelle ja siis epäfilosofiseksi.
Voisi sanoa, että lääketieteen ja filosofian kohdatessa
kohtaavat usein luonnontiede ja luonnontiedettä lähellä oleva
filosofia, jolloin sekä filosofian että lääketieteen
luonteesta on lyöty monia seikkoja lukkoon. Apulaisprofessori Pentti
Alasen artikkeli "Lääketieteen luonne" on tässä
suhteessa koko kokoelman kiinnostavin. Alanen nimittäin tarkastelee
kriittisesti juuri lääketieteen käsitystä itsestään
hoidon näkökulmasta jäsentyväksi empiiriseksi luonnontieteeksi,
joka
sisältää tiedottomasti opitun ja ongelmattomaksi nähdyn
tieteenfilosofian. Alanen näyttää todella tuntevan alueensa
ja siinä piilevät ongelmat ja nostaa monia itsestäänselvinä
pidettyjä asioita pöydälle. Alan tutkijat ja käytännön
harjoittajat eivät Alasen mukaan tunne eivätkä ole kiinnostuneita
lääketieteen tieteenteoriasta, vaan ottavat asian annettuna ja
lopullisena dogmina. Itse asiassa sama ongelma näyttää kohdistuvat
lääkintä- ja hoitoetiikkaankin. Sen luonteesta ei juuri lainkaan
näy keskustelua. Lähtökohta on itsestäänselvästi
hoidossa ja lääkinnässä ja esim. niitä poliittisia
kysymyksiä, jotka tämänkin päivän käytännön
priorisointia koskevat (esim. mielisairaaloiden osastojen lakkautukset ilman
korvaavaa hoitoa) eivät näytä kuuluvan terveydenhuollon etiikkaan.
Alasen mukaan Suomessa mm. Yrjö Reenpää ja Lauri Rauhala ovat edustaneet vallitsevasta empirismistä poikkeavaa näkökulmaa, mutta heidän äänensä on hävinnyt vallitsevaan meluun: "Koska heidän tieteenfilosofinen perustansa eroaa radikaalisti vallassa olevasta empirismistä Reenpäätä ja Rauhalaa voi olla vaikeata ymmärtää, ellei ole ajautunut omassa ajattelussaan sellaiseen tilanteeseen, että joutuu selvittämään itselleen, millaisesta perustavasta erosta ajattelutavassa on kysymys." (S. 58). Alasen artikkeli tuo olennaisin osin esiin kyseisiä eroja.
Myös Lääketiede ja filosofia -kokoelman kirjoittajina esiintyy edellisestä tuttuja nimiä: Juha Räikkä ja Veikko Launis pohtivat artikkelissaan "Kuka on sairas?" sairauden käsitettä normatiiviselta, naturalistiselta ja sosiaaliselta kannalta. Pekka Louhiala puolestaan esittelee moraalifilosofian ja lääketieteen etiikan suhdetta. Muita aiheita kokoelmassa ovat "Antiikin lääketiede ja filosofia" (LKT Heikki S. Vuorinen) sekä Body-mind-ongelma erityisesti aivotutkimuksen valossa (psykiatrian erikoislääkäri Hasse Karlsson ja Pekka Louhiala), joka artikkeli sisältää mm. pikaisen katsauksen klassisen Body-mind-ongelman ratkaisuihin. Lisäksi dosentti Marja-Liisa Honkasalo pohtii lääketieteen semiotiikkaa erityisesti lääketieteellisen tiedon suhteen. Laajahkon semiotiikan esittelyn ohella Honkasalo tuo esille monia mielenkiintoisia asioita lääketieteestä ja sen käytännöistä. Hän esim. huomauttaa, että lääketieteen metaforat ovat usein sotaisia: syöpätutkimuksen yhteydessä puhutaan tappajista, tappajasoluista, hyökkääjistä ja puolustajista. Tai itsemurhien ehkäisyn yhteydessä "tähdätään itsemurhien ehkäisyyn ja kirjoitetaan, että huomattava määrä eri alojen asiantuntijoita on antanut panoksensa siihen" (s. 139). Lääketiede käy siis taistelua, mutta mitä vastaan? Itse pahuutta tietenkin. Honkasalo tuo esille lääketieteen narratiivisen luonteen, lääketieteen kertomuksena, jossa sankarina ja epäinhimillisen pahan voittajana on tietenkin lääkärimies. Lääkärin asema kertomuksen sankarina taistelussa pahaa vastaan on tietenkin se asia, joka voisi selittää myös tv:n ja kirjallisuuden lääkärisarjojen suuren suosion kautta koko viihteen historian. Myös terveydenhuollon etiikka ottaa osansa taistelussa pahuutta vastaan.
Reijo Kupiainen
