Syksyllä 1992 minulla oli tilaisuus seurata paikanpäällä tai ainakin melkein paikanpäällä eli naapurisalissa videomonitorista italialaisen semiootikon, filosofin ja kirjailijan Umberto Econ (synt. 1932) virkaanastujaisluentoa Collège de Francessa Pariisissa. Universaalin kielen idean historiaa käsitellyt luento oli varsinainen retorinen ilotulitus soljuvaa ranskaa lievällä italialaisella aksentilla, messuavin latinankielisin sitaatein höystettynä yhdistyneenä häikäisevään oppineisuuden osoittamiseen. Vastaavanlaisia kokemuksia tuskin voi kovin usein kokea tässä Ranskan tieteellisessä ytimessäkään (jossa sentään on inauguroitu niin Bergson kuin Foucault) puhumattakaan sitten kalvosulkeisten ja epämääräisen, "luennoinniksi" kutsutun muminan ja hermostuneen tutinan täyttämästä suomalaisesta korkeakoulumaailmasta.
Ei tarvitse kuin selailla nuoren Econ Akvinolaistutkimuksia (mm. Il problema estetico in san Tommaso, 1954) tai esimerkiksi muutaman vuoden takaista kirjaa täydellisen, kaikkien ymmärrettävissä olevan kielen utopioista(La ricerca della lingua perfetta, 1993), niin jo vakuuttuu siitä, ettei Collège de Francen luento ollut poikkeus, vaan Ecoa normaalivauhdissaan.
Olisi ollutkin jopa outoa tai ainakin lahjojen vajaakäyttöä, mikäli Eco ei olisi ryhtynyt 70- ja 80-luvun taitteessa myös "kaunokirjoittajaksi". Ruusun nimi (1980, suom. 1983), Foucaultin heiluri (1988, suom. 1990)1 ja Edellisen päivän saari (1994, suom. 1995) osoittavat, että Eco on myös maailmanluokan kirjailija. Postmodernistisista leikittelyistä huolimatta Econ romaanit todistavat, että niiden kirjoittaja on valistusmies par excellence, joka historiallisissa romaaneissaan mitä aidoimmassa ja kepeimmässä Diderot'n ja Voltairen hengessä loikkii tieteen ja taiteen, kirjallisuuden ja filosofian vain parin vuosisadan ikäisten raja-aitojen ylitse.
Näiden romaanien lisäksi Ecolta on ilmestynyt suomeksi esseekokoelma Matka arkipäivän epätodellisuuteen (ital. 1984, suom. 1985), jonka täyttävät Econ semioottisen mielikuvituksen rikkautta osoittavat analyysit keskiajasta maailmankylään; sekä myös graduntekijöiden ongelmiin, kuten mielikuvittelun lamaantumiseen sekä krooniseen aikapulaan ja tämän aiheuttamaan yleiseen veltostumiseen lääkkeeksi tarjottu Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään (1977, suom. 1989).
Mainitut listahitit, Econ liiramiljardööriksi tehneet painosmääräjätit, antaisivat odottaa, että myös Econ aikakauslehtiin (mm. L'Espressoon) kirjoittamat "pakinat arkipäivän aiheista" kokoelmassa Miten käy? avaisivat arjen tylsyyttä ja mielenkiinnottomuutta valittavan maisterismiehen silmät jokseenkin samalla voimalla kuin Roland Barthesin analyysit moderneista myyteistä Mytologioissa (1957, suom. 1994). Herätystä ei kuitenkaan tapahdu, vaan ärsytys; eikä edes älyllistä ärsytystä, vaan närkästynyt ärsytys. WSOY:n kustanteen takakansi väittää, että "Umberto Eco heittäytyy leikkisäksi tässä pakinakokoelmassa". Tämä on kyllä vale, sillä useimmissa pakinoissa törmää kiireiseen, raskaan ylipainon rasittamaan, addiktioista kärsivään, etuoikeuksiaan vaativaan, lentoemännille rähjäävään, hemmoteltuun, ajokorttiasioitaan ylivoimaisilla suhteillaan hoitelevaan, faksiaan potkivaan, kännykkäänsä kiroavaan ja itseensä nähden suorastaan surkeapalkkaisia lääkäreitä kadehtivaan "intellektuelliin", joka matkaa lentokoneilla ympäri Tellusta kirjojaan kauppaamassa ja kirjallisuuspalkintoja pokkaamassa. Miten käyn pakinat osoittautuvat kaikkea muuta kuin ainutlaatuisiksi hengentuotteiksi, minkä huomaa, jos vaivautuu vierailemaan jonkun Nokian tai pienemmän puulaakin johtoportaan saunasessiossa. Siellä nimittäin tapaa toinen toistaan hemmotellumpia ecoisteja, jotka kaiun lailla toistelevat italialaisen kollegansa surkean kohtalon jälkituntemuksia:
"Lentomatkallani muutama vuosi sitten (Amsterdam meno-paluu) jouduin uhraamaan kaksi Brooks Brothers -solmiota, kaksi Burberry-paitaa, kaksi paria Bardellin housuja, Bond Streetiltä ostetun tweedtakin sekä krizia-liivit." (S. 114)
Vaikka käsilläolevan arvostelun kirjoittaja onkin sitä
mieltä, että kyseinen Bond-kuosi kaipasikin piristävää
väritystä, niin Econ oman tulkinnan mukaan kysymys oli katastrofista,
joka ylimääräytyneesti kehkeytyi lentokoneissa tarjottavien
löysien ruokien, ahtaiden tilojen ja ilmassa olevien kuoppien yhteisvaikutuksesta.
Væ victis! muuta ei voi todeta, semminkin kun myös suomalaiset
pomomiehet nyökkäilevät ja vakuuttelevat, että tällaista
todellakin sattuu! vieläpä
Finnairin savuttomilla ja muutenkin kaikin puolin disiplinoiduilla
lennoilla, eikä vain tupakan savun hämärtämissä
ja ilmaisen
viinan villitsemissä All'Italian koneissa.
Jo aikaa sitten edesmennyt Pier Paolo Pasolinikin kirjoitti uutterasti aikakauslehtiin. Nämä Pasolinin "pakinat" joita niistä aina yhtä innostunut Juha Varto saisi kyllä jo viimeinkin suomentaa edes yhden kokoelman verran saattavat äkkiseltään selailtuina tuntua kovin vakavamielisiltä, jopa tosikkomaisilta leikkisään Ecoon verrattuna. Mutta viisauden ja tyhmyyden lailla myös huumoria on niin kovin useaa lajia. Pakinoitsija Econ huumori on etuoikeuksilleen sokean kirjabusiness-miehen huumoria, joka ehkä huvittaa kaltaisiaan ja vertaisiaan. Pasolinin huumori taas on sitä, että Dionysos-hahmo tulee porvarisperheeseen, tuhoaa sen, ja muut kuin porvarit saavat hyvät naurut ja ilkamoinnit tuon sikolätin tapahtumia seuratessaan. Econ huumori on juuri tämän porvariston huumoria, joka umpioituu business-ihmisten vitsailuksi 10 000 metrin korkeudessa, kun taas Pasolinin huumori elää ja avautuu maan tasalla:
Toverini, hellyyttä sydämen täysi,
jota rikkaat uskovat sydämettömäksi
ja ampuvat ilmasta linnut
nuo sydäntemme isännät!Tule, kävellään San Giovannille
kun yö peittää alleen San Giovannin
Katselkaamme siellä pistooleitamme
jotka hautasimme San Giovannin
sydämeen.
(Friulin murteesta suomentanut Juha Varto teokseensa Lihan viisaus. Tampereen yliopiston julkaisujen myynti, Tampere 1996)
1. Foucaultin heiluri muodostaa toisen, fiktiota hyödyntävän osan Econ trilogiassa, jonka ensimmäinen osa on vuonna 1991 ilmestynyt I limiti dell'interpretazione ja kolmas osa edellä mainittu La ricerca della lingua perfetta.
Mikko Lahtinen
