Valistus halusi purkaa myyttejä, mutta kuten kaikki myytinpurkajat, valistus välttämättä myös tarvitsi niitä ja alkoi lisäksi itse pian muuttua myytiksi.
Mitä on valistus? -kirja purkaa ansiokkaasti valistukseen itseensä kietoutunutta mytologiaa ainakin siinä, ettei se pyrikään varsinaiseen vastaukseen tai yhteen määritelmään. Kirjan 24 käännösartikkelia ynnä johdannot avaavat niin paljon erilaisia näkökulmia, että koko käsite tuntuu välillä katoavan, mutta lopputulos on silti käsitteen ja sen historian merkittävä rikastuminen lukijan omassa ajattelussa.
Pääpaino on 1700-luvussa ja nimenomaan saksalaisessa valistuksessa. Kirja tarjoaa useita aiemmin täysin suomentamattomia ajattelijoita kuten Johann Georg Hamann tai Moses Mendelssohn eikä Herderiäkään itse asiassa liene suomeksi järin näkynyt. Kant, Goethe ja Schiller ovat tukevasti edustettuina.
Kirja onnistuu välttämään laajan alueen antologioita aina uhkaavan, erillisiksi raapaisuiksi jäämisen vaaran. Saksalaiset puheenvuorot henkivät aitoa moniäänistä debattia, jota kysymykset uskon, tiedon ja oman ajattelun, järjen ja ilmoituksen, historian ja kritiikin suhteista sekä ihmisen henkisen ja intellektuaalisen kasvamisen mahdollisuuksista kuitenkin pitävät koossa.
Ranskalainen ja englantilainen valistus jäävät hieman vähemmälle, mutta näihinkin kirja tarjoaa kaikkein totutuimmista ehkä poikkeavia näkökulmia. Ranskan 1700-lukua edustaa Rousseau, jonka nimiin liitetty takaisin luontoon -fraasi saa uutta valaistusta. Myös David Humeen avautuu suomenkieliselle lukijalle uusi näkökulma Humen pohtiessa mm. "kovan tieteen" ja esseistiikan suhdetta tavalla, jossa näyttää olevan paljon yhä pätevää ainesta.
Ehkä onkin niin päin, että valistuksen eräät klassiset ideaalityypit, englantilainen luonnontieteellisesti orientoitunut empirismi ja Ranskan ensyklopedistien rationalistinen edistysusko jäävät kirjassa liiankin vähälle huomiolle. Uudempia aikoja edustavat puheenvuorot, etenkin Max Horkheimerin artikkeli kun kuitenkin suuntaavat kritiikkinsä osin juuri näitä valistuksen standardioppeja vastaan.
1900-lukua edustavat myös Adorno, Gramsci sekä lopuksi Foucault ja Habermas. Varsinkin kahden jälkimmäisen pyörittely siitä mitä ensin Kant ja sitten Foucault todella sanoikaan jää hiukan latteaksi eksegetiikaksi. Adorno ja Gramsci sentään tarttuvat valistuksen kriittisessä hengessä oman aikansa muuhunkin todellisuuteen, mutta silti oman aikamme varsinainen luova panos valistuksen traditioon jää tämän kirjan valossa ohueksi. Yhdeltä kirjalta ei voi kaikkea vaatiakaan, mutta valistuksen historian kannalta hyvin ansiokas teos panee miettimään, että valistusta ei nykyajassakaan tarvitsisi ymmärtää vain vanhahtavana tai peräti kumottuna fraasina. Valistusajattelun värikkään kirjon hengessä saisi nykyajastakin irti ainakin enemmän kuin yhtä oikeaa totuutta saarnaavilla postmoderneilla dogmeilla.
Ainakaan valistuksen tekeminen pelkästään historialliseksi tutkimuskohteeksi ja käsitepyörittelyksi ei tee täyttä oikeutta järjen ja kriittisyyden julkisen käytön vaatimuksille.
Eero Ojanen
