"Tietäminen on aivojen kokonaisvaltaista toimintaa [] Se ei ole opitun tiedon muistamista vaan omien aivojen käyttämistä [] Sen mitä ihminen tietää ja ajattelee, pitää muuttua myös toiminnaksi. Tiedolla on hyvin vähän arvoa, jollei ihminen omassa elämässään sitä käytä." (S. 165). Näin kirjoittaa Jaana Venkula Tieteellisen toiminnan ulottuvuuksia -sarjan kolmannessa osassa.
Teoksen kirjoitukset ovat alkujaan ilmestyneet vuonna 1986 tai sitä ennen ilmeisesti joissain päivälehdissä, sillä artikkelit käsittelevät pääosin päiväkohtaisia tapahtumia. Herääkin kysymys: miksi julkaista niitä uudelleen näinkin pitkän ajan päästä? Ratkaisua voi perustella ainakin kahdella syyllä. Joko kirjoitukset ovat yhä ajankohtaisia tai niissä tullaan käsitelleeksi myös verraten ajattomia asioita.
Kirjoitelmat täyttävät molemmat ehdot, joskin kirjoitusten vanhentunut päiväkohtaisuus kiusaa usein. Venkula olisikin voinut edes hiukan toimittaa tai päivittää osaa artikkeleistaan uudella tiedolla.
Kirjoitukset on jäsennetty viiteen ryhmään, joista ensimmäisessä käsitellään pääosin demokratian rappion ja tiedon panttaamisen välistä suhdetta, toisessa lähinnä ilmaisunvapautta ja tietoyhteiskuntaa, kolmannessa tiedettä ja tiedon popularisointia, neljännessä tiedettä ja etiikkaa ja viimeisessä kokonaisuudessa pääosin oppimista ja luovuutta. Jokainen pääluku päättyy lyhyeen, noin sivun tai kahden mittaiseen tiivistelmään, jossa Venkula ansiokkaasti kertoo lukijalle niistä tieteellisistä viitekehyksistä, jotka löytyvät kirjoitusten taustalta.
Kirja paranee loppua kohden. Juuri sieltä löytyvät Venkulan aikaakestävimmät analyysit. Kirjoittaja on myös selkästi omimmalla maaperällään käsitellessään etiikkaan, oppimiseen ja tieteellisen tiedon luonteeseen liittyviä kysymyksiä. Erityisen mainio on ihmisenä olemisen ja ajattelemisen vastuuta luotaava epilogi. Myös ydinvoimakysymystä ja pankkien valtaa ruotivat artikkelit ovat tasokkaita.
Näistä ja lukuisista yksittäisistä helmistä ("[] todellinen tiede on [] vain valituille tarkoitettu, kuiva ja ylen vaikea asia." (S. 119), "[] nykytaide näkee vain saman, minkä me muutkin." (S. 123), "[] totuus aina tekee levolliseksi: olkoon nähty mitä tahansa, on nähty pohjiin asti." (S. 123)) huolimatta kirjan artikkelit ovat valtaosaltaan sisällöllisesti keveitä. Kokonaisuutena teos jääkin kauas sarjan edellisten osien tasosta ja tavanomaisesta Venkula-laadusta. Pääasiallinen syy tähän on, että Venkulan vahvuus on läpiluotaavissa analyyseissa. Ja liian yleistajuisissa kirjoituksissa hän ei pääse paneutumaan siihen monisäikeiseen kokonaisuuteen, jonka purkamisessa hän on parhaimmillaan. Kompleksiset asiat eivät luonteensa vuoksi käänny päivälehtiartikkelissa käsiteltäviksi. Niinpä valtaosa Venkulan artikkeleista koostuu päiväkohtaisuudesta, jota on ryyditetty syvemmällä ajattelulla. Mutta kun kirjoitusten välittömin ajankohtaisuus on hävinnyt ja systemaattisesta syvällisyydestä on foorumin vuoksi täytynyt tinkiä, ei kirjoituksilla ole enää paljon annettavaa.
Yrjö Uurtimo
