Harvaa 400-vuotiasta tieteen klassikkoa voi muuten kuin juhlan kunniaksi sanoa ajankohtaiseksi. René Descartesin esiinnostama psykologian filosofian ongelma on kuitenkin edelleen ratkaisematta; mikä siis on se minä, jossa tapahtuu muun muassa ajattelua?
Descartesin ratkaisu käpyrauhasessa sijaitsevine sieluineen ei ole kelvannut materialismiin perustavalle tieteelle enää aikoihin. On kuitenkin mielenkiintoista, että Descartesin teorian rakenne löytyy yhä uudelleen tieteellisen ajattelun taustalta. Esimerkiksi Derridan kritikoimassa logosentrismissä, intertekstuaalisuuden syrjäyttämässä romanttisessa taiteilijakäsityksessä sekä sarjalliseen (vs. rinnakkainen) informaation prosessointiin perustavassa tekoälytutkimuksessa voidaan nähdä implisiittisenä "käpyrauhasajattelua".
Myös psykoanalyysi on vaarassa ajautua kartesiolaisiin asetelmiin sikäli kun korostetaan tiedostamista oireista vapautumisen edellytyksenä. Tällöin tullaan helposti olettaneeksi jonkinlainen "puhtaan cogiton" tiedostava instanssi (ego), joka vääristävistä torjunnoista luovuttuaan havaitsee maailman ja oman mielensä sellaisina kuin ne todella ovat. Ego muistuttaa näin psykologian ja materian lainalaisuuksien ulkopuolella olevaa käpyrauhasta.
Käsittelen seuraavassa mielen ja ruumiin suhdetta koskevaa ongelmaa psykoanalyyttisessa kontekstissa keskittyen erityisesti tiedostamiseen. Pyrin muotoilemaan ongelmaa uudelleen olisi varsin omahyväistä esittää lopullista ratkaisua kirjallisuustieteellisten lähestymistapojen avulla. Analysoitavan puhetta tutkitaan narratologian1 menetelmin ja psykoanalyyttiseen asetelmaan sovelletaan intertekstuaalista lähestymistapaa sekä Mihail Bahtinin polyfonian käsitettä.
Romanttisen taidekäsityksen mukaan kirjailija on luova nero, joka lahjakkuutensa siivittämänä tuottaa maailmaan omintakeisia ja ainutlaatuisia teoksia. Käsitystä voi kuvata seuraavanlaisella kaaviolla. (kuva 1)
Lähestymistapa on epäpsykologinen ja -historiallinen. Se ei ota huomioon yhteiskunnallisten tekijöiden vaikutusta, kirjallisia vaikutteita eikä aikakauden aatevirtausten osuutta. Luovuus saa romanttisessa näkemyksessä helposti myös mystisiä ulottuvuuksia.
Kirjailijan kuolema tai vähemmän dramaattisesti ilmaistuna kirjailija-subjektin heikkeneminen liittyy läheisesti intertekstuaalisuuden käsitteeseen, joka on tullut yleiseen käyttöön Julia Kristevan tuotannon myötä. 1960-luvulla Kristeva toi kirjoituksillaan venäläisen Mihail Bahtinin (18951975) länsimaisen lukeneiston tietoisuuteen, ja intertekstuaalisuuden käsite syntyi Bahtinin ajattelun vaikuttamana2. Intertekstuaalisessa lähestymistavassa on pyritty ottamaan huomioon romanttisen taidekäsityksen puutteet (kuva 2).
Mitään autenttista kirjailijaneroa ei intertekstuaalisuus tunne, vaan ympäristö ja erilaiset kirjalliset vaikutteet näitä kutsutaan subteksteiksi kirjoittautuvat kirjailijan välityksellä teokseksi. Tekoälytutkimus ja kirjallisuustiede ovat tieteenaloina varsin kaukana toisistaan, ja siksi on mielenkiintoista havaita, että aloilla on tapahtunut varsin saman muotoinen paradigmanmuutos. Tekoälytutkimuksessa on alettu kyseenalaistaa käsitystä, jonka mukaan psyykkistä toimintaa voitaisiin simuloida informaation prosessoinnin peräkkäisyyteen pohjautuvilla tietokonemalleilla3. On alettu kehittää malleja, joissa prosessointi tapahtuu rinnakkaisesti (parallel distributed processes, PDP). PDP-ajattelussa on ongelmansa4, mutta etuna on yhdensuuntaisuus aivotutkimuksen kanssa. Nykykäsityksen mukaan psyykkisen prosessit tapahtuvat yhtäaikaisesti aivojen eri osissa, ja PDP-paradigma pyrkii tulemaan toimeen ilman kartesiolaista keskuspistettä.
Freudin suhde filosofiaan oli tunnetusti varsin ristiriitainen, ja hän jättikin usein filosofisten ongelmien käsittelemisen kliinisten näkökohtien varjoon. Freudin käsityksen määritteleminen subjektiuden suhteen vaatisikin oman tutkimuksensa. Freudin perustaman International Psychoanalytical Associationin (IPA) puitteissa harjoitettavan psykoanalyysin päämäärä on kuitenkin selvä: tiedostamattoman tekeminen tietoiseksi (Wo es war). Psykoanalyyttisten tekniikoiden (vapaa assosiointi, unien tulkinta, transferenssi-ilmiön hyödyntäminen analyytikon neutraaliuden l. abstinenssin avulla) myötävaikutuksella lavitsalla makaava analysoitava oppii tutkimaan mielensä liikeitä. Tietoisuuden laajetessa yksilö kykenee paremmin hallitsemaan aiemmin tiedostamattomia psyykkisiä impulssejaan. Tiedostamisen asemaa perinteisessä psykoanalyysissa voi jäsentää kuvan 3 tapaan.
Psykoanalyysin toisen suuren hahmon Jacques Lacanin tutkijanote on Freudia filosofisempi, ja hänen kirjoituksensa valmistivat pohjaa postmodernille sekä erinäisten subjektien kuolemalle. Ei olekaan yllättävää, että Lacanin käsitykset sekä tiedostamisesta että egosta/minästä nämä kytkeytyvät selvästikin yhteen ovat huomattavasti varovaisempia tai "heikompia"
"We can try [] to set out from the strictly linguistic definition of the I as signifier, in which there is nothing but the 'shifter' or indicative, which, in the subject of the statement, designates the subject in the sense that he is now speaking" (Lacan1977, 298).
Psykoanalyyttisen teorian abstraktein osa, niin sanottu metapsykologia, perustuu luonnontieteellistä tarkkuutta tavoittelevaan energeettiseen malliin. Ihmisen toiminnan käyttövoimaksi määritetään viettienergia, ja psyykkinen tapahtuminen on pyrkimystä tämän energian sitomiseen. Sitominen on käytännössä mielikuvien muodostamista yksilölle merkittävistä asioista; esimerkiksi läheisistä ihmisistä, omasta tulevaisuudesta ja oikeasta sekä väärästä (moraali). Mielikuvien muodostamisen ja toiminnan avulla pyritään puolestaan säätelemään psyykkistä tasapainotilaa. Tätä kutsutaan psyykkiseksi itsesäätelyksi.
On houkuttelevaa ajatella analysoitavan tulevan "cleariksi" psykodynamiikan tulevan lakkautetuksi viruttuaan tarpeeksi kauan lavitsalla. Kartesiolaisen dualismin välttämiseksi on kuitenkin välttämätöntä ajatella myös tiedostamisen tapahtuvan psyykkisen itsesäätelyn ja mielihyväperiaatteen alaisuudessa. Koska psyykkisen tapahtumisen ainoa käyttövoima on viettienergia, myös tiedostaminen tapahtuu viettiekonomisten lainalaisuuksien säätelemänä5.
Tiedostamiseen liittyy mielihyvän sävyttämiä mielikuvia,
joiden avulla tiedostamisprosessissa vastaan tulevat epämieluisat asiat
(esim. omien kateellisten ja aggressiivisten pyrkimysten tiedostaminen)
ollaan valmiita hyväksymään. Mielikuvat voivat sisältää
toiveita paranemisesta tai
paremmaksi (sosiaalisemmaksi, älykkäämmäksi, menestyvämmäksi)
tulemisesta psykoanalyyttisen hoidon ja tiedostamisen myötä. Tämä
tarkoittaa sitä, että tiedostamista "kannattelevat"
mielikuvat ovat narsistisesti latautuneita; tiedostavan ihmisen ihanne on
edustettuna minäihanteessa. Rakastamme totuutta koska se tuottaa (narsistista)
mielihyvää.
Tällä tavoin määriteltynä tiedostaminen saa intertekstuaalisuuden piirteitä, eikä sillä enää ole kartesiolaista käpyrauhasta muistuttavaa asemaa (kuva 4).
Tiedostaminen on mielen sisältöjen ja impulssien kielellistämistä ja samalla niiden muokkaamista. Psyyken rakenteen yhtenä osana kielellistämisprosessit integroivat mielellistä todellisuutta sekä toimintaa. Kun tiedostaminen määritellään tällä tavoin, se rinnastuu romaanin niin sanottuun itsensä tiedostavaan kerrontaan.
Kirjallisen teoksen rakenteen kannalta yksinkertaisinta on kertoa tarina yhden kaikkitietävän kertojan näkökulmasta: Mooses teki tätä, minkä jälkeen hän teki tuota siitä-ja-siitä syystä. Kertoja esiintyy tämänlaatuisessa kertomuksena neutraalina ja kaiken tietävänä.
Asetelma muuttuu monimutkaisemmaksi kun kertojia ja kerrontatasoja on useampia. Yksi kertoja voi kuvata tapahtumia, toinen huomauttaa mitä asioita ensimmäinen kertoja on jättänyt kertomatta ja kolmas vaikkapa ironisoida muiden kertojien tosikkomaisuutta. Kolmas kertoja ei kuitenkaan ole välttämättä sen luotettavampi kuin edellisetkään.
Tällaisessa tilanteessa lukija ei pidä kerrottuja asioita automaattisesti tosina, ja hänen huomionsa kiinnittyy itse kerrontaan. Kertominen on siis itsensä tiedostavaa - kerronta tutkii kerronnan lainalaisuuksia6.
Monitasoisen teoksen lukija on vaikean tehtävän edessä etsiessään kirjailijan "omaa ääntä". Tekstin tasolla ei voida löytää varmuutta siitä, mikä näkökulma, kerrontaso tai henkilöhahmo voisi edustaa kirjailijan omaa käsitystä.
"Objektiivisen sanoman ja merkityksen" metsästystä voi jatkaa itse teoksesta kirjailijaelämäkertoihin ja -haastatteluihin. Tällöin tulee ongelmaksi kirjailijan itseymmärryksen rajallisuus: hän ei ole tietoinen tiedostamattomista merkityksistä ja omasta sidoksisuudestaan aikaan ja kulttuuriin. Kirjailijan tulkinta ei ole yhtä kuin teoksen merkitys sen kullekin lukijalle. Näin ajatus teoksen "oikeasta" tulkinnasta leviää käsiin: ei löydy pistettä josta käsin voitaisiin määritellä teoksen tosiasiallinen luonne tai sanoma.
"Syytin sinua viime tunnilla ahneeksi ja kylmäksi ihmiseksi. Luulen että se johtui siitä, että tunnen itseni yksinäiseksi kun lähdet ensi viikolla lomalle." Kun analysoitava sanoo näin analyytikolleen, hän luo itsereflektiollaan uuden kerronnallisen tason.
Seuraavalla tunnilla analysoitava voi jatkaa itsereflektiotaan seuraavasti: "Taisin vain yrittää miellyttää sinua kun puhuin eilen siitä lomastasi. Olen näet lukenut jostain, että analyytikon loman kuuluu herättää potilaassa separaatioahdistusta."
Koska, kuten edellä todettiin, tiedostaminen tapahtuu aina mielihyväperiaatteen alaisuudessa, tasoja voi syntyä periaatteessa loputtomasti. Lopullisen totuuden ja oikean tiedon saavuttaminen vaikuttaa siis teoriassakin toivottomalta (vrt. romaanin oikea tulkinta edellä).
Vaikkei totuutta tai "autenttista minää" (vrt. "kirjailijan oman äänen etsintä") löydykään kerronnan tikkaiden huipulta, kerronnan rakenteiden tarkastelu ei ole merkityksetöntä. Kerronnasta voidaan erottaa kaksi aspektia: mitä asioita kerrotaan ja kuinka ne kerrotaan. Kirjallisuustieteeseen perehtymätön aliarvioi helposti kerrontatavan merkitystä. Teoksen ominaislaatu määräytyy kuitenkin suuresti nimenomaan kerrontatavasta. Asiat voidaan kertoa monessa erilaisessa järjestyksessä ja kerrontatekniikka voi vaihdella.
Romaanin tavoin psyyke rakentuu (kerronta)tasojen ja rakenteiden välisistä suhteista. Vaikkei tiedostaminen joka siis voidaan ymmärtää paitsi kielellistämisenä, myös kerronnan rakenteen muuttumisena olisikaan totuuden paljastumista, sillä on kuitenkin vaikutuksensa mielen rakenteiden välisiin suhteisiin. Psyyken ihannetilaksi voisi ajatella elämyksellisten ja reflektiivisten kerrontatasojen suotuisaa keskinäistä suhdetta.
Humanismissa nojaudutaan siihen, että ihmiseen sisältyy jonkinlainen valinnoista vastuussa oleva "ydinminä". Edellä esitetyn myötä tällainen subjekti vaikuttaa haihtuvan ilmaan. Filosofi Daniel Dennett7 korvaa subjektin tai minän ilmaisulla kerronnallisen painovoiman keskus (center of narrative gravity).
Lapsen varhainen vuorovaikutus muodostuu olennaisesti matkimiseen perustuvista leikeistä. Myöhempi egon kehitys tapahtuu pitkälti samaistumisten varassa8: lapsi jäljittelee vanhempiaan ja omaksuu heidän ratkaisumallejaan, asenteitaan ja selviytymiskeinojaan. Persoonallisuutemme on siis nk. objektisuhteiden (vanhemmat ja muut läheiset ihmiset) sisäistämisen tulos. Samaistukset ovat vastaavassa suhteessa psyykeen kuin kirjalliset vaikutteet (subtekstit) kirjailijan luomaan teokseen.
Psykoanalyysin kuluessa analysoitava muodostaa analyytikkoon transferenssisuhteen. Hän alkaa "lukea" esimerkiksi analyytikon äänenpainoista ja pukeutumisesta tämän ajatuksia ja asenteita. Luenta tapahtuu analysoitavan varhaisten objektisuhteiden ("rankaiseva isä", "ylihuolehtiva äiti" jne.) pohjalta. Analyysin myötä myös analyytikko muodostuu analysoitavan subtekstiksi: analysoitava omaksuu analyytikon "rauhallisen ja tutkivan asenteen", ja tämä analyyttinen subteksti (reflektiivinen kerrontataso) sulautuu osaksi analysoitavan persoonallisuutta ja psyykeä.
Edellä käsitellyistä syistä johtuen ei voida lähteä siitä, että halut ja subtekstit vedettäisiin jossain aivojen uumenissa vaikkapa käpyrauhasessa sijaitsevassa tietoisuuden keskuksessa yhteen. Hajautuneiden psyykkisten prosessien välisiä suhteita on siten tarkasteltava toisenlaisesta lähtökohdasta käsin, polyfoniana.
Sana on tuttu musiikin alueelta. Moniääninen teos koostuu periaatteessa samanarvoisista (itsenäisistä) sävellinjoista, joista mitään ei voida pitää teoksen varsinaisena melodiana. Tällainen teos on miellettävissä melodialinjojen suhteita määrittävän rakenteen näkökulmasta käsin. Kirjallisuuteen polyfonian ajatusta on soveltanut edellä mainittu Mihail Bahtin.
Bahtin asettaa romaanikirjallisuuden tutkimuksessaan vastakkain monologisen, yhteisön normeja ylläpitävän ideologissävytteisen perinteen sekä polyfonisen ja karnevalistisen, kansan naurukulttuuriin kytkeytyvän perinteen9.
Polyfoninen romaani pitää sisällään toisiinsa integroimattomia näkökulmia, joiden myötä valtakulttuuri asetetaan usein rienaavalla tavalla kyseenalaiseksi. Uspenskin10 mukaan polyfonisessa teoksessa "eri näkökulmat eivät ole järjestäytyneet keskenään alisteiseksi järjestelmäksi, vaan ne esitetään samanarvoisina ideologisina ääninä".
Monologista taiteellista lähestymistapaa Bahtin11 kuvaa seuraavasti: "Toiset ajatukset ja ideat tekijän näkökulmasta epätodet tai yhdentekevät, jotka eivät mahdu hänen maailmankatsomukseensa jäävät kuvaamatta tai ne kielletään poleemisesti, tai sitten ne menettävät suoran merkityksensä ja muuttuvat pelkiksi sankarin älyllisten eleiden tai hänen vakiintuneen hengenlaatunsa luonnehdinnan elementeiksi".
Monologia-polyfonia-jaottelu rinnastuu luontevasti psykoanalyyttiseen tilanteeseen: defensiiviseen, yliminän koodeille alisteiseen puheeseen (sekundaariprosessi), ja toisaalta halujen ristiriidat sisällään pitävään vapaaseen assosiaatioon (primaariprosessi).12
Kun analysoitavan puhe sivuaa tietoisuudesta torjuttuja sisältöjä, assosiaatioiden kulku muuttuu. Puheesta tulee egosta (sekundaariprosessista) käsin määräytyvän monologisen periaatteen tai koodin alaista. Ehkä selvimmin tämä näyttäytyy tilanteessa, jossa analysoitava alkaa suhteuttaa mielteitään psykoanalyyttiseen teoriaan. Hän voi pyrkiä kohti "kehittyneempiä defenssejä" tai olla huolissaan "anaalisuudestaan". Teoria edustaa tällöin "oikeita" merkityksiä ja toimii torjuttujen halujen vartijana.
Perinteisesti ilmaistuna kyse on tiedostamisen ja rationalisaation välisestä rajanvedosta. Friedrich Nietzsche13 ilmaisee saman asian iskevästi kymmenen vuotta ennen psykoanalyysia: "Kun oli välttämätöntä tehdä Sokrateen tavoin järjestä tyranni, täytyi jonkin toisen tyrannin uhan olla suuri. Sen enempää Sokrates kuin hänen "potilaansakaan" eivät olleet vapaasti järkeviä se oli heidän de rigueur, heidän viimeinen keinonsa. [] On oltava älykäs, selkeä, kirkas millä tahansa hinnalla: vaistoille, tiedostamattomalle antautuminen vie alaspäin[]"
Kun analysoitavan torjunta saa transferenssin muodon (hänen esimerkiksi hävetessä tai pelätessä rankaisua ja ylenkatsetta analyytikon taholta) analyytikosta tulee oikeiden merkitysten ja hyvän elämän koodin haltija ja tyyssija. Psykoanalyysin myötä analysoitava tulee siis konkreettiseen dialogiseen suhteeseen näiden (olettamiensa) absoluuttisten merkitysten kanssa. Syntyy myös sisäinen dialogi suhteessa monologiseen koodiin, kun analysoitava havaitsee koodiin liittyvän ristiriidan: toisaalta se tarjoaa turvan merkitysten pysyvyydessä, mutta toimii toisaalta myös halujen polyfonian sensorina.
Analyytikon kysymykset ovat keskustelun konventioiden näkökulmasta katsottuna usein varsin merkillisiä: "Mitä siitä tulee mieleesi?", "Voisiko tämä liittyä jotenkin edessä olevaan lomaani?", "No, mitä itse siitä ajattelet?". Nämä kerronnan "älykkyyttä, selkeyttä ja kirkkautta" häiritsevät kommentit voidaankin nähdä rohkaisuina luopua kerrontaa ja mielenliikkeitä kahlitsevista monologisista koodeista.
Puhtaasti kaoottinen kerronta ei kuitenkaan voi olla psykoanalyysin tavoitteena, sillä kerronnalla kuten mielelläkin on oltava jokin rakenne. Mahdollisuus selkeään kerrontaan on toisten kohtaamisen edellytys niin kirjallisuudessa kuin muussakin vuorovaikutuksessa, ja ihmisten kohtaaminen taas tärkeä osa hyvinvointiamme. Isän Nimeä tai Lakia kuten asia lacanilaisittain ilmaistaisiin ei voi lakkauttaa.
Millainen olisi siis psyykkinen rakenne, joka mahdollistaisi paljon (mm. tyydyttävän vuorovaikutuksen ja pitkäjänteisen toiminnan) kahlitsematta kuitenkaan enempää kuin on välttämätöntä? Sitä voisi verrata mm. latinalaisamerikkalaiselle musiikille ominaiseen polyrytmiaan. Soitinten eriytyneet roolit laajemman yhteisen rakenteen puitteissa tuottavat rikkaan rytmisen kudoksen. Vastakohdaksi polyrytmialle voi ajatella vaikkapa marssia, jonka rytminen rakenne sitoo soittajat (ja etenkin marssijat) yhdenmukaiseen mutta monotoniseen toimintaan. Marssin rytmisen rakenteen rinnastaminen neuroottiseen psyyken rakenteeseen ei tässä yhteydessä tuntune kovin haetulta (psykoosin voisi joku rinnastaa free-jazziin).
Polyfonisessa mallissa keskuspisteenä ei siis toimi tietoisuus, vaan "äänien" (halujen, osaviettien, subtekstien) väliset suhteet määräävä rakenne. Mitä abstraktimpi rakenne on, sitä laaja-alaisemmin yksilö voi kokea elämässään tyydytystä. Tiedostaminen (reflektiivisen kerrontatason mukaantulo) voi muuttaa psyyken rakenteita, mutta kielellisten abstraktioiden maailma voi saada myös kiusallisesti skitsofreniaa muistuttavia muotoja14.
Polyfonia voidaan ymmärtää myös kehollisemmin, aistipiirien ja koodijärjestelmien (kieli, motoriikka, visuaaliset ja musiikilliset koodit) kokonaisuuden kannalta. Tästä näkökulmasta voidaan ymmärtää erilaisten taide- ja toimintaterapioiden yksilöä eheyttävä vaikutus.
Kybernetiikan jälkeisenä aikana harva kaipaa prosesseja ohjaavaa tietoisuutta esimerkiksi ekologisten tasapainotilojen selittäjäksi. Psykologiassa kaipuu näkyy kuitenkin implisiittisesti varsin usein: monen teorian ytimessä on sielun tai kartesiolaisen egon näköinen olio. Ei kuitenkaan ole mitään pakottavaa syytä selittää psyyken toimintaa toisin kuin luonnon homeostaasia: prosessit tapahtuvat toisiinsa kietoutuneina ilman korkeampaa säätelyjärjestelmää. Prosessien keskinäiset suhteet vain voivat asettua asemaan, jonka pohjalta toiminta vaikuttaa yhtenäiseltä ja tavoitteeseen suuntautuneelta.
Näistä lähtökohdista nähtynä kokemuksemme tietoisuudesta ja valinnan vapaudesta ovat epifenomenaalisia ilmiöitä; ne ovat aivoissa tapahtuvien sähkökemiallisten prosessien oheistuotteita.
Väite on luonnollisesti jyrkässä ristiriidassa intuitiomme kanssa. Johdonmukaisuuden vuoksi on kuitenkin valittava joko determinismi ja materialismi, tai vapaa tahto ja dualismi. Jälkimmäisen pohjalta on nykyään vaikea harjoittaa tiedettä.
Yhtä vaikeaa on kuitenkin olla pitämättä itseään oikeussubjektina erääntyneiden maksujen suhteen, moraalisena subjektina tai oman nautinnon ja saavutusten subjektina.
Viitteet
1. Mm. yhdysvaltalaiset Donald Spence (esim. 1982) ja Roy Schafer (esim. 1992) ovat tutkineet psykoanalyysia kerronnan näkökulmasta. Tämän psykoanalyysin narratiivisen suuntauksen lähestymistapa on kuitenkin varsin toisenlainen kuin tässä kirjoituksessa.
2. Makkonen 1991, 18.
3. Ks. esim. McClelland, Rumelhart & Hinton 1992.
4. Ks. esim. Fodor & Pylyshyn 1992.
5. Derrida 1987, 276-291.
6. Ks. esim. Saariluoma 1992, 24.
7. Dennet 1993, 410.
8. Freud 1923.
9. Ks. esim. Koivunen 1991.
10. Uspenski1991, 25.
11. Bahtin 1991, 121.
12. Primaari- ja sekundaariprosessista ks. esim. Laplanche & Pontalis 1988, 339-41.
13. Nietzsche 1889/1994, 67.
14. Freud 1915, 204.
Kirjallisuus
Mihail Bahtin, Dostojevskin poetiikan ongelmia (Problemy poetiki Dostojevskogo). Suom. Paula Nieminen ja Tapani Laine. Kustannus Oy Orient Express 1991.
Daniel C. Dennett, Consciousness explained. Penguin Books 1993.
Jacques Derrida, The Post Card. From Socrates to Freud and beyond. The University of Chigaco Press, Chigaco & London 1987.
Jerry A. Fodor & Zenon W. Pylyshyn, Connectionism and Cognitive Architecture: A Critical Analysis. Teoksessa Brian Beakley & Peter Ludlow (eds.), The Philosophy of Mind. The Massachusetts Institute of Technology, Cambridge&London 1992.
Sigmund Freud, The Unconscious. S.E. XIV, 1915.
Sigmund Freud, The Ego and the Id. S.E. XIX, 1923.
Anu Koivunen, Narreja vai narraajia? tekstit, yleisöt ja populaarikulttuurintutkijat. Teoksessa Anu Koivunen, Hannu Riikonen& Jari Selenius (toim.), Bahtin-Boomi! Turun yliopisto, Taiteiden tutkimuksen laitos, sarja A, N:o 22, 1991.
Jacques Lacan, Subversion of the Subject and Dialectic of Desire. Teoksessa Lacan, Écrits. A Selection. W. W. Norton & Company, New York - London 1977.
Jean Laplanche & J.-B. Pontalis, The Language of Psychoanalysis. Karnac Books, London 1988.
Anna Makkonen, Onko intertekstuaalisuudella mitään rajaa? Teoksessa Auli Viikari (toim.), Intertekstuaalisuus. Suuntia ja sovellutuksia. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1991.
James L. McClelland, David E. Rumelhart & Geoffrey E. Hinton, The Appeal of Parallel Distributed Processing. Teoksessa Brian Beakley & Peter Ludlow (eds.), The Philosophy of Mind. The Massachusetts Institute of Technology, Cambridge & London 1992.
Friedrich Nietzsche, Sokrateen ongelma (fragmentteja teoksesta Götzen-Dämmerung, oder Wie man mit dem Hammer philosophirt, 1899). Suom. Mika Saranpää. niin & näin 3/1994.
Liisa Saariluoma, Postindividualistinen romaani. Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 1992.
Roy Schafer, Retelling a life: narration and dialogue in psychoanalysis. Basic Books, New York 1992.
Donald Spence, Narrative Truth and historical truth: Meaning and interpretation in psychoanalysis. Norton, New York 1982.
Boris Uspenski, Komposition poetiikka. Taideteoksen sommittelun periaatteet (Poetika kompozitsii, 1970). Suom. Marja-Leena Vainionpää-Korhonen. Kustannus Oy Orient Express, 1991.
