Toisin kuin usein kuvitellaan, Hegel suhtautui järjestelmänsä epistemologiseen perusteluun erittäin vakavasti. Phänomenologie des Geistes'issa hän pyrkii todistamaan absoluuttisen kannan olemassaolon immanentisti ja negatiivisesti: osoittamalla vastustavien kantojen kumoavan itsensä omilla kriteereillään. Nyt suomennetussa teoksensa johdannossa Hegel tekee selväksi immanentin kritiikin välttämättömyyden ja luonnostelee sen metodin.
Modernin filosofian näkemykset todellisuudesta ja sen tietämisestä ovat alusta alkaen edellyttäneet jonkinasteisen dualismin. Tämä subjektin ja objektin, tai ajattelun ja olemisen dualismi asettui ja alkoi laajeta sitä mukaa kun vanhan metafysiikan käsitys todellisuuden välittömästä tavoittamisesta käsitteissä menetti uskottavuuttaan. Kantin kriittisen filosofian lähtökohta, objektiviteetin ehtojen määräytyminen transsendentaalisessa subjektiviteetissa, ja tähän liittyvä ajatus tavoittamattomasta 'oliosta sinänsä' näytti tekevän jaosta vihdoin ylittämättömän. Tietäminen voi tavoittaa vain ilmenevää todella olevan jäädessä tietämisen kannalta tavoittamattomaksi.
Hegeliä kuten monia aikalaisia Kantin transsendentaalinen skeptisismi ei kuitenkaan tyydyttänyt. Hegelille kyseessä oli vain eräs ilmenemismuoto modernia elämää vaivaavista 'kahdentumista', joiden ylittämistä hän nimenomaan piti aikansa filosofialle asettuvana haasteena.1 Siirryttyään Jenaan vuonna 1801 Hegel ryhtyi yhdessä Schellingin kanssa julkaisemaan aikakausjulkaisua Kritische Journal der Philosophie, jonka sivuilla kumppanukset ottivat vastatakseen haasteeseen. Hegelin ajattelussa tämä perusmotiivi, dualismien tai 'kahdentumien' (Entzweiung) sovitus, pysyi sittemmin muuttumattomana loppuun saakka. Sen sijaan monet hänen metodisista ja filosofisen järjestelmän organisaatiota koskevista ratkaisuistaan kokivat huomattavia muutoksia Jenan vuosien aikana. Esimerkiksi vuonna 1802 Kritische Journal' issa ilmestyneessä Glauben und Wissen -esseessä2 Hegel suhteuttaa Kantia, Fichteä ja Jacobia kriittisesti omaan 'absoluuttisen' tai 'objektiivisen' idealismin ohjelmaansa. Nuoren Hegelin lahjakkuus ja suvereeni kyky kiteyttää ja käsitellä aikansa kiihkeän filosofisen liikehdinnän keskeisiä suuntauksia ei jää esseen lukijalle epäselväksi. Sen sijaan epäilyksiä herättää kyseisessä kirjoituksessa Hegelin tapa asettaa idea filosofiasta absoluuttisena tietämisenä ehdottomaksi mittapuuksi jolla hän mittaa kohteitaan. Hegel tekee erittäin selväksi, ettei Kantin, Fichten sen enempää kuin Jacobinkaan ajattelu vastaa tätä asetettua mittapuuta. Tässä suhteessa Hegelin lähtökohta tulee muuttumaan perusteellisesti. Voidaan sanoa että mitä selvemmin tarvittavan filosofian järjestelmä alkaa hahmottua Hegelin mielessä, sitä vakavammin hän alkaa suhtautua filosofisen kritiikin kohdeimmanenssin sekä oman positionsa oikeuttamisen vaatimuksiin.
Glauben und Wissen -esseetä kirjoittaessaan Hegel luennoi jo Jenan yliopistossa eri otsikoilla omia alustavia systeemirakennelmiaan. Tarkoituksena oli luoda järjestelmä, joka siis kykenisi sovittamaan poliittisen ja uskonnollisen elämän kannalta vahingolliset kahdentumat. Sovituksen kannalta oli oleellista, että järjestelmä kykenisi osoittamaan ajattelulle etenemistavan ja perustan jonka varassa se saattaa tarkastella todellisuutta, niin luontoa kuin yhteiskuntaakin niiden oman immanentin logiikan mukaisesti. Kantilainen ajatus logoksen pelkästä subjektiivisuudesta ei näin ollen käynyt laatuun.
Järjestelmän alkuna, siten kuin Hegel sitä Jenan kautensa alussa hahmotteli, oli logiikka ja metafysiikka. Logiikan tehtävänä oli hävittää modernissa 'ymmärryksen kulttuurissa' ja siihen kuuluvassa filosofiassa vallitsevat vastakkainasettelut.3 Metafysiikan tehtävänä taas oli osoittaa vastakohtaisuudet perustavan ykseyden momenteiksi. Näiden osien varaan rakentuivat tässä konseptiossa luonnon- ja hengenfilosofia. Vuoden 1805/06 Realphilosophie'n lopussa Hegel esittää kuitenkin lyhyen hahmotelman uudesta systeemistä jossa logiikka ja metafysiikka ovat yhdistyneet. Tämä merkitsee samalla, että mainittujen vastakkaisuuksien ylitys, 'absoluuttinen jalansija' (Standpunkt ) on logiikassa joka on nyt siis samalla metafysiikkaa jo edellytetty. Logiikka alkaa ajattelun ja olemisen, tai käsitteen ja kohteen ykseydestä. Kahdentumien kumoaminen tapahtuu nyt sen sijaan Hegelin fenomenologiaksi nimittämässä logiikkaan johdattavassa järjestelmän osassa. Fenomenologian, eli 'tietoisuuden kokemuksen tieteen' tehtävä on oikeuttaa logiikan edellyttämä absoluuttinen jalansija, toimia sen 'deduktiona'. Vuonna 1807 ilmestyneessä Phänomenologie des Geistes 'ssa (PhG) Hegel näyttääkin toteuttavan juuri tätä konseptiota.4
PhG on Hegelin kaavailussa siis johdatus filosofisen tie-teen
järjestelmään. Se, että on olemassa Kantin dualismin
ylittävä absoluuttinen, ts. ei vain ilmiöitä vaan olevaa
sinänsä koskeva tietäminen, on edelleenkin Hegelin perustava
lähtökohta. Kuitenkin, mikäli absoluuttinen tietäminen
tahdotaan myös oikeuttaa, sitä ei voida käyttää
annettuna mittapuuna kahdentuneita positioita kritisoitaessa. Hegel esittääkin
PhG:ssa 'luonnollisen tietoisuuden' immanentin kritiikin, jossa luonnollinen
tietoisuus erilaisissa hahmoissaan osoittautuu itsensä kumoavaksi omilla
kriteereillään. Luonnollisen tietoisuuden tai yleisemmin 'tietoisuuden'
hahmoilla Hegel tarkoittaa erilaisia perustavanlaatuisia oletuksia todellisuuden
ja sen tietämisen luonteesta ja suhteista. Kaikille näille hahmoille
on ominaista, että ne postuloivat toisistaan enemmän tai vähemmän
riippumattoman subjektin ja objektin. Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään
epistemologis-ontologisista teorioista, vaan samalla kertaa praktisista
elämänmuodoista, jotka kukin rakentuvat tietynlaisille kysymättömille
edellytyksille. Näin ollen subjekti-objekti-dualismi voikin esiintyä
PhG:ssa esimerkiksi toimivan yksilön ja sosiaalisen todellisuuden
vastakkainasettelun muodossa. Kahdentuman kumoamisen mahdollisuus sisältyy,
ei filosofian norsunluutornista julistettuun ykseyden ilosanomaan, vaan
kahdentumassa
itsessään piilevään, ja tematisoitaessa itsensä
kumoavaan, loogiseen ristiriitaan. Koska ristiriita hahmoissa itsessään
implikoi siirtymää aina seuraavaan hahmoon, ja lopulta sarjan
päätepisteessä absoluuttiseen tietämiseen, kuuluu absoluuttinen
tietäminen luonnolliseen tietoisuuteen sen immanenttina teloksena.
PhG ei ole kaikessa monitasoisuudessaan helppoa luetta-vaa. PhG:n
aloittavat ja ajallisestikin heti johdannon jälkeen kirjoitetut tarkastelut
(Tietoisuus-jakso) vaikuttavat sangen konventionaalisilta todellisuuden
ja sen tietämisen luonnetta koskevien teorioiden kriittisiltä
tarkasteluilta. Lyhyesti sanottuna tuossa jaksossa Hegel osoittaa erilaiset
oletukset tietämisestä riippumattomasta todellisuudesta kestämättömäksi
ja omilla kriteereillään kumoutuviksi. Ajatus tietämisestä
täysin riippumattomasta todellisuudesta tiedon totuuden normina ei
kestä kriittistä tarkastelua. Yrittäessään eksplikoida
ontologis-epistemologisia oletuksiaan luonnollinen tietoisuus havaitsee
todellisuuden aina jo käsitteidensä välittämäksi.
Kyseisen jakson lopputuloksen voisi siis tulkita tavallaan kantilaiseksi.
Itsetietoisuus-jaksosta lähtien PhG alkaa saada kuitenkin
varsin kiehtovia käänteitä. Kun Tietoisuus-jaksossa
käsitellyt tietoisuuden hahmot olettivat todellisuuden, tai 'objektin',
perusrakenteen tietävästä (ja toimivasta) subjektista täysin
riippumattomaksi, on Itsetietoisuus-jaksossa oletuksena puolestaan
subjektin täydellinen riippumattomuus objektista. Itsetietoisuus haluavana
ja tunnustusta vaativana pyrkii affirmoimaan täydellisen itsemääräytyneisyytensä
tuhoamalla objektiviteetin toiseuden. Tämäkin kanta osoittautuu
kuitenkin loogisesti (ei siis pelkästään 'käytännössä')
kestämättömäksi. Kuuluisa herra ja renki -episodi on
osa juuri tätä argumenttia. Siinä Hegel tahtoo osoittaa,
että itsetietoisuus ilman itsetietoisuuksien välistä molemminpuolista
tunnustusta, sekä välittömän haluntyydytyksen ylittävää
objektimaailman kanssa tehtävää (yhteis-)työtä
on mahdottomuus.5 Tietoisuus- ja Itsetietoisuus-jaksot
yhdessä osoittavat näin ollen ajatuksen toisistaan täysin
riippumattomasta objektista ja subjektista kestämättömäksi.
Seuraavassa Järki-jaksossa lähtökohtana onkin objektin
ja subjektin välitys. Henki-jaksossa tarkastelun kohteena ovat
tietoisuuden hahmot konkreettisissa historiallisissa ilmenemismuodoissaan,
joiden dualismit osoittautuvat itsensä kumoaviksi
historian prosessissa. Uskonto-jaksossa tarkastellaan uskonnonhistoriaa,
jossa ajatus pelkän objektiivisuuden ja pelkän subjektiivisuuden
ylittävästä absoluuttisesta järjellisyydestä kajastelee,
tosin vielä 'kuvalliselle ajattelulle' ominaisen kahdentuman hahmossa:
tuonpuoleiseksi jumalaksi miellettynä.
Yhtä kaikki, lukija johdatetaan PhG:ssa halki luonnollisen tietoisuuden hahmojen sarjan, jossa erilaiset dualismit osoitetaan kestämättömiksi ja itsensä kumoaviksi. Vasta koko sarjan päätteeksi Absoluuttinen tieto -jaksossa on lupa asettua absoluuttisen tiedon (subjektin ja objektin, tietämisen ja todellisuuden, toiminnan ja sen vaikutusten, ykseyden ja moneuden, äärellisen ja äärettömän periatteellisen ykseyden) kannalle. Tästä pisteestä alkaa Hegelin logiikka, ajattelun ja olemisen perustavimpien määreiden immanentti kehittely. Mikäli PhG on onnistunut deduktiossaan, on logiikassa esitettävän logoksen luonne sekä subjektiivisena että objektiivisena todistettu. Logiikka voi siten muodostaa perustan todella olevaa koskevalle reaalifilosofialle.
Tehtävä, joka PhG:lla Hegelin systeemissä on, ei siis ole aivan vähäinen. Onnistuuko PhG tehtävässään, on kysymys johon on turha yrittää vastata ilman teoksen yksityiskohtaista ja kattavaa analyysia.6 PhG:n johdantoa voidaan joka tapauksessa aiheellisesti pitää sen metodin esityksenä.7 Kyseistä metodia leimaa ainakin kaksi huomionarvoista seikkaa. Ensinnäkin se takaa Hegelin omien sanojen mukaan esityksen täydellisyyden sen että kaikki varteenotettavat kahdentuneet tietoisuuden hahmot on lopuksi läpikäyty. Toiseksi metodin avulla Hegel katsoo mahdolliseksi tarkastella ja kritisoida luonnollisen tietoisuuden kahdentumia immanentisti niiden itse itselleen asettamilla kriteereillä, ilman tietoisuuden hahmoille ulkoisia mittapuita.
Lyhyt katsaus johdannon varsin tiiviseen tekstiin on paikallaan. Sisällöllisesti johdannon teksti voidaan jakaa kolmeen osaan. Hegel lähtee liikkeelle (§1-4) modernille filosofialle tyypillisestä subjektin ja objektin kahdentumasta. Hän esittää, että kartesiolainen "huoli erehtymisen mahdollisuudesta", subjekti-objekti-kahdentuman olettava moderni epistemologinen skepsis, on kenties "itse erhe" (§2). Siinä ei nimittäin ole kyse vain todellisuuden tietämisen mahdollisuutta koskevien naiivien olettamusten hylkäämisestä, vaan samalla uusien ennakko-oletusten omaksumisesta. Kyseinen "huoli" "edellyttää yhtä ja toista totuudeksi". Lopulta kartesiolainen varmuuden tavoittelu tuhoaa itsensä omien olettamustensa ansiosta. Mikäli tietäminen määritellään moderniin tapaan jonkinlaiseksi objektia ja subjektia välittäväksi 'välittäjäksi' väliaineeksi tai työkaluksi, jonka vaikutuksesta todellisuus tietoisuudelle ei kenties ole sama kuin todellisuus sinänsä, on tätä vaikutusta mahdotonta poistaa poistamatta tietoa kaiken kaikkiaan. Näin onkin päädytty kantilaiseen ajatukseen "että tietämisen ja absoluutin [=todella olevan] välille lankeaa ne kerta kaikkiaan toisistaan erottava raja" (§1).8
Hegel esittää retorisesti, että subjekti-objekti-kahdentuman kritiikittömästi olettavat kannat voitaisiin yksinkertaisesti vain "hylätä suoralta kädeltä" (asenne, joka muistuttaa varhaisempaa Hegeliä itseään). Tämän mahdollisuuden Hegel kuitenkin hylkää nyt samantien. Filosofinen tiede ei voi vain yksinkertaisesti julistaa olevansa paremman totuuden haltija, ja aloittaa kehittelyjään modernien mielteiden vastaisesta subjektin ja objektin ykseydestä. Pelkät tyhjät vakuutukset, julistukset omasta paremmuudesta tai vetoamiset 'paremman aavistuksiin' eivät riitä. Nimenomaan tästä syystä Hegel käy PhG:ssa "ilmenevän tietämisen esitykseen" (§4).
Johdannon toisessa osassa (§5-8) Hegel esittää omien sa-nojensa mukaan alustavia ja yleisiä huomioita koskien esityksen "etenemistapaa ja välttämättömyyttä" (§9). Esitetyn sarjan on oltava Hegelin mukaan täydellinen, so. sen tulee sisältää kaikki mahdolliset kahdentuneet positiot vain näin absoluuttinen tiede voi oikeuttaa itsensä opponenteille. Tämän täydellisyyden takaa Hegelin mukaan sarjan 'välttämättömyys', se että jokainen tietoisuuden hahmo kumoutuu aina tietyksi seuraavaksi, jossa edellisen puutteellisuudet on huomioon otettu. Kuinka yhden hahmon itsetuhosta sitten päästään seuravaan hahmoon? 'Itsensä täydellistävä skeptisismi', joka toimii kunkin tietoisuuden hahmon itsevarmuudesta sen itsetuhoon ja aina seuraavaan hahmoon käyvän liikkeen moottorina, poikkeaa sekä Descartesin metodisesta skeptisismistä että esimerkiksi Sextus Empiricuksen edustamasta pyrrhonisesta skeptisismistä. Kyse ei nimittäin ole Descartesin mieleen tuovasta "tämän tai tuon otaksutun totuuden ravistelusta, jota seuraa asiaan kuuluva epäilyksen häivyttäminen ja paluu kyseiseen totuuteen, niin että lopulta asia otetaan aivan kuten ennenkin" (§6), muttei myöskään pyrrhonisesta skeptisismistä, joka romahduttaa jokaisen totuusvaatein esiintyvän käsityksen "ei-minkään tai tyhjyyden abstraktioon" (§7). 'Itsensä täydellistävä skeptisismi' on totaalista siinä mielessä, että se tuhoaa jokaisen kahdentuneen position, mutta positiivista siinä mielessä, että se tuottaa tulokseksi jonkin toisen position/tietoisuuden hahmon.9
Johdannon kolmannessa osassa (§9-17) Hegel esittää täsmällisempiä huomioita teoksen metodista. Syy kulloisenkin tietoisuuden hahmon tuhoon ei voi olla sille itselleen ulkoinen. Fenomenologinen tarkastelu ei aseta luonnolliselle tietoisuudelle mittapuita, joihin vertaamalla sen olettamusten kestämättömyys paljastuisi. Missään tapauksessa tiede ei voi asettaa itseään kriteeriksi, sillä kysehän on nimenomaan vasta absoluuttisen tieteen oikeuttamisesta (§9 ja §11). Mistä siis mittapuut? Ongelma ei ole ylittämätön. Jokainen tietoisuuden hahmo sisältää Hegelin mukaan oman mittapuunsa johon se vertaa tietämistään. Jokaiseen hahmoon kuuluu vähintäänkin implisiittinen ontologia, käsitys 'itsessään olevasta', 'olemuksesta' tai 'todesta' jonkinlainen vähintääkin implisiittinen oletus viimekätisestä normatiivisuuden lähteestä jonka tietoisuus katsoo ratkaisevan sen tietona esiintyvien käsitysten totuuden. Hegelin mukaan on vieläpä niinkin, ettei tietoisuuden hahmon oletuksia 'itsessään olevasta' ja 'tietämisestä' tarvitse aktiivisesti verrata toisiinsa, sillä kukin tietoisuuden hahmo tekee tämän luonnostaan itse. Jokainen hahmo sisältää itsessään kyvyn oletustensa reflektoimiseen ja siten kriisiytymiseen. Kriisiin hahmo joutuu, kun se havaitsee sen, mikä näyttäytyi sille aiemmin 'itsessään olevana', olevankin 'itsessään oleva vain sille', kun sen annetuksi olettama normatiivisuuden lähde osoittautuu sen omien olettamusten määrittämäksi (§12). Ainoa luonnolliselle tietoisuudelle ulkopuolinen aktiviteetti tai 'edesvaikutus' (Zuthat) on sen havaitseminen, että yhden tietoisuuden hahmon tuhoon johtaneet syyt sisältyvät huomioon otettuina aina johonkin toiseen (kehittyneempään) tietoisuuden hahmoon (§14 ja §15).10 'Meidän', eli fenomenologisen tarkastelun tehtäväksi jää näin ollen vain järjestää kulttuuri- ja filosofian historiassa esiintyneet tietoisuuden hahmot johdonmukaiseen järjestykseen. Luonnollisen tietoisuuden tien päätepisteessä kaikki kahdentuneet tietoisuuden hahmot on läpikäyty ja absoluuttisen tiedon deduktio suoritettu absoluuttinen logiikka voi alkaa.
Johdannon merkitystä nykylukijalle voidaan tarkastella kahdesta näkökulmasta. Ensinnäkin johdannolla on huomattava merkitys PhG:n tulkinnan kannalta. Teoksen temaattinen moninaisuus ja otsikon vaihdos kesken painovaiheen (ks. loppuviite 7) ovat saaneet useat tulkitsijat epäilemään, onko PhG lopulta lainkaan yhtenäinen kokonaisuus. Mikäli katsotaan uudempien tulkitsijoiden tavoin, että se on, on teoksen metodisella johdannolla merkitystä teoksen argumentaation yksityiskohtaisen avaamisen kannalta. Toisaalta PhG:n
johdannosta voidaan lukea eräitä yleisen filosofisen intressin
kannalta kiinnostavia asioita: Hegelin kriittinen mutta vakava suhde moderniin
'ensimmäiseen filosofiaan', Hegelin ankara pyrkimys kohteilleen oikeutta
tekevään kritiikkiin sekä pyrkimys tuottaa systeemilleen
epistemologinen oikeutus. Monilla tahoilla edelleenkin vallitseva kuva Hegelistä
metafyysisenä hurjastelijana, joka hylkäsi kartesiolais-kantilaisen
filosofian epistemologisen varovaisuuden ja syöksyi suinpäin dogmaattisen
metafysiikan syövereihin, on ainakin kypsän Hegelin kohdalla täysin
paikkansapitämätön. Jos onkin Hegelin järjestelmälleen
asettama tehtävä massiivinen, on hänen järjestelmänsä
epistemologiseksi oikeuttamiseksi suorittamansa ponnistus vähintäänkin
yhtä mittava.11
Käännös pohjaa uusimpaan Hegelin koottujen teosten laitokseen, Gesammelte Werke (Felix Meiner Verlag, Hamburg), jonka toimittamisesta vastaa Deutsche Forschungsgemeinschaftin asettama Hegel-toimikunta yhteistyössä Rheinisch-Westphälischen Akademie der Wissenschaftenin ja Ruhr-Universität Bochumin Hegel-Archivin kanssa. Ensimmäinen osa, Frühe Schriften, sisältää liitteen koko sarjan toimitustyön periaatteista. Phänomenologie des Geistes on ilmestynyt sarjan yhdeksäntenä niteenä 1980 Wolfgang Bonsiepenin ja Reinhard Heeden toimittamana. Liitteenä (GW Bd.9, 449-526) niteessä on toimittajien tekstin kokoonpanoa ja suhdetta aiempiin laitoksiin koskeva selonteko sekä tekstiä koskevat, usein erittäin valaisevat huomautukset, jotka osaltaan tekevät laitoksesta aiempia käyttökelpoisemman. Matkan PhG:n syntyhistorian ja monimutkaisen editiohistorian ongelmiin voikin aloittaa kyseisestä liitteestä.
Lopuksi on syytä huomauttaa muutamista käännöstekstin käytännöllisistä ratkaisuista. Käännöstekstissä esiintyvät kursivoidut kohdat merkitsevät alkutekstissä korostettua, isolla kursivoitu kaksoiskorostettua tekstikohtaa. Hakasuluissa kappaleiden alkuun sijoitettu numerointi on suomentajien lisäämä. Käytäntö on kommentaarikirjallisuudessa ja käännöksissä yleinen.12 Tekstin loppuun on liitetty keskeisen käsitteistön kattava sanasto. Lukija tulee huomaamaan joitakin poikkeuksia totunnaisista ja saksalaisen idealismin tekstien käännöksissä vakiintuneista ratkaisuista (esim. an sich = 'itsessään', ei 'sinänsä' jne.). Näitä ratkaisuja ei ole tehty poikkeamisen ilosta, vaan ne on nähty tämän tekstin yhteydessä sisällöllisesti perustelluimmiksi ja toimiviksi. Kaiken kaikkiaan käännöksessä on pidetty ensisijaisena silmämääränä luotettavuutta ja johdonmukaisuutta. Mikäli mahdollista, sanat joilla Hegelin käsitteistössä on systemaattinen merkitys, on pyritty suomentamaan kaikissa tapauksissa samalla suomenkielisellä vastineella. Näin on tehty niissäkin tapauksissa (esim. Vorstellung monin paikoin), joissa on vaikea vetää selväpiirteistä eroa sanan arkisen ja 'spekulatiivisen' käytön välillä.
Kiitämme Jussi Kotkavirtaa ja Markku Mäkeä käännöksen varhaisempia versioita koskeneista korvaamattomista kommenteista ja parannusehdotuksista. Vastuun lopullisen version mahdollisista ongelmista kannamme luonnollisesti itse.
Viitteet
1. Ks. Kotkavirta 1993, erit. s. 123-125.
2. Glauben und Wissen ilmestyy tänä vuonna suomeksi Jussi Kotkavirran käännöksenä.
3. Kotkavirta 1993, 140.
4. Hegel kirjoittaa vuoden 1812 Wissenschaft der Logikin johdannossa "Der Begriff der reinen Wissenschaft und seine Deduction wird hier also insofern vorausgesetzt, als die Phänomenologie des Geistes nichts anderes als die Deduction desselben ist" (GW, Bd 11, s.20).
5. On merkillepantavaa että toiseuden tunnustaminen on siis absoluuttisen kannan toteutumisen välttämätön edellytys. Tämä tosiasia on omiaan murentamaan erinäisiä jähmettyneitä uskomuksia Hegelin filosofiasta (edellyttäen että Hegeliä luetaan). Robert R. Williams korostaakin radikaalin toiseuden roolia Hegelin järjestelmässä erinomaisen mielenkiintoisessa kirjassaan Recognition; Hegel and Fichte on the Other (SUNY, Albany 1992).
6. Niin yleisesti hyväksyttyä kantilainen transsendentaalinen skeptisismi on nykyään, että "ei"-vastaus nousee välittömästi kielen päälle. Huomautettakoon, että esittämämme tulkinta PhG:n funktiosta ei ole suinkaan ainoa mahdollinen. Klaus Hartmannin (1925-1991) jalanjäljissä kulkevat 'transsendentalistiset' tulkinnat lukevat Hegeliltä huomattavasti vaatimattomamman ohjelman. Tämänmukaisesti PhG:n tehtävä ei ole absoluuttisen tiedon deduktio, vaan pikemminkin terapia, jossa arkiselle ajattelulle osoitetaan sen olevan riippuvainen monenlaisista kyseenalaistamattomista käsitteellisistä ennakko-olettamuksista joiden oikaisu ja systematisointi puolestaan on logiikan tehtävä. Karkea typologisointi PhG:n erilaisista tulkintamahdollisuuksista löytyy artikkelista Stern 1993.
7. Väite ei ole täysin kiistaton. Johdanto on kirjoitettu kirjan osista ensimmäisenä. On kuitenkin väitetty että teoksen konseptio muuttui kirjoittamisprosessinsa aikana, siis johdannon kirjoittamisen jälkeen. Hegelin oli alunperin tarkoitus julkaista teoksensa otsikolla 'Tietoisuuden kokemuksen tiede' (Wissenschaft der Erfahrung des Bewußtseins), mutta yllättäen kesken kirjoittamisen, teoksen ollessa jo osittain painossa, hän muutti mieltään ja vaihtoi otsikoksi 'Hengen fenomenologian tiede' (Wissenschaft der Phänomenologie des Geistes). Esimerkiksi Otto Pöggeler (ks. 'Zur Deutung der Phänomenologie des Geistes' teoksessa Pöggeler 1993) pitää tätä merkkinä oleellisesta muutoksesta teoksen konseptiossa, muutoksesta jonka vuoksi on kyseenalaista, koskeeko johdanto teosta enää siinä muodossa jossa Hegel sen antoi lopulta julkaista. Johdannossa Hegel puhuukin eksplisiittisesti vain 'tietoisuuden kokemuksen tieteestä' (§16). Vasta-argumenttina voidaan esittää, ettei Hegel itse missään, sen enempää teoksen osista viimeiseksi kirjoitetussa esipuheessa kuin myöhemmissäkään teksteissään viittaa minkäänlaisiin oleellisiin muutoksiin tai vakaviin sisäisiin ongelmiin teoksen kompositiossa. Lisäksi viime vuosina kanta, jonka mukaan PhG kaikesta monitasoisuudestaan huolimatta on yhtenäinen kokonaisuus, ja johdanto siten yhteensopiva teoksen lopullisen asun kanssa, on saanut yhä enemmän kannatusta tulkitsijoiden keskuudessa (ks. esim. Claesges 1981 ja Heidegren 1995).
8. Ks. Manninen 1987, joka oikaisee Hintikan harhaanjohtavan esityksen (artikkelissa 'Transsendentaalitiedon paradoksi', Ajatus 1983, s. 37-38) Hegelin suhteesta johdannon ensimmäisen kappaleen instrumenttimetaforaan.
9. On kuitenkin huomautettava, että seitsemännen kappaleen aloittava lause, jonka mukaan jokaisen yksittäisen siirtymän välttämättömyys takaa myös sarjan täydellisyyden, jättää paljon tulkinnan varaan.
10. Ulkopuolisesta aktiviteetista tässä on kyse sikäli, että kukin tietoisuuden hahmo on itse tietämätön siitä että on itseasiassa jonkin toisen hahmon 'tulos', ja että sen itsensä tuhoutumisella puolestaan on positiivinen tulos jonakin toisena hahmona.
11. 1980-luvulta alkaen Hegel näkemykset epistemologiasta ja ontologiasta ovat alkaneet herättää kasvavaa huomiota myös suomalaisille tutumman angloamerikkalaisen filosofian puolella. On ilmestynyt joukko kirjoja, joissa Hegel tuodaan osaksi englanninkielisen epistemologis-ontologisen keskustelun valtavirtaa (esim. Flay 1984, Forster 1989, Maker 1994, Pinkard 1988 ja 1994, Pippin 1989, Rockmore 1986, Westphal 1989). Hegelin kasvavasta suo
siosta kertonee sekin, että John McDovell katsoo voivansa pitää Mind and World -kirjaansa (Harward University Press, 3. printing, 1996, s. ix) "johdatuksena [Hegelin] Fenomenologian lukemiseen".
12. Englanniksi Phänomenogie des Geistes on käännetty jo kahdesti, ensin J.B. Baillien (Phenomenology of Mind. Macmillan, 1910) ja sitten A.V. Millerin toimesta (Phenomenology of Spirit. Oxford: Oxford University Press, 1977). Suomentamastamme johdannosta on olemassa Baillien ja Millerin lisäksi useitakin englanninnoksia. Uusin näistä lienee Kenneth Westphalin (teoksessa Westphal 1989).
Valikoima sekundaarikirjallisuutta
CLAESGES, Ulrich (1981): Darstellung des erscheinenden Wissens. Hegel-Studien, Beiheft 21.
DESMOND, William (1989) (toim.): Hegel and His Critics; Philosophy in the Aftermath of Hegel. SUNY, Albany.
DE VOS, Lu (1989): 'Absolute Knowing in the Phenomenology'. Teoksessa Hegel on Ethical Life, Religion and Philosophy. Toimittanut A. Wylleman. Louvain Philosophical Studies 3, Leuven.
DÜSING, Klaus (1993): 'Hegels Phänomenologie und die idealistische Geschichte des Selbstbewusstseins'. Hegel-Studien, Band 28.
FLAY, Joseph C. (1984): Hegel's Quest for Certainty. SUNY, Albany.
FORSTER, Michael N. (1989): Hegel and Skepticism. Harward University Press, Cambridge USA.
FULDA, Hans Dietrich ja Henrich, Dieter (toim.) (1976 [1973]): Materialen zu Hegels Phänomenologie des Geistes. 3. Auflage. Suhrkamp Taschenbuch, Frankfurt am Main.
GRAESER, Andreas (1988): Einleitung zur Phänomenologie des Geistes. Kommentar von Andreas Graeser. Reclam Universal-Bibliotek. Stuttgart.
HEIDEGREN, Carl-Göran (1995): Hegels Fenomenologi. Brutus Östling Bokförlag Symposion, Stockholm.
IKÄHEIMO, Heikki (1996): Absoluutin hengessä; Hegelin Phänomenologie des Geistes'n johdanto ja Heideggerin tulkinta. Pro gradu. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos, Jyväskylän yliopisto.
KOTKAVIRTA, Jussi (1993): Practical Philosophy and Modernity. A Study on the Formation of Hegel's Thought. University of Jyväskylä.
MAKER, William (1994): Philosophy Without Foundations; Rethinking Hegel. SUNY, Albany.
MANNINEN, Juha (1987): 'Tietokyky mittauslaitteena eli Hegel 'olioiden sinänsä' mitattavuudesta'. Teoksessa Dialektiikan ydin. Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen, Oulu.
MARX, Werner (1971): Hegels Phänomenologie des geistes. Die Bestimmung ihrer Idee in "Vorrede" und "Einleitung". Vittorio Klostermann.
PINKARD, Terry: (1988) Hegel's Dialectic: The Explanation of Possibility. Temple University Press, Philadelphia.
PINKARD, Terry (1994): Hegel's Phenomenology. The Sociality of Reason. Cambridge University Press.
PIPPIN, Robert (1989): Hegel's Idealism: The Satisfactions of Self-Consciousness. Cambridge University Press, Cambridge.
PIPPIN, Robert (1993): 'You Can't Get There from Here; Transition Problems in Hegel's Phenomenology of Spirit. Teoksessa The Cambridge Companion to Hegel. Toimittanut Frederick C. Beiser. Cambridge University Press.
PÖGGELER, Otto (1993): Hegels Idee einer Phänomenologie des Geistes. Verlag Karl Alber, München.
ROCKMORE, Tom (1986): Hegel's Circular Epistemology. Indiana University Press, Bloomington.
SIEP, Ludwig (1991): 'Hegel's Idea of Conceptual Scheme'. Inquiry, 34.
STERN, Robert (1993): 'Introduction'. Teoksessa G.W.F. Hegel. Critical Assesments; Volume III, Hegel's Phenomenology of Spirit and Logic. Toimittanut Robert Stern. Routledge, London and New York.
WESTPHAL, Kenneth (1989): Hegel's Epistemological Realism. Kluwer, Dordrecht/Boston/London.
