Ihmisen on mahdollista elää kahdenlaisessa maailmassa. Passioiden maailmaan kiinnittynyt on usein onnettoman tietämätön toisenlaisesta maailmasta, maun maailmasta, vaikkakin vain jälkimmäisessä ihminen voi saavuttaa varsinaisen onnellisuuden. Siirtymän maailmasta toiseen mahdollistavat lähinnä ymmärtäminen ja ajatteleminen, jotka kultivoivat, jalostavat ihmisen tunteita. Tällaisiin asioihin viitaten, vaikkakaan ei aivan näillä sanoilla, David Hume (1711-1776) kirjoittaa esseessään Maun ja passion herkkyydestä (Of the Delicacy of Taste and Passion), joka aloittaa pitkän sarjan Humen esseitä hänen teoksessaan Essays, Moral, Political vuodelta 1742. Tämän esseen aihepiiriin liittyvät läheisesti kaksi muuta Humen esseetä: Of the Standard of Taste ja Of Refinement in the Arts.
Käännöksen lähteenä:
David Hume, Essays Moral, Political, and Literary, vol. 1, 1779.
Eräät ihmiset ovat alttiita tietynlaiselle passion herkkyydelle,
mikä tekee heidät erittäin herkiksi kaikille elämän
sattumuksille ja antaa heille voimakasta iloa jokaisesta onnekkaasta
tapahtumasta, samoin kuin vihlaisevaa murhetta, kun he kohtaavat epäonnea
ja vastoinkäymistä. Palveluksilla ja hyvillä töillä
saavuttaa helposti heidän ystävyytensä, pieninkin loukkaus
taas herättää heidän kaunansa. Mikä tahansa heidän
saamansa kunnia tai mainesana ylentää heitä rajattomasti,
mutta halveksunta koskettaa heitä yhtä herkästi. Tämän
tyyppisillä ihmisillä on epäilemättä sekä
voimakkaammat nautinnot että viiltävämmät surut kuin
luonteeltaan rauhallisilla ja tyynillä ihmisillä, mutta uskon,
että kun kaikki asiat punnitaan, ei löydy ketään, joka
ei olisi mieluummin luonteeltaan jälkimmäistä laatua, jos
hänen luonteenlaatunsa olisi täysin hänen omassa vallassaan.
Hyvä tai huono onni on hyvin vähän meidän määräysvallassamme,
ja kun tällainen luonteeltaan tunneherkkä henkilö kohtaa
mitä tahansa epäonnea, suru tai kauna ottaa hänet täysin
valtaansa ja riistää häneltä kaiken mahdollisuuden iloita
elämän arkisista tapahtumista, eli sen oikean nautinnon, josta
koostuu onnellisuutemme pääosa. Suuri onni on paljon harvinaisempaa
kuin suuret tuskat; niinpä tunneherkkä luonne välttämättä
kohtaa enemmän tuskaa kuin onnea. Sitä paitsi ihmiset, joiden
passiot ovat tällä tavoin voimakkaita, ovat taipuvaisia tempautumaan
kaikkien harkinnan ja hienovaraisuuden rajojen tuolle puolen, ja ottamaan
elämässä vääriä askelia, jotka ovat usein
korjaamattomia.
Joissakin ihmisissä on huomattavissa maun herkkyys, joka hyvin paljon muistuttaa tätä passion herkkyyttä, ja tuottaa samanlaista tunneherkkyyttä kaikenlaiselle kauneudelle ja rumuudelle, kuin jälkimmäinen tekee myötä- ja vastoinkäymisille, palveluksille ja loukkauksille. Esiteltäessä runoa tai taulua tällä tavoin lahjakkaalle ihmiselle hänen tunteensa herkkyys saa hänet herkästi liikuttumaan sen joka osasta; eikä mestarillisia kynän vetoja koeta sen kiihkeämmällä nautittavuudella ja tyydytyksellä kuin huolimattomuuksia tai järjettömyyksiä inholla ja kiusaantuneisuudella. Sivistynyt ja henkevä keskustelu tarjoaa hänelle korkeinta huvia; karkeus tai hävyttömyys on hänelle yhtä suurta rangaistusta. Lyhyesti, maun herkkyydellä on sama vaikutus kuin passion herkkyydellä: se laajentaa sekä meidän onnellisuutemme että kurjuutemme alaa, ja tekee meidät herkkätunteisiksi niin sellaiselle tuskalle kuin mielihyvällekin, joka jää muulle ihmiskunnalle vieraaksi.
Uskon kuitenkin jokaisen olevan samaa mieltä kanssani siitä, että tästä samanlaisuudesta huolimatta maun herkkyys on yhtä haluttua ja kultivoinnin arvoista kuin on passion herkkyys valitettavaa ja, jos mahdollista, korjattavaa. Elämän hyvät tai ikävät sattumukset ovat hyvin vähän meidän määräysvallassamme; mutta voimme sangen pitkälle määrätä siitä, mitä kirjoja luemme, mihin huvituksiin otamme osaa ja missä seurassa liikumme. Filosofit ovat yrittäneet esittää onnellisuuden täysin riippumattomaksi kaikista ulkoisista asioista. Sellaista täydellisyyden astetta on mahdotonta saavuttaa: mutta viisas ihminen yrittää sijoittaa onnellisuutensa sellaisiin asioihin, jotka pääosin riippuvat hänestä itsestään: eikä sitä saavuteta juuri millään muilla keinoin kuin tällä sentimentin herkkyydellä. Kun tällainen lahjakkuus on ihmisen osana, hän on onnellisempi siitä, mikä miellyttää hänen makuaan, kuin siitä, mikä tyydyttää hänen halujaan, ja saa enemmän nautintoa runosta tai pohdinnoista, kuin mitä kalleinkaan ylellisyys voi tarjota.1
Vallitsipa näiden kahden herkkyyden lajin välillä alkujaan sitten millainen yhteys tahansa, olen vakuuttunut siitä, ettei mikään yhtä hyvin paranna meitä tästä passion herkkyydestä kuin sen korkeamman ja hienostuneemman maun kultivointi, joka tekee meidät kykeneviksi arvioimaan ihmisten luonteita, taidokkaita sommitelmia ja jalompien taitojen ja taiteiden teoksia2. Noihin aistejamme kohtaaviin ilmeisiin suloihin suuntautuva viehtymys riippuu kokonaan luonteen herkkätunteisuudesta: kuitenkin tieteiden ja vapaiden taiteiden kohdalla hienostunut maku merkitsee jossakin määrin samaa kuin vahva ymmärrys, tai ainakin riippuu siitä siinä määrin, että ne ovat erottamattomia. Arvioidakseen oikein taidokkaita sommitelmia, on otettava huomioon niin monta näkökulmaa, vertailtava niin montaa seikkaa ja edellytettävä
sellaista ihmisluonteen tuntemusta, että yksikään ihminen,
joka ei ole varustettu parhaimmalla arvostelukyvyllä, ei tule koskaan
olemaan niiden suhteen siedettävä kriitikko. Tämä on
myös uusi syy kultivoida vapaisiin taiteisiin suuntautuvaa makua. Arvostelukykymme
vahvistuu sitä käytettäessä. Me muodostamme osuvampia
käsityksiä elämästä ja monet asiat, jotka miellyttävät
tai vaivaavat muita, näyttävät meistä liian joutavilta
ansaitakseen huomiomme. Samalla pääsemme asteittain siitä
passion tunteellisuudesta ja herkkyydestä, joka on niin epämukava
ominaisuus.
Mutta ehkä olen mennyt liian pitkälle sanoessani, että sivistyneisiin
taiteisiin suuntautunut kultivoitunut maku sammuttaa passiot ja tekee meidät
välinpitämättömiksi niitä asioita kohtaan, joita
muu ihmiskunta niin hartaasti ajaa takaa. Tarkemmin ajateltuna huomaan,
että se pikemminkin parantaa kykyämme tuntea kaikkia hienovireisiä
ja miellyttäviä passioita ja tekee samalla mielen kykenemättömäksi
karkeisiin ja rajuihin emootioihin.
Ingenuas didicisse fideliter artes,
Emollit mores, nec sinit esse feros.3
Tähän on mielestäni löydettävissä kaksi hyvin luonnollista syytä. Ensiksikin, mikään ei ole niin kehittävää luonteelle kuin kauneuksien tutkiskelu, joko runoudessa, puhetaidossa, musiikissa tai maalauksessa. Ne antavat tiettyä sentimentin eleganssia, joka on muulle ihmiskunnalle vierasta. Emootiot, joita ne herättävät ovat pehmeitä ja hienovireisiä. Ne vetävät mielen pois arjen aherruksesta ja pyrinnöistä, vaalivat pohtivaa mieltä, tekevät taipuvaiseksi tyyneyteen, ja tuottavat miellyttävää melankoliaa, joka kaikista mielen taipumuksista parhaiten sopii rakkauteen ja ystävyyteen.
Toiseksi, maun herkkyys on suotuisaa rakkaudelle ja ystävyydelle rajoittaessaan valintamme muutamiin ihmisiin ja tehdessään meidät välinpitämättömiksi enemmistön seuralle ja keskustelulle. Vain käytäntöön suuntautuneet ihmiset, miten vahvalla ymmärryksellä tahansa he ovatkaan varustettuja, ovat harvoin kovin tarkkoja erottamaan luonteenlaatuja, tai huomaamaan niitä hienoisia eroja ja asteita, jotka saavat meidät tekemään eron jonkun ihmisen hyväksi. Kuka tahansa, jolla on kelvollinen ymmärrys, on riittävä heidän seurakseen: he puhuvat hänelle toivomuksistaan ja asioistaan samalla suorasukaisuudella kuin kenelle tahansa. He myös löytävät helposti muita, jotka ovat sopivia täyttämään hänen paikkansa, eivätkä he näin koskaan tunne mitään tyhjyyttä tai kaipuuta hänen poissaollessaan. Mutta hyödyntääkseni maineikkaan ranskalaisen4 kirjailijan viittausta, arvioimista voidaan verrata seinä- tai taskukelloihin, joissa tavallisinkin koneisto on riittävä näyttämään tunnit, mutta vain kaikkein tarkin voi osoittaa minuutit ja sekunnit ja erottaa pienimmätkin aikaerot. Hän, joka on hyvin omaksunut tietonsa sekä kirjoista että ihmisistä, nauttii oikeastaan vain joidenkin valittujen kumppanien seurasta. Hän tuntee liian selvästi, kuinka riittämätön muu ihmiskunta on niille ajatuksille, joita hän on elätellyt. Koskapa hänen tunteensa ovat siten keskittyneet pienen piirin sisälle, ei ihme että hän vie niitä pidemmälle eteenpäin, kuin jos ne olisivat tavanomaisempia ja mitäänsanomattomampia. Juomaseuralaisen hilpeys ja ilonpito jalostuu hänen kanssaan lujaksi ystävyydeksi ja nuorekkaan halun kiihkoista tulee hienostunut passio.
Suomentanut Marko Ruponen
Viitteet
1. Sitä kuinka pitkälle maun ja passion herkkyys ovat yhteydessä toisiinsa alkuperäisessä mielen rakenteessa, on vaikea määritellä. Minusta niiden välillä on hyvin huomattava yhteys. Voimme nimittäin huomata, että naisilla, joilla on herkemmät passiot kuin miehillä, on myös herkempi maku elämän koristeellisuuksien, vaatetuksen, tarve-esineiden ja arkisen käyttäytymisen säädyllisyyden suhteen. Mikä tahansa erinomaisuus näissä iskee heidän makuunsa paljon ennemmin kuin meidän; ja kun miellytät heidän makuaan, nopeasti herätät heidän hellät tunteensa. [Hume poisti elämänsä aikaisista painoksista toiseksi viimeisestä edellisen lauseen ja viimeisestä koko alaviitteen.]
2. [Tässä "taidokkaita" on käännös sanasta "genius", joka nykysuomessa käännetään neroksi tai nerokkuudeksi. Humen aikaan ja vähän hänen jälkeensä käsite kävi läpi murrosvaihetta, ja vasta myöhemmin nerouden nykymerkitys alkoi nousta esiin, kulminoituen romantiikassa. Hume käyttää muissa kirjoituksissaan yleisen tavan mukaisesti sanaa "genius" tarkoittamaan myös "taipumusta" tai esimerkiksi ajan "henkeä" ("The barbarous and violent genius of the age"), seuraten sanan latinankielistä alkuperää (genus=henki, -olento, suojelus- jne.).
"Taitojen ja taiteiden" on käännös sanasta "arts". Vielä nykyäänkin "art" tarkoittaa sekä "taitoa" että "taidetta", mutta Humen aikana erityisesti ensinmainittu merkitys painottui. Myöskään myöhemmin esseessä ilmenevät käsitteet "vapaat taiteet" ja "sivistyneet taiteet" eli "the liberal arts" ja "the polite arts" eivät viittaa niinkään taiteisiin vaan enemmänkin erilaisiin henkisiin taitoihin.]
3. [Ovidius (43 ekr.-?18 jkr), Epistulae ex Ponto (kirjeitä Pontoksesta) 2.9.47-48: "Vapaiden taiteiden uskollinen opiskelu inhimillistää luonnetta ja estää julmuuden".]
4. Mons. Fontenelle, Pluralité des Mondes. Soir 6. [Bernard le Bovier de Fontenelle (1657-1757) oli ranskalainen akateemikko ja runoilija.]
