1. Sami Pihlströmin väitöskirja Structuring the World keikkuu historiallis-kuvailevan ja systemaattis-normatiivisen lähestymistavan välillä. Siinä esitellään laajasti sekä pragmatismin klassikoita että sen nykyisiä edustajia heidän kriitikoitaan unohtamatta; mutta toisaalta teos on myös päättäväinen ja vakavasti otettava realismin ongelman (tai ongelmien) ratkaisuehdotus. Varmasti juuri tästä kaksinaisuudesta seuraa, että työhön sisältyy teesien ja näkökohtien toistoja, jo käsiteltyihin teemoihin palaamisia, jne. Esimerkiksi Putnamin sisäistä realismia esitellään ja kommentoidaan lukemattomia kertoja joko täsmälleen tai lähestulkoon samoin termein. Ehkä tuota toistavuutta olisi voitu vähentää myös lisäeditoinnilla ja hieman taloudellisemmalla kirjoitusotteella.
Toisaalta on ihailtava Pihlströmin laaja-alaista, tarkasti dokumentoivaa lähestymistapaa. Tuskin on sellaista vähänkin mielenkiintoista pragmatistiksi tai pragmatismin arvostelijaksi luokiteltavissa olevaa kirjoittajaa, jota hän ei käsittelisi tai ainakin mainitsisi. Kirjan bibliografia on valtava ja sellaisena vaikuttava. Pihlström haluaa puhua kaikesta, mikä koskee pragmatistien ontologisia käsityksiä, ja hän haluaa puhua hyvän skolaarisen tietämyksen pohjalta. Systemaattisen sisältönsä lisäksi teos tarjoaa siis myös erinomaisen yleiskatsauksen sekä pragmatismin ontologiseen perinteeseen että pragmatismisävytteiseen nykykeskusteluun ontologisista asioista.
Keskityn seuraavassa kahteen sisällölliseen teemaan: ensinnäkin Pihlströmin keskusteluun Richard Rortyn jälkifilosofiasta, ja toiseksi hänen moraalirealismiinsa. Aluksi kuitenkin esittelen Pihlströmin kirjan yleistä systemaattista sisältöä ja erityisesti hänen pragmaattista realismiaan.
2. Ontologisen realismin ongelmaa voidaan lyhyesti luonnehtia
seuraavasti. Onko olemassa meidän käsitteellisistä kyvyistämme
ja taipumuksistamme riippumatonta maailmaa, vai onko päinvastoin niin,
että me itse luomme maailman käsitteidemme avulla? Tai jos korvaamme
'maailman' 'totuudella': onko olemassa käsitteistämme riippumatonta
totuutta, vai ovatko totuudet inhimillisiä luomuksia, meidän itsemme
tekeleitä?
'Käsitteet' voidaan samoin korvata vaikkapa 'ihmismielellä', 'kielellä'
tai 'kuvauksilla': onko olemassa kielestä/mielestä/kuvauksista
riippumatonta maailmaa/totuutta? Esimerkiksi Putnam näyttää
usein puhuvan ikään kuin näillä substituutioilla ei
olisi sen suurempaa merkitystä. Myöskään Pihlström
ei tunnu tekevän jyrkkiä erotteluja erilaisten realismin ongelman
muotoilujen välille, vaan mukautuu filosofian kentällä vallitsevaan
kaoottiseen tilanteeseen. Kun esimerkiksi Niiniluoto joskus muotoilee ongelman
käyttäen termejä 'mieli' ja 'todellisuus', Pihlström
ei vastusta; kun Putnam puhuu sekä 'mielestä', 'kielestä',
'kuvauksista' että 'käsitteistä', Pihlström seuraa Putnamia,
jne. Ilmeisesti hänellä ei siis ole selvää suosikkimuotoilua
realismin ongelmalle.
Pihlström on huomattavan maltillinenhahmo, keskitien kulkija. Hän ei halua lähteä niiden äärirealistien kelkkaan, jotka väittävät maailman/totuuden olevan täysin riippumaton meidän hahmotustavoistamme, ja joiden mielestä me sitten vain löydämme tai kopioimme sen rakenteen kielemme/mielemme avulla; mutta toisaalta hän ei voi myöskään hyväksyä Schillerin tai Goodmanin tapaisten antirealistien ajatusta, että maailma/totuus on meidän oma luomuksemme. Tässä Pihlström seuraa Putnamia ja hänen sisäisen realismin ideaansa. On varottava sekä metafyysistä realismia että antirealismia. Ensinnäkin Pihlström korostaa, että puhe maailmasta sikäli kuin se on meistä riippumatta, on hyvin epäilyttävää, koska tosiasiassa kielemme ja mielemme muokkaavat havaintojamme jatkuvasti. Ei ole mielekästä olettaa maailman olevan tietynlainen inhimillisestä panoksesta riippumatta: "Se, miten maailma on, riippuu niistä episteemis-pragmaattis-käsitteellisistä näkökulmista, joiden kautta me rakennamme/jäsennämme/rakenteistamme ('structure') maailmaa."1 Toiseksi Pihlström sanoo, että meidän on oletettava jonkinlaisen meistä riippumattoman maailman olemassaolo. "Todellisuuden luonteen selvittäminen, tiedon hankkiminen ja mielekäs kokeminen ylipäätään edellyttävät pragmaattista oletusta sellaisen ulkomaailman olemassaolosta, jota ihmisen mieli tai käytännöt eivät ole luoneet."2 Hän nimeää tämän oletuksen minimaaliseksi realismiksi. Yhtäältä meitä siis uhkaa metafyysinen realismi, toisaalta antirealismi; ja kuitenkin kummassakin ajattelutavassa on myös jotakin hyvää ja säilyttämisen arvoista. On suunnistettava niiden välissä. Structuring the World voidaan kokonaisuudessaan lukea tämän tyyppisen kaksoisperspektiivin puolustuksena, perspektiivin, jota Pihlström kutsuu pragmaattiseksi realismiksi. (Hän kertoo meille, että Putnam on joskus halunnut käyttää termiä 'pragmaattinen realismi' termin 'sisäinen realismi' sijaan.)
Pihlströmin ontologinen ekumeenisuus, suvaitsevaisuus ja halu välttää ehdottomia kieltoja tulee ilmi myös silloin, kun hän käsittelee joitakin yksittäisiä ontologisia ongelmia. Vaikka Pihlström ei esimerkiksi ole Tuomelan tai Armstrongin tapainen skientisti ja siis metafyysikko, hän ei myöskään hylkää tai väheksy tieteellisen toiminnan ontologista antia, ei edes silloin kun tiede puhuu havainnon ylittävistä ja tässä mielessä teoreettisista olioista ja prosesseista. Hän puolustaa tieteellistä realismia: "Meidän on selitystarkoituksissa postuloitava havainnon ylittäviä teoreettisia olioita, eikä ole mitään hyvää syytä omaksua skeptistä asennetta näitä olioita kohtaan."3
Mielenfilosofiassa Pihlström taas kannattaa Popperin kolmen maailman oppia, kunhan maailmojen rajoja ei vain nähdä kovin selkeinä ja jyrkkinä. Hänen "ei-reduktiivisen naturalisminsa" mukaan Popperin kolme maailmaa ovat toisiinsa redusoimattomia, mutta silti toisiinsa "kietoutuneita" luonnollisen maailman osia tai aspekteja. Pihlströmin mielestä maailmat 2 ja 3 jotenkin "emergoituvat" maailma ykkösestä.4
Kaiken kaikkiaan Pihlströmin ontologia on näiltä osin eräänlaista niiniluotolaisuutta tieteellinen realismi ja kolmen maailman oppihan ovat Niiniluodon ominta antia. Pihlström kuitenkin varoo Niiniluodon maailmankatsomukseen sisältyviä metafyysisen realismin siemeniä tai jäänteitä. Hän ikään kuin muistuttaa Niiniluotoa Putnamin sisäisestä realismista ja sen houkutuksista. Pihlström ei esimerkiksi usko, että totuus tulisi nähdä ei-episteemisenä korrespondenssina.
Ontologisen fanaattisuuden, kuumapäisyyden ja puolueellisuuden välttäminen tuottaa Pihlströmille pieniä vaikeuksia hänen puhuessaan uskonnosta ja nimenomaan teismistä. Yhtäältä lukija tuntee Pihlströmin halun olla tuomitsematta teistisiä uskomuksia järjenvastaisina, mutta toisaalta Pihlström kuitenkin karttaa teismin suorasukaista hyväksymistä, sillä tieteellinen realismi (tai naturalismi ylipäätään) ja teismi eivät tunnetusti sovi yhteen ja samaan maailmanjäsennykseen kovinkaan helposti. Jomman kumman on joustettava, ja Pihlström kallistuu sekulaarin maailmankuvan suuntaan maltillisesti tosin, mutta kuitenkin.
Lisäksi teismi on yleensä metafyysisen realismin malliesimerkki, ja metafyysistä realismia Pihlström ei kannata. Skientismi ja teismi ovat peräisin samasta ankaran metafyysisestä ilmastosta, jossa maailma on mitä se on ihmisten kielestä/mielestä riippumatta. Voidaankin epäillä, onko esimerkiksi Jamesin teismi yhteensopiva hänen sisäistä realismia muistuttavien käsitystensä kanssa. Pragmatismi on hyvin ihmiskeskeistä filosofiaa, jossa ihmisten omat käytännöt ja päämäärät ovat ontologisten jäsennyksien viimeisenä mittana. Kuinka tällaiseen filosofiaan mahtuu oletus sellaisesta olennosta, joka on olemassa täysin meistä riippumatta, ja jonka omat käytännöt ja päämäärät asettavat sopivuuden rajoja meidän käytännöillemme ja ontologioillemme? Eikö yliluonnollinen olento vesitä pragmatismin perusajattelutapaa?
3. Rortyn kohdalla on hyödyllistä tehdä ero kahden eri kysymyksenasettelun välillä sen mukaan, mikä asia asetetaan kielen tai mielen "vastapuoleksi". Yhtäältä Rorty käyttää termiä 'totuus' ja väittää esimerkiksi Hobbesia seuraten, että ihmiset luovat totuuksia keksiessään ja omaksuessaan uusia sanastoja ja puhetapoja. Koska totuuksia on vain siellä missä on lauseita, niitä ei löydetä valmiina "tuolta jostain" niitä tehdään, keksitään, valmistetaan, luodaan. Toiseksi hän puhuu kielen/mielen ja maailman välisen suhteen ongelmasta ja väittää, että vaikka totuudet ovat riippuvaisia sanastoistamme, materiaalinen maailma on olemassa kielestä/mielestä riippumatta. Se on "tuolla jossain" ("out there").5
Rorty ei kiellä, etteikö kielipelien sisällä voitaisi mielekkäästi asettaa totuutta koskevia kysymyksiä jonkinlaisen korrespondenssitotuuden mielessä: "usein annamme maailman ratkaista kilpailun vaihtoehtoisten lauseiden välillä"6 Kun olemme esimerkiksi omaksuneet sanaston, jossa tietyt objektit ovat parkkimittareita, näitä olioita koskevia väitteitä voidaan verifioida vertaamalla niitä siihen, miten maailma on jäsentynyt. Maailma joko sopii tai ei sovi yhteen väitteidemme kanssa; se joko tekee tai ei tee lauseistamme tosia. Korrespondenssitotuuden idea on kuitenkin Rortyn mielestä hyödytön silloin, kun vertaamme keskenään kokonaisia sanastoja tai kielipelejä. Kielipelit eivät sovi tai ole sopimatta yhteen maailman kanssa. Ne eivät vastaa eivätkä ole vastaamatta maailman sisältöä tai rakennetta. Joku yhteisö voisi esimerkiksi pitää meidän parkkimittareitamme rumina taideteoksina. Heillä ei ehkä ole autoja, eikä siis myöskään mitään käyttöä parkkimittareille parkkimittareina. Emme voi sanoa, että tuo puhetapa on huonompi kuin omamme, ellemme sitten jo omaksu omaa kielipeliämme ja sen tapaa jäsentää maailmaa. Kuten Rorty asian ilmaisee, siirtymällä kokonaisten kielipelien tasolle huomaamme, kuinka keinotekoinen ajatus representationalismi on. Sanat ja lauseet eivät viime kädessä edusta (representoi) mitään, mutta ne eivät myöskään epäonnistu edustamistehtävässään: koko edustamisen idea on Rortyn mukaan väärä.
Edes se seikka, että on olemassa mielestä riippumattomien materiaalisten olioiden maailma "tuolla jossain", ei ole kielestä riippumaton. Esimerkiksi buddhalaisissa perinteissä on paljon ajattelijoita, jotka epäilevät tätä oletusta. Samoin monet kvanttifyysikasta kiinnostuneet filosofit ovat ajautununeet skeptiselle kannalle. Jos Rorty siis joskus puhuu naiivin materialistisen realismin hengessä, tämä on hänen filosofinen idiosynkrasiansa, joka ei oikein istu hänen laajempaan antirepresentationalistiseen ajattelutapaansa. Myös Pihlström huomauttaa tästä seikasta: Rorty ei voi noin vain sanoa, että on olemassa maailma "tuolla jossain".7 Tämä väite on tosi vain silloin, kun oletamme tietyt kielipelit.
Kielen totuuksia luova voima antaa taustatukea Rortyn jälkifilosofiselle projektille. Koska totuudet ovat inhimillisiä tuotoksia, ei kannata jatkaa filosofisten teorioiden kehittelyä, sikäli kuin nuo teoriat ymmärretään riittävien ja/tai välttämättömien ehtojen antamisena sille, että jotakin asiaa voidaan todella pitää tietynlaisena (totena, todellisena, hyvänä, rationaalisena, kausaalisena, filosofiana, tieteenä, mentaalisena tilana, vapaana tekona, moraalisena käytäntönä, jne.). Totuuksien kieliriippuvuus on tunnustettava sillä tavoin, että tyydymme kuvaamaan ja vertailemaan erilaisia sanastoja ja puhetapoja. Filosofian normatiivinen puoli häviää: emme enää sano, mitä ihmisten pitää uskoa tai miten heidän pitää toimia, vaan yksinkertaisesti toteamme kielipeliemme ominaispiirteet ja asetamme sanoja ja lauseita uusiin kielellisiin yhteyksiin, uusiin kielipeleihin. Voisi sanoa, että totuudet ovat kielipelisidonnaisuutensa takia sattumanvaraisia; ja koska ne ovat sattumanvaraisia, filosofia normatiivisena harrasteena on tullut tiensä päähän.
Rortyn mukaan on huomattava, että myös filosofiset totuudet ovat satunnaisia kielipelien tuotoksia. Ei pidä antautua sellaisen omahyväisen illuusion valtaan, että siinä missä muiden ihmisten totuudet ovat heidän kielipeliensä sisäisiä asioita, filosofit löytävät totuuksiaan kielipelien ulkopuolelta antirepresentationalismia on sovellettava myös filosofian sisällä. Jopa se rortylainen totuus, että totuudet ovat riippuvaisia omista sanastoistamme ja puhetavoistamme, on sidoksissa tiettyyn kielipeliin, jonka rationaalisuussäännöt eivät aina vastaa muiden kielipelien sääntöjä: Rortylla ei ole idealleen sellaisia argumentteja, joiden pätevyyttä kukaan rationaalinen henkilö ei voi kieltää.
Mistä siis johtuu Pihlströmin negatiivinen asenne Rortyn jälkifilosofiaa kohtaan? Hänen ydinargumenttinsa on ontologisen realismin perusidean toteaminen: "Rortyn käsityksen pohjalta on mahdotonta ajatella maailmaa ('think about the world') missään normaalissa mielessä."8 Rortyn tulisi hyväksyä minimaalinen realismi.
Yllä esitetyn perusteella voimme kuitenkin epäillä, haluaako Rorty todella kieltää kielestä/mielestä riippumattoman maailman olemassaoloa tai mahdollisuutta hankkia tietoa tuollaisesta maailmasta. Joskus hän toki näyttää esittävän tämän äärimmäisen antirealistisen kannan, mutta reiluuden nimessä on pantava merkille myös tuo vastakkainen evidenssi, evidenssi, jonka mukaan Rortyn mielestä on olemassa jonkinlainen kielestä/mielestä riippumaton maailma, josta me puhumme ja kirjoitamme, ja jota me havainnoimme ja ajattelemme. Lisään tähän, että tuollaisen maailman olemassaolo on kuitenkin kielipelien sisäinen asia. Joissakin kielipeleissä ei ehkä puhuta maailmasta "tuolla jossain".
Rortyn antirepresentationalismia ei tule sekoittaa Pihlströmin antirealismiin. Käsittääkseni Rortyn antirepresentationalismi ei tarkoita, että me emme voisi puhua maailmasta tai ajatella sitä. Kyse on vain siitä huomiosta, että representaation idea alkaa vaikuttaa epäilyttävältä, kun tarkastelemme kokonaisia kielipelejä ja niiden maailmasuhdetta. Se ei ole epäilyttävä siksi, että me olisimme aina tekemisissä pelkästään representaatioiden kanssa, emmekä koskaan pääsisi käsiksi maailmaan itseensä, vaan siksi, että representaation käsite ei ole enää hyödyllinen lainkaan. (Antirepresentationalismia ei pidä sekoittaa myöskään sellaiseen antirealismiin, jossa kielletään representoivien subjektien olemassaolo jälkimmäisen käsityksen mukaan subjekti ei voi luoda maailmaa, koska siinä ei ole subjekteja lainkaan.)
Pihlströmin mukaan "Rorty on [] aivan yli-innokas väittäessään, että meidän tulee hylätä kaikki filosofian perinteiset ongelmat."9 Hylätä kaikki filosofian perinteiset ongelmat? Usein Rorty todellakin puhuu ikään kuin filosofisten teorioiden muotoilusta ei olisi mitään iloa tai hyötyä. Tässä hän menee liian pitkälle. Ensinnäkin, eihän jälkifilosofeilla olisi kohta mitään mielenkiintoista tekemistä, jos ihmiset eivät kehittelisi uusia filosofisia teorioita. Jos filosofinen perinne sattuisi kuolemaan, meidän pitäisi ikuisesti kommentoida Platonia, Kantia, Husserlia ja Hintikkaa. Tämä on kauhistuttava dystopia. Toiseksi, filosofiset teoriat voivat synnyttää kiinnostavia ja ehkä hyödyllisiäkin keskusteluja. (Ajatelkaamme vaikkapa Rawlsin yhteiskuntafilosofiaa.) Kuten Heikki Kannisto kerran ilmaisi asian, tilanne on aivan sama kuin musiikissa: haluamme kuulla uusia kappaleita ja teoksia sen sijaan, että kuuntelisimme jatkuvasti Beethovenia ja Elvistä. Kyse ei ole välttämättä totuuden löytämisestä tai totuuden lähestymisestä, vaan silkasta uutuuden viehätyksestä. Samalla tavoin me haluamme puhua uusista filosofisista teorioista uusilla termeillä.
Pihlström näyttää olevan oikeassa sanoessaan, ettei Rorty ole kyennyt argumentoimaan vakuuttavasti jälkifilosofisen kantansa puolesta. Mutta kuinka hän voisikaan niin tehdä? Eikö Rorty itse sano, että jälkifilosofisen lähestymistavan omaksuminen edellyttää eräänlaista ei-rationaalista hyppyä tai katkosta? Voimme toki luonnehtia sekä filosofisen että jälkifilosofisen ajattelutavan etu- ja haittapuolia (mm. sitä, että jälkifilosofia sopii paremmin yhteen antiessentialismin kanssa, kun taas filosofin on uskottava jonkinlaisiin olemuksiin); mutta loppujen lopuksi näin suurta maailmankatsomuksellista kysymystä ei voida ratkaista argumentaation avulla. Joskus argumentit loppuvat, ja valinta eri lähestymistapojen välillä voidaan suorittaa vain arationaalisesti, ilman perusteita riittävän perusteen periaate ei aina sovellu.
4. Metaetiikassa Pihlström kannattaa vahvaa realismia (tai
objektivismia): moraalisääntöjä, -normeja ja -arvoja
on olemassa yhtä tiukassa mielessä kuin pöytiä ja mikrofysiikan
postuloimia olioita. (Sana 'vahva' on tässä tosin hieman ongelmallinen,
koska pöydät ja mikrofysiikan oliot ovat nekin olemassa vain inhimillisten
käsitteellisten käytäntöjen myötävaikutuksella.)
Hänen pääargumenttinsa on putnamilainen. Putnamin mukaan
meidän oletettava arvojen
objektiivinen olemassaolo, koska muussa tapauksessa emme kykene esittämään
selvitystä sille, miksi postuloimme sellaisia ei-normatiivisia olioita
ja prosesseja kuin postuloimme. Quinen termein emme kykene perustelemaan
reifikaatioitamme. Sikäli kuin siis hylkäämme metafyysisen
realismin ja hyväksymme inhimillisten tekijöiden merkityksen maailman
muotoutumisessa,
ei-normatiivisen maailman olemassaolo edellyttää normatiivisen
maailman olemassaoloa. Haluamme esimerkiksi tieteellisten teorioiden olevan
mahdollisimman koherentteja, yksinkertaisia ja tosia. Nämä kaikki
ovat arvoja, emmekä voi erottaa niitä siitä toiminnasta,
jossa tieteellisen maailmankuvan mukainen maailma luodaan. Jos nuo arvot
heitetään yli laidan, tieteellinen maailmankuva romahtaa niiden
mukana. Toisin sanoen ei-normatiiviset tosiseikat ja arvot ovat tosiinsa
kietoutuneita. Jos pyyhimme pois arvot, hävitämme samalla myös
faktat.
On kuitenkin epäselvää, miten Putnamin ensimmäinen argumentti voisi perustella nimenomaan moraalisten arvojen objektiivisen olemassaolon. Tarvitsemme toki yksinkertaisuuden ja johdonmukaisuuden tapaisia arvoja silloin kun haluamme puolustaa tieteellisiä käsityksiämme; mutta mitä tekemistä näillä arvoilla on moraalin kanssa? Miksi emme voisi olla objektivisteja tieteellisten arvojen suhteen ja subjektivisteja moraaliarvojen suhteen? Lisäksi voimme ihmetellä, edellyttääkö tieteellisten väittämien puolustaminen todellakin tieteellisten arvojen objektiivisuutta. Miksi tieteelliset käytännöt eivät voisi perustua subjektiivisille arvoille? (Pihlström huomautti keskustelussa, että ehkäpä Putnam ei tässä yritäkään puolustaa moraalirealismia, vaan esittää ainoastaan seuraavan väitteen: koska objektiiviset moraaliarvot eivät ole yhtään sen oudompia kuin objektiiviset tieteelliset arvot, ei ole mitään ihmeellisiä metafyysisiä syitä sille, miksi moraaliobjektivismi ei voisi olla tosi. Tämä on mahdollinen lukutapa; mutta samalla se tekee Putnamin argumentista melko vaatimattoman ja kunnianhimottoman. Objektivismikysymyshän jää silloin edelleen avoimeksi.)
Putnam on esittänyt toisenlaisenkin moraalirealismin puolustuksen. On olemassa objektiivisesti huonompia ja parempia eettisiä käsityksiä, koska "näin me ja sisällytän itseni näihin "meihin" puhumme ja ajattelemme, ja näin me tulemme puhumaan ja ajattelemaan."10 Pihlström hyväksyy myös tämän argumentin.
Putnam liioittelee. Meillä on myös sellaisia sanastoja ja kielipelejä, joissa moraali nähdään auttamattoman subjektiivisena ilmiönä: on esimerkiksi hyvin tavallista, että moraaliset arvot luokitellaan makuasioiksi tai kasvatuksemme tuottamiksi tottumuksiksi, joita ei kannattele mikään objektiivinen todellisuus. Filosofeista esimerkiksi Edvard Westermarck ja John L. Mackie leikkautuvat putnamilaisen kollektiivin ulkopuolelle. On oikeastaan hämmästyttävää, kuinka monoliittisena ja vivahteettomana Putnam näkee sosiaalisen maailmamme. Mielestäni Pihlströmin olisikin luettava hänen tekstejään hieman kriittisemmin.
Arto Tukiainen
Viitteet
1. S. 380.
2. Sama.
3. Sama.
4. Meidän on kyllä sanottava, että joiltakin osin Pihlströmin keskustelu mielenfilosofiasta jää hämäräksi; ja perusongelma koskee sitä emergenssin käsitettä, jota hän käyttää kuvatessaan maailmojen 1, 2 ja 3 keskinäissuhteita. Mitä emergenssi tässä oikein tarkoittaa?
5. Contingency, Irony, and Solidarity (Cambridge University Press, Cambridge, 1989), s. 5.
6. Sama.
7. S. 194.
8. S. 192.
9. S. 188.
10. S. 284.
