Professori emeritus Lauri Rauhala kritisoi ankarasti (niin&näin 1/97) mielen ja tietokoneen rinnastamiseen perustavaa mielen filosofiaa sekä korostaa mielen (Rauhalalle tajunnan) tutkimista sen omasta rakenteesta lähtien. Rauhalan kritiikki on kuitenkin osin harhaanjohtavaa. Hänen lähtökohtanaan on filosofisten ongelmien ratkaisuja, joita mielen filosofiassa nimenomaan on kyseenalaistettu.
"Amerikkalainen aivotutkija" kysyisikin ehkä Rauhalalta
miksi "[O]n ilmeistä, että
aivot ovat keskeisenä tekijänä siinä prosessissa, jossa
emergentti elämystaso syntyy"; miten "[E]lämyksellisyydessä
on kyseessä hyppäys orgaanisesta tapahtumisesta uudelle olemassaolon
tasolle eikä näiden kahden olemitason loogisesti yhtenäinen
jatkumo"; ja miksi "ihmisen tutkimukseen kehittyneitä käsitteitä
ei voida eikä saa ulottaa piilastujen [tekoälyn] maailmaan"?
Rauhala ei ole ilmeisesti kiinnostunut mielen ja ruumiin suhteen ongelmasta,
ja hän vaikuttaisi kannattavan jonkinlaista dualismia. Ei toki ole
tarpeen, että jokainen tutkija tarjoaisi omaa ratkaisuaan ongelmaan.
Ongelman sivuuttaminen mielen filosofiaa referoitaessa jättää
kuitenkin kohteesta vääristyneen kuvan tietokone-metaforan hedelmällisyys
on juuri siinä, että vanhaa mind-body-ongelmaa on voitu tarkastella
tuoreesta näkökulmasta.
Mielen filosofiassa käsitellään myös metodologista ongelmaa vain subjektiivisesti havaittavien seikkojen (nk. first person point of view vs. third person point of view) tieteellisestä merkityksestä. Mikäli pitäydytään Dennetin ja Churchlandin tavoin siinä, että introspektiiviset raportit eivät ole tieteessä todistusvoimaisia (edes sisäisen elämysmaailman olemassaolon suhteen), tajunnan tai kokemuksellisuuden tutkimukselle on vaikea nähdä perusteita. Vaikka tällainen lähtökohta on useimpien intuitiolle vieras, on huomattava ettei tieteen tarkoitus ole sanoa
jotain kaikista intuitiivisesti merkittävistä asioista, vaan sanoa jotain sikäli kuin se on tieteen metodien puitteissa mahdollista. Mielen filosofien näkemyksiä ei siis sovi suoralta kädeltä leimata "teknotieteellisen tutkimusorientaation palvonnaksi" tai "ihmisen mentaalisen ulottuvuuden heitteillejätöksi". Kyse on laajemmin tieteen metodologiasta.
Jos mielen filosofia samaistetaan Rauhalan tavoin Daniel Dennettiin ja
Patricia Chuchlandiin, kuva tieteenalasta jää varsin kapeaksi.
Esimerkiksi John Searlen, David Chalmersin ja Hilary Putnamin käsitykset
Rauhalan käsittelemästä tematiikasta poikkeavat olennaisesti
aiemmin mainituista kirjoittajista. Tulee vaikutelma, että Rauhala
käyttää mielen filosofiaa jonkinlaisena keppihevosena.
Mielen filosofian ongelmana Rauhala näkee myös sen, ettei suurissa
sivistyskieleissä ole suomen kielen tajuntaa ja tajutonta vastaavia
sanoja. On varsin nurkkakuntaista esittää näiden käsitteiden
lanseeramisen olevan ratkaisu mielen filosofian ongelmiin. Rauhalan käsitejärjestelmä
(tajunta, henkisyys, transsendentti ulottuvuus, psyykkinen ei-konventionaalisessa
merkityksessä) on ainakin minulle osin vaikeasti ymmärrettävä,
enkä näe syytä tällaisen hahmottamistavan omaksumiseen
yleisesti käytetyssä käsitteistössä pitäytyminen
mahdollistaa paremmin mielekkään vuorovaikutuksen. Keskustelua
voisikin edesauttaa (em. kysymysten selventämisen lisäksi) se,
että Rauhala perustelisi tarkemmin haluttomuuttaan käyttää
sellaisia nykypsykologian ja -filosofian peruskäsitteitä kuten
representaatio ja informaation prosessointi.
niin&näin-lehden suhteen herättää ihmetystä,
ettei artikkelissa ole lähdeluotteloa (ainoastaan luettelo Rauhalan
suomenkielisestä tuotannosta); tarkkojen viittausten ilmeneminen tekstistä
ei liene pelkkä akateeminen kuriositeetti. Artikkelin huolimattomasta
tarkastuksesta taas kertoo kirjoittajalleen kiusallisten lipsahdusten jääminen
tekstiin (Daniel Dennetin etunimeksi mainitaan virheellisesti David, Teilhard
de Chardin kirjoitettu väärin). Määräävätköhän
kirjoittajan meritoituneisuus ja viittaukset H -kirjaimella alkaviin filosofeihin
pitkällekin lehden julkaisupolitiikkaa?
Vesa Talvitie
