Lauri Rauhala vastaa niin&näin-lehdessä (1/97) lehden
edellisessä numerossa (4/96)
ilmestyneeseen kirjoitukseeni, joka käsitteli Vesa Oittisen esiin nostamia
käännösongelmia (3/96). En aio toistaa näkökohtia,
jotka esitin aiemmassa kirjoituksessani. Kun kuitenkin yllytin filosofeja
tarttumaan Kalevalaan, velvollisuuteni kai on sanoa itsekin
vähän enemmän aiheesta.
En pidä Lauri Rauhalan tavoin Kalevalan kieltä arkaaisena vaan elävänä suomen kielenä. Asenteeni saattaa tietenkin perustua entisen suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen opiskelijan henkilökohtaisiin mieltymyksiin. On kuitenkin vaikea uskoa, että kalevalainen kieli olisi ollut arkaaista suomalaisen filosofian uranuurtajien näkökulmasta.
Suomen kieli, jossa eurooppalaisesta ajatteluperinteestä vaikutteita saaneet varhaiset filosofimme näkemyksiään muotoilivat, ei suinkaan ollut filosofisesti täysin viatonta. Kielessä on aina kiteytyneenä filosofisia ajatustapoja, ja kääntäjät luullakseni tietävät tuskallisen hyvin, kuinka kieli tuntuu joskus suorastaan vastustavan alun perin toisessa kielessä ilmaistuja filosofisia näkemyksiä. Kuten Lauri Rauhala toteaa, filosofinen käsiteanalyysi selventää kieltä. Analyytikon on kuitenkin syytä varoa, ettei hän tule turmelleeksi omista näkemyksistään mahdollisesti poikkeavaa ajattelua, jota kieli kantaa mukanaan.
Merkittävä osa kielten mentaalisesta sanastosta on metaforista alkuperää: ulkoisia, ruumiillisia tekoja ja toimintoja ilmaisevilla sanoilla on kuvattu myös sielullisia toimintoja (esim. latinan kielen cogito 'ajattelen' < cum animo agito 'ajan hengityksellä' tai suomen kielen ajattelen < ajan takaa). Sisäisen ja ulkoisen maailman yhteenkietoutuminen leimaa myös Kalevalan kieltä. Kalevalan tekstissä säeparin toinen jäsen (esim. "Aivoni ajattelevi") esittää usein toisin sanoin samantapaisen asian kuin sen ensimmäinen jäsen ("Mieleni minun tekevi"). Mieleni voi siis tehdä siinä missä aivoni ajatella.
Kalevalaisessa ajattelussa ruumis on sielutettu (mielellistetty, tajunnallistettu) ja sielu (mieli, tajunta), sanat ja puhe on ruumiillistettu. Tästä ykseydestä esimerkkejä ovat säkeet: "Sanat suussani sulavat, puhe'et putoelevat, kielelleni kerkiävät, hampahilleni hajoovat." Itkevän Väinämöisen voimakas liikutuksen tunne kuvataan myös korostetun ruumiillisesti: "Suu liikkui, järisi parta, vaan ei leuka lonkaellut."
Jos Kalevalaa tarkastellaan kuluneen vuosisadan filosofiasta käsin,
en ehdottaisi vertauskohteeksi Husserlin intellektualistista ajattelua,
niin paljon kuin se minua kiinnostaakin. Merleau-Pontyn fenomenologia olisi
luultavasti parempi lähtökohta sille, joka
haluaa paljastaa kansalliseepoksemme filosofisia saloja.
Leila Haaparanta
