Kaiken kauhistuksen, paniikin, kommunikaatiokatkojen ja yhä uusien keskusteluyritysten jälkeen Amerikkaan tullut filosofi voi hyvinkin päätyä kirjoittamaan tyhjyyden fenomenologiaa. Yritin itsekin taannoin arvioida tämän suojakilven takaa uutta rationaalisen liberalismin aaltoa amerikkalaisessa oikeusfilosofiassa. Nyt on kulunut vuosi lisää Amerikkaa ja tyhjyyden fenomenologiaan täytyy lisätä joitakin vaikutelmia.
Tyhjyyden fenomenologia perustuu sen ihmettelyyn, mitä substantiaalisesti tyhjässä (toisin sanoen ylisuvaitsevaisessa) keskiössä tapahtuu ja miksi. Samalla periferiasta maantieteellisesti irti riuhtautunut tutkija tietysti etsii omaa paikkaansa. Olen erityisesti kiinnostunut näistä asioista oikeusajattelun puitteissa. Oikeus on minulle samanlainen kummajainen kuin kauneus. Kuten estetiikasta oikeusfilosofiastakin löytyy mielenkiintoisia nurkkauksia. Nurkasta katsojan silmin oikeusajattelun keskiö, joka sekin on tietysti diaspora, viehättää, mutta samalla kätkeytyy monenlaisen udun ja illuusion alle.
Tutkimuksen, päätöksenteon ja Vallan keskiötä hakiessaan periferisen tutkijan identiteetti joutuu samalle koetukselle kuin tutkimuskohde. Mitä voi olla periferisyys, jos keskusta on kaikkea ja ei-mitään? Vastaavasti omaan tutkimuskohteeseen kohdistuva oikeussubstantiaalinen ylisuvaitsevaisuus tarkoittaa, että normirakenteiden kulttuurisuus on täydellisesti hyväksytty. Keskiössä oikeuden legitimiteetti joudutaan ottamaan jatkuvasti uusiksi, kun normit muuttuvat tulkinta-, diskurssi- ja auditorioteorioiden puristuksessa pehmeiksi käytännön 'kehkeymiksi'.
Oman kiinnostukseni aiheena on kansainvälinen oikeus ja sen filosofiset
oletukset. Sen keskiöön näyttää tällä
hetkellä pääsevän lausumalla sanat 'rationalismi' ja
'liberalismi'. Rationalistisen liberalismin uusi aalto on sekä perinteisen
kansainvälisen oikeuden harrastajien että kriittisen suuntauksen
edustajien kauhu.
Perinteiset (eurooppalaiset) positivistit eivät kestä ajatella
pehmeitä 'normikehkeymiä' kuin korkeintaan pienenä kansainvälisen
oikeuden kellarikopperona, joka sijoittuu jonnekin yhteisöelämän
välttämättömän pahan, siis politiikan pohjamudan,
ja kansainvälisoikeudellisen rauhan palatsin marmorisen
peruskiven väliin. Heitä kiusaa ajatus, että vihdoinkin historian
enemmän tai vähemmän 'loputtua', joutuisimme toteamaan, että
oikeus ei nousekaan vahvana hegeliläisenä ideaalirakennelmana
maallisten murheiden yläpuolelle vaan onkin itse asiassa yksi niistä.
Kriittisen suuntauksen edustajia taas kyllästyttää rationalistisen
liberalismin selkärangattomuus ja laimeus: 'Marsilaiset ovat kloonanneet
Clintonin ja tehneet klooneista oikeusteoreetikoita', kuuluu kriitikon parahdus.
Rationalistinen liberalismi yrittää ponnistaa vuoden 1989 fantasmaattisella voimalla vanhojen 'historianaikaisten' universaalisuustavoitteiden tuolle puolen. Se haluaa olla ylikansallinen (paino sanalla 'kansa'), ei yleismaailmallinen. Se tunnustaa diasporansa ja haluaa kansalaisyhteisöä, kulttuuria, rationalistista suvaitsevaisuutta ja keskustelua uskontojen välillä, kansalaisjärjestöjä, kansalaisyhteisöjä ja paikallistason maanläheisyyttä. Se rakastaa hermeneutiikkaa, oikeudenmukaisuusteoriaa, MacIntyrea, Rawlsia, Dworkinia, Deweya, Nozickia ja ennen kaikkea Rortya. Se etäisesti kunnioittaa feminismiä, suursijoittajia ja Euroopan Unionia. Lähes kaiken se toivottaa tervetulleeksi kansainvälisten business-systeemien kaaosteoriaan. Kaikki on fragmentoitunutta ja pluralistista, mutta rationalistinen rekonstruktio toimii kuin Marshallin apu: mitä enemmän 'dekonstruktiikkaa', mitä enemmän sisäisiä ristiriitoja, sitä enemmän raaka-ainetta uudelle pehmeälle 'oikeuskehkeymälle'. Valtiot, instituutiot ja monikansallinen liike-elämä ovat yksi ja sama, kun yksityisen ja julkisen välinen raja on kuvitteellinen ja aika on kypsä yhteisöille. Ne tietysti myös ovat kuvitteellisia, mutta 'hei, kuvitellaan yhdessä'.
Rationalistisen liberalismin kumppaneita ovat utilitaristinen pragmatismi,
yhteiskuntatieteellinen toiseusajattelu ja arvoteoriat. Oikeastaan ei ole
montakaan ajattelumallia tai teoriaa, joka ei sopisi mainiosti rationalistisen
liberalismin pyöreään vatsaan. Tästä johtuu, että
kriittisen oikeusteorian ja kriittisen kansainvälisen oikeuden suuntauksen
edustajien korvissa lähes kaikki tärkeimmät esimerkiksi fenomenologiassa
ja kontinentaalisessa filosofiassa käytetyt käsitteet ovat täydellisesti
rationalististen liberalistien kolonialisoimia ja korruptoimia. Kriitikon
nyrkkisääntönä on, että jos teoriasi tai käsitteesi
on mainittu ennen vuotta 1977, ne ovat jo rationalistisen liberalismin ruoansulatuksen
läpikäynyttä jätettä. Satuin jonkin aikaa sitten
törmäämään Harvard Law Schoolin feministiryhmän
keskustelusarjan tapahtumaan, jossa väittelivät eräs englantilainen
ja muutama amerikkalainen näistä asioista. Keskustelun kauhistuttavana
loppuhuipentumana oli, että tulkinta, etiikka ja Toinen ovat filosofisina
ilmiöinä kaluttuja kuoria. Kun kuulee niistä puhuttavan,
on parempi juosta karkuun tai itselle (tutkijana) käy samoin.
Omasta perspektiivistäni yllä olevien sisältöjen loppuun kaluaminen merkitsee tyhjyyden fenomenologian uutta kohokohtaa. Kuten kansainvälisen oikeuden arkkiradikaali David Kennedy sanoo: Kriittisen akateemisen uran jossain vaiheessa on pakko alkaa tosissaan päättää, jatkaako uuskäsitteillä operoivaa väittelyä syvällä jonkin marginaalisen ryhmän kaivamassa akateemisessa rotankolossa vai antautuuko suvaitsevan liberalismin kannibaaliseen syleilyyn. Tämä on vaikea valinta, kun omantunnon rationalistis-liberalistinen äänikin huutaa: 'Eihän sinulla ole ohjelmaa, eihän sinulla ole yleisöä!'
Ensimmäisen vaiheen tyhjyyden fenomenologiani maailmankuvassa liberaalisen rationalismin keskiö oli syönyt itsensä filosofisesti ja oikeudellisesti tyhjäksi. Sellaisenaan se tietenkin tunsi itsensä mitä parhaaksi keskukseksi, keräsi parhaat rahoitukset konferensseilleen, parhaat julkaisuväylät tutkijoilleen ja toimi kerrasta toiseen valtion ja kansainvälisten järjestöjen hallinnollisena konsulttina. Jopa Yhdysvaltain suuri militia on toinen jalka liberaalien rationalistien uppoamattomalla surffilaudalla, kun strategiamallintajien strike-teoriat eivät enää sovi uusiin 'historian jälkeisiin' julkilausumiin ja on äkkiä keksittävä joitakin yleispäteviä rauhan sloganeita. Vastalahjana suuntaus saa todellisen halki-poikki-pinoon-pragmatian siunauksen ohjelmallisuuden leiman, laajan yleisön ja rahoituspohjan. Kaiken tämän rationaalinen liberalismi on aikaansaanut avoimesti kertoen, että se perustuu muutamaan ihanteeseen, pariin kevyesti ontologiseen kuvitelmaan, joihinkin yksinkertaisiin yhteiskunta-ajattelun historian kolmijakoihin (kuten realismi/pragmatismi/liberalismi) ja kaikenselittävään rationaalisen valinnan teoriaan. 'Me-me-me-he-he-he'-toistavat liberalistien esitelmäpuheet ja vähitellen tutkijat ja yleisö alkavat uskoa, että puhe on joistakin, vaikka yhteisön olemassaolon tapaa tai yksilöiden maagista muuttumista joukoiksi ei koskaan edes sivuta. Jos filosofi uskaltaa mokomaa kysyä, häneen kohdistuu kahden sekunnin tyhjä katse, jonka jälkeen eloisa diskurssi elpyy jatkamaan 'todellisten' ongelmien pohtimista; esimerkiksi miten saada maailman kansat 'järkiperäistmään odotuksensa' rawlsilaisen oikeudenmukaisuuden ja liberalismin suhteen.
Ensimmäisen vaiheen tyhjyyden fenomenologiassani keskus näyttäytyi siis etablointikelpoisten pilvilinnojen hattarana. Reunoilla ja niiden ulkopuolella näytti olevan kaikenlaista aktiivisuutta, oli se sitten radikaalien kriitikkojen shakaalinhaukuntaa tai kolmannen maailman tutkijoiden todellisen kuuloisia kertomuksia. Keskus-periferia-jako näytti vallan suhteen tietysti keskustan riemuvoitolta, kun taas merkitysten ilmenemisen ja laatujen tematisoinnin kannalta periferiat olivat huomattavasti rikkaampia.
Tyhjyyden fenomenologian toisen asteen kysymys saattaisikin olla, mitä tämän dikotomian lisäksi on, tai mitä on sen tuolla puolen. Skeptikko tietysti huokaa, että niin paljon on jo kolonialisoitu ja transsendenssi on roskaa. Maailmassa tuskin on montakaan sopukkaa, mihin rationalistisen liberalismin aavikoiva aurinko ei vielä paistaisi, tai mitä kaikenkarvaiset radikaaliajattelijat eivät olisi muuttaneet juoksuhiekaksi rotankolojaan kaivamalla.
Kaikenlaisia välitiloja, ristiviiltoja ja aporioiden ylityksiä kuitenkin esiintyy. Nuoresta ihmisestä ne eivät useinkaan vaikuta yhtä kiehtovilta kuin kritiikin 'underground groove' tai vallan auringon sokaiseva loiste. Silti osa nuoremmistakin tutkijoista täällä Amerikan oikeusajattelun kehdossa on löytänyt vaihtoehtoisia ratoja auringon pimeällä puolella, mutta ei kuitenkaan ihan Plutossa asti. On muunmuassa erilaisia vaihtoehtoisia historioitsijoita. Esimerkiksi egyptiläinen ystäväni tutkii keskiaikaisen omaisuusoikeuden muotoja Etelä-Espanjassa eräänlaisen
yhteiskunta-arkeologian näkökulmasta. Toinen tuttavani taas
kirjoittaa kansainvälisoikeudellisen ajattelun historian tyylisuunnista
esteettisinä ilmiöinä vertaillen niitä muun muassa arkkitehtuuriin.
Kolmas kirjoittaa auki kansainvälisen oikeuden historia-narratiivien
illuusioita.
Yksi haluttu genre on tietysti feministien aukaisema rationalistisen
universalismin vastainen tila, jossa parhaimmillaan tehdään hyvinkin
strategisia viiltoja. Toisaalta juuri amerikkalainen feministi voi rummuttaa
monenlaisen rekonstruktion, representaation, identiteetin ja essentialisminkin
puolesta olematta rationalistinen liberaali, koska edellisessä artikkelissaan
hän on kuitenkin yhtynyt kulttuurin ja identiteetin lopulliseen pois
päiviltä dekonstruoimiseen. Hän ei ole kuitenkaan ristiriitainen
tai huono tutkija, vaan 'ääni' (voice), 'tyyli' (Style), 'projektori',
'strateginen agentti' tai muu legitiimi veitsenterä (cutting-edge),
jolle rationalistinen liberaali toistaiseksi tekee tilaa. Myös jotkut
muut itse omaan erityisilmiöönsä sulautuneet tutkijat säilyvät
dikotomian ulkopuolella, mutta heidän äänensä ei yleensä
ehdi kovin kauas kuulua ennen kuin sulautuu diasporan hyminään;
tällaisiä ovat esimerkiksi alkuperäiskansojen, rotujen tai
tiettyjen vähemmistöjen edustajien oman 'kasvualustaansa' oikeuskulttuuriin
(tai sen puutteeseen) kohdistuvat tutkimukset.
Amerikkalaisina vaihtoehtoina voisi siis olla, lähteäkö hyväntahtoisen
liberalismin rationaaliseen aurinkomatkailuun, groovaillako aikansa kriittisissä
rotankoloissa vai ruvetako kutsumaan tutkimustaan feministiseksi 'ääneksi'
tai muuksi 'strategiseksi agentuuriksi' ja ilmoittautumaan muutamaan asianomaiseen
keskusteluryhmään. Toisin kuin
filosofia Euroopassa, amerikkalainen oikeusfilosofia on aina hyvin artikuloidusti
joillekin; yleisö on oltava yleensä jo ennen kuin tutkimusintressi
väikkyy horisontissa. Kansainvälisessä oikeudessa on hyvänä
puolena, että yleisön etsimiskenttä on laaja ja pluralistinen.
Huonona puolena on, että juuri tämä asiantila helposti houkutteleekin
tutkimaan laajasti, kaikkien ymmärrettävästi ja kaikkien
hyväksyttävästi; toisin sanoen 'järkiperäisin odotuksin
järkiperäisten odotusten laajentamisen mahdollisuutta'. Näin
tyhjyyden ala kasvaa kuin maailman ympäristön aavikoitumiskriisi.
Suomeenhan sekään ei toistaiseksi ulotu. Periferinen Suomi on
monessa suhteessa tarpeeksi pohjoisessa aurinkoa ajatellen. Suomalaisuus
auttaa myös ottamaan pehmo-oikeuden niin tosissaan, että se sekoittuu
helposti vanhan ja väljähtyneen Rule of Law'n ongelmiin eikä
ainoastaan väljähdytä sen formalistisuuden ongelmia.
'Lit.crit.' Gayatri Chakravorty Spivak oli eilen kanssamme täällä
Harvard Universityn kehdossa. Sen minkä halveksuntaansa pystyi peittelemään,
hän teki suuren vaikutuksen koko tutkijain kirjoon rotankolojen reunoilta
iloisiin liberaaleihin. Spivak menetti hermonsa vain kerran amerikkalaisten
kenttätutkijoiden kysyessä hänen mielipidettään
siitä valtavasta itsekritiikistä, jonka he olivat joutuneet voittamaan
antaessaan Etelä-Afrikan oikeusuudistukselle korvaamatonta konsultaatioapuaan.
Luultavasti tämä vain lisäsi Spivakin vaikuttavuutta. Osin
vaikuttuneisuuden pohjalla oli Spivakiin paradoksaalisesti liitetty 'sub-toiseus'
(=subaltern, Gramscin jne. mukaan), joka sai äänen, vaikka Gayatri-paran
itselleen rakkain, huonostiymmärretty kirjoitus "Can the Subaltern
Speak?" (1995) vastaa kysymykseensä täysin yksiselitteisesti
ja kovalla äänellä 'Ei'. Onhan kai jossain mielessä
tietysti lohduttavaa, että ihmistä ei kuunnella tai tuomita (epäliberalististen)
tekojensa mukaan edes liberaalien toimesta. Mistä tämä johtuu?
Spivakin tapauksessa kysymys oli siitä, että hän asettautui Harvardissa vierailullaan elämänfilosofian ja sosiaaliteorian väliin ja hypähteli tieteenalan saarekkeelta toiselle ketterästi mutta majesteetillisesti. Yleensäkin hän käyttelee juoksuhautanaan monia rotankoloja, mutta onnistuu silti kutsuttamaan itsensä kymmenien tilaisuuksien avajaispuhujaksi ja pääluennoitsijaksi. Omien sanojensa mukaan Spivak on kritiikin kestävyystaistelija. Toivoa hän herätti kuitenkin bengalilaisena, reunoilta tulevana, keskustan kulttuurin nurkasta kokeneena, yleisöjä surutta vaihtavana ei-liberaalina ei-rottana.
