Romanttisen näkemyksen mukaan taiteella on aivan oma erityinen todellisuutensa. Taiteen autonomia ja vapaus korostuu näkemyksissä, joiden mukaan taiteen tarkoituksena on näyttää mitä tahansa 'mahdollisia maailmoja' ilman yhteyttä käsityksiin taiteesta (ala-) kulttuurisen identiteetin tai yksilön yhteiskunnallisen aseman heijastuksena.
Todellinen vapaus on kuitenkin rajojen tiedostamista. Yhteiskunnallista merkittävyyttä ja arvoa käsitys taiteesta 'mahdollisuuksien näyttäjänä' saa Andre Bretonin mukaan siinä, missä määrin taide on 'tulevaisuuden heijastumien läpitunkema', siis ihanteita vastaavaa.
Taiteen merkitysten tulkinta ja makunormit ovat ideologisia muodostelmia,
sidoksissa valtarakenteisiin niissä instituutioissa, jotka tuottavat
kulttuurisia arvoja. Esimerkiksi
taideteoksen arvo on yritetty juurruttaa 'pyyteettömyyden' käsitteeseen
länsimaisessa kulttuurissa 1700-luvulta lähtien. Tämän
näkemyksen mukaan korkeataiteen tuotteilla ei voi olla itsensä
ulkopuolista käytännöllistä funktiota. Käytännöllisyyteen
ja arkisuuteen viittaavat kulttuurituotteet tulkitaan tämän kaanonin
mukaan joko viihteeksi tai käsityöksi. Samalla tavalla keramiikka
ja tekstiilityö putosivat korkeataiteen ulkopuolelle, koska ne olivat
alkujaan lähinnä naisväen puhdetta. Samalla naiset käytännössäkin
syrjäytettiin korkeataiteen tuottamisesta estämällä
pääsy taideakatemioihin, pakottamalla kirjoittamaan salanimellä.
Poliittinen kysymys onkin se, kenellä on mahdollisuus saavuttaa intressitön
kokemisen muoto - mielikuvituksen vapaa leikki. Syntyajankohtanaan 1700-luvulla
se mahdollisuus oli brittiläisellä joutilaalla yläluokalla,
joka ei ollut päivätyön raskauttama.
On inhimillinen peruspiirre, että haluamme muidenkin yhtyvän makuarvostelmaamme, haluamme universalisoida omat arvolähtökohtamme. Suuri illuusio on se, että 'korkeataide' olisi kaikkien ihmisryhmien taiteellisia ihanteita vastaavaa. Näkemys, jonka mukaan taide heijastaisi joitain ikuisia, pysyviä ja universaaleja arvoja tulee esiin Walter Benjaminin 'auraattisen taiteen' määritelmässä. Taiteen alkuperäinen tehtävä uskonnollisten seremonioiden ja rituaalien osana merkitsi auktoriteettiasemaa ja saavuttamattomuuden tunnetta. Arvot tavallaan tippuivat taivaasta, annettuina ja etäisinä arkielämästä. Tämänkaltainen kulttikuvan pyhyys ja sädekehä teoksen ympärillä liittyi olennaisesti sulauttamiseen perinteeseen. Kun kuva menettää alkuperäisen perinneyhteyden esimerkiksi kopioitaessa, menettää taideteoskin kykyään sitoa yleisöään vallitsevaan yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja hallitsevan luokan valtapyrkimyksiin. Elokuvan kaltaiset taidemuodot ovat kopioitavuutensa vuoksi demokratian ajan taidemuotoja, eivät vain harvojen statusesineitä. Taiteessa tapahtuvat muutokset eivät koskaan ole vain taiteen sisäisiä, vaan tuovat esiin jotain laajempaa yhteiskunnan muutoksista. Perinne (taito) on taiteessa tärkeää, mutta tarvitaan myös muutosnäköaloja (taiteellisuus), jotta taide ei vajoaisi pelkästään rituaaliarvojen tuottajaksi pönkittämään havainnon kanonisoituvia tapoja ja vallitsevaa status quota.
Tietoisuuden kasvu aistisuuden edessä, ihanteiden selkiyttäminen on taiteen avantgardistinen laajempi tehtävä, joka olennaisesti liittyy valistuksen projektiin. Jean-François Lyotardin mukaan tämä ylevä edistyksellisyys on taiteen kohdalla annetuista totuuksista, taiteen ja yhteiskunnan senhetkisestä tilasta eteenpäin katsomista. Tähän futurismiin liittyy aina ristiriita vallitsevien arvojen kanssa, joka taiteen kentällä yltää jopa siihen peruskysymykseen, mitä ylipäätään voimme kutsua yhteisellä nimellä 'taiteeksi'. Taiteen tehtäväksi on siis tullut kyseenalaistaa edeltävän taiteen säännöt ja tavoitteet, taiteen tekemisen perinne. Tällaisen 'vielä toteutumattoman vision' esittäminen on tietynlainen paradoksi, joka osoittaa että emme voi tyytyväisenä jäädä nauttimaan jo saavutetun hedelmistä - tunnemme ennemminkin kipua kun kohteen käsittämisen ja esittämisen väliltä ei löydy (vallitsevien makunormien mukaista) harmoniaa. Tällaisen avantgardistisen taiteen painostavan ja epämiellyttävän 'likitulemisen' on jokainen taiteen kuluttaja saanut tuta, Jumalanteatterin yleisö ehkä kaikkein käsin kosketeltavimmin. Aika antaa tarvittavaa etäisyyttä, jotta kohde suodattuu meille miellyttäväksi, toisin sanoen sulautuu valtavirran maun mukaiseksi, kekseliääksi tai jopa nerokkaaksi. Tämä osoittaa myös sen, ettei teos itsessään pysty muuttumaan ja uusiutumaan, vaan huomio on yhä voimakkaammin kiinnitettävä yleisön ja teoksen väliseen suhteeseen, siihen tilanteeseen jossa jokin esitetään taiteena. Tästä mielessä en hyväksy väitettä, että taide viittaisi yhä useammin vain itseensä.
