Asiakas- ja markkinanäkökulma kapeuttaa mahdollisuutta tavoitella sosiaali- ja terveyspalveluiden päämäärää eli ihmisten hyvinvointia samoin kuin puhua siitä. Jos tarpeen alaa rajoitetaan tai se korvataan halun, intressin tai preferenssin käsitteillä, kiinnitetään käytännössä huomio vain niiden ihmisten tarpeisiin, jotka katsovat olevansa (tai joiden katsotaan olevan) tarpeentyydytykseen oikeutettuja.
Hyvinvoinnista, hyvinvointivaltiosta sekä sosiaali- ja terveyspalveluista puhuttaessa käytetään yhä enemmän sellaisia käsitteitä, joissa korostuu asiakkuus- ja markkinanäkökulma. Kansalaisten mahdollisuuksia ja tarpeita tehdä valintoja korostetaan yhä enemmän. Avun, tuen, hoivan ja hoidon tarvitsijasta on tullut asiakas, joka tekee valintoja tarpeidensa mukaan. Valintaa korostava näkökulma merkitsee markkinakeskeistä lähestymistapaa.
Koska ihmisten itsensä katsotaan tuntevan parhaiten tarpeensa, tarvitaan myös mahdollisimman täsmällisiä käsitteitä. Täsmällisyydellä pyritään mahdollisimman suureen (taloudelliseen) mitattavuuteen. Mitattavuus on tärkeätä markkinoilla, jotta saataisiin selville paras kustannus/hyöty -suhde. Sosiaali- ja terveyspalveluiden on varmasti syytä olla tehokas yhtä hyvin kansalaisen kuin hallinnonkin kannalta. Kuitenkin asiakas- ja markkinanäkökulma myös kapeuttaa mahdollisuutta tavoitella sosiaali- ja terveyspalveluiden päämäärää eli ihmisten hyvinvointia samoin kuin puhua siitä. Kapeuttaminen voi olla myös tarkoituksellista, jolloin kysymys hyödystä eli hyvinvoinnista käännetään vaivihkaa kysymykseksi kustannuksista. Käsittelen asiaa tarpeen ja sen lähikäsitteiden näkökulmasta.
Tarve on ollut yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa ongelmallinen käsite. Siitä huolimatta, että tarve on ilmeisesti kaikkien yhteiskuntatieteiden peruskäsitteitä, on käsite melko vaikea tai hämärä eikä siitä näytä olevan mitään yksimielisyyttä.1 Kun tarpeen käsitteen sisältöjä pohditaan, se ymmärretään usein eri tavoin jopa saman tieteenalan sisällä.
Tarve on keskeinen ainakin kansantalous- ja hallintotieteessä, psykologiassa, sosiologiassa ja lääketieteessä. Tieteellisissä kirjoituksissa tarve esitetään yleensä eräänlaisena taustaoletuksena. Yhteiskuntapolitiikassa ja poliittisessa prosessissa tarpeella on usein ideologissävytteinen vivahde, jolla voidaan perustella yhteiskunnallisia muutoksia, kuten sosiaali- ja terveyspalveluiden purkamista ja uudelleenjärjestämistä2. Arkikielessä tarve liittyy lähes kaikkiin mahdollisiin yhteyksiin ilman yhteyttä tarveteorioihin, mm. auton moottori tarvitsee öljyä ja kasvi vettä ja ravinteita.3
von Wrightin mukaan syy siihen, miksi filosofit ovat laiminlyöneet käsitettä on ollut osittain vaikeus välttää arvojen mukaan tuomista tieteen piiriin ja tieteenhän tulisi olla arvovapaata. von Wrightin tarvemääritelmässä olento tarvitsee sitä, mitä vailla sen on paha olla, tai se mikä olennolle on pahaa, on sen hyvinvoinnille vahingollista. Tällöin väite, että olento voi huonosti ei ole mikään varsinainen arvoarvostelma, vaan objektiivinen tosiasia. Tällä ei ole tarkoitus kattaa kaikkia käsitteen käyttötilanteita, mutta se, että olento voi huonosti, on objektiivisesti totta tai epätotta, vaikka asian oikea laita on käytännössä usein vaikea ratkaista. von Wrightin mukaan tarpeen käsite on epämääräinen, mutta tähän on sopeuduttava, koska eksaktimpien käsitteiden soveltaminen johtaa todellisuuden virheelliseen kuvaukseen.4
Kunkin tieteenalan ja siihen läheisesti liittyvän käytännön työn, esimerkiksi terveydenhuollon, tehtäväksi katsotaan tarpeiden tyydyttämisen edistäminen. Tällöin tietynlaisista tarpeista tulee tieteenalalle helposti ikään kuin automaattisesti olennainen asia. Tarvejärjestelmistä voi tulla jopa pelkkiä hallinnollisia tavoiteluetteloita,5 joiden saavuttamiseksi tarvitaan tietynlaisia instrumentaalisia ja teleologisia kriteereitä. Tavoiteluetteloiden ongelmaksi muodostuu se, että niitä voidaan esittää lähes loputtomasti. Lisäksi arvot tulevat vahvasti mukaan luetteloita muodostettaessa ja etsittäessä oikeita instrumentaalisia kriteereitä. Tarpeen epämääräisyys ja luettelomaisuus halutaan korvata muilla (usein taloustieteistä lainatuilla) "täsmällisemmillä" ja ihmisten "itsemääräämisoikeutta" korostavilla käsitteillä.
Tarpeen käsite korvataan usein halun käsitteellä, vaikka tarpeesta kirjoittavien kesken vallitsee laaja yhteisymmärrys siitä, että tarve on eri asia kuin halu.6 Halua pidetään yleensä tarvetta subjektiivisempana ominaisuutena, jolloin sen parhaimpana ilmaisijana pidetään ihmistä itseään. Sen sijaan tarvetta pidetään halua objektiivisempana siinä mielessä, että ihmisen voidaan havaita tarvitsevan jotakin jatkaakseen elämistään, vaikka hän itse ei asiaa välttämättä tiedostakaan. Halun katsotaan usein liittyvän läheisesti muun muassa tavoitteen, motivaation, preferenssien, valinnan, päämäärän ja käsitteisiin.7 Nämä ovat yleisesti käytettyjä yhteiskuntatieteen ja julkisten palveluiden tutkimuksen käsitteitä.
Halua ja sen lähikäsitteitä voidaan ehkä pitää täsmällisempinä kuin tarvetta, mutta ne ovat lopultakin vain ehdotuksia tai rajoitettuihin tilanteisiin sopivia instrumentaalisia kriteerejä hyvinvoinnin takeena olevien tarpeiden tyydyttämiseksi. Niiden käyttökelpoisuutta lisää mahdollisuus tehdä erotteluja kulloisessakin tilanteessa. Esimerkiksi rationaalisen valinnan teoriassa ihminen oletetaan valintoja tekeväksi olennoksi, jolloin tarve on tarvetta tehdä valintoja.8 Tällöin tarpeen ala esimerkiksi von Wrightin määrittelyyn verrattuna supistuu selvästi. Esimerkiksi alkoholistilla on voimakas alkoholin himo. Hän toimii halunsa mukaan, mutta kuitenkin usein vastoin tarpeitaan. Fyysisesti tarkasteltuna alkoholistilla voi olla alkoholin tarve siinä mielessä, että hänen on pahempi olla ilman alkoholia kuin sen pahan kanssa, jonka hän aiheuttaa itselleen juomalla. Paitsi että ihminen voi haluta jotakin mitä ei tarvitse, hän voi myös tarvita jotakin mitä ei halua, kuten anorektikko ruokaa.9
Yksi käytetyimpiä tarvetta korvaavia käsitteitä on resurssi. Käsite on usein käyttökelpoinen paitsi ulkoisten (kuten taloudellisten) ja fyysisten edellytysten myös henkisten ulottuvuuksien kohdalla. Resurssin avulla voidaan viitata instrumentaalisesti tärkeisiin hyvinvoinnin edellytyksiin. Esimerkiksi vanhuksen resursseja voidaan lisätä lonkkanivelleikkauksella, hyvät ihmissuhteet toimivat resurssina hyvinvoinnille ja toimeentulotuki voi lisätä ihmisen hallussa olevia välttämättömiä yhteiskunnallisia resursseja.
Resurssin ongelma on kuitenkin siinä, että se viittaa lopultakin enemmän ulkopuolisen tekemään arvioon. Tällöin resurssien lisääminen ei välttämättä lisää subjektiivista, elämänlaadullista hyvinvointia. Instrumentaalisesti ajateltuna tarve saattaa tyydyttyä, ja sillä on ehkä merkittävä osuus yksittäisen ihmisen olemassaolon ja hyvinvoinnin kannalta, mutta elämän mielekkyys ei välttämättä kasva. Resurssi jää näin instrumentaaliseksi kriteeriksi, vaikka se viittaa jossakin määrin myös päämäärään. Sipilän esimerkki puoltaakin hyvinvoinnin tarkastelussa enemmän tarpeen kuin resurssin käsitettä: "Yksi henkilö A:n kolmesta lapsesta kuolee äkkiä. A ei menetä tapauksessa resursseja, jos ei resursseja määritellä niin väljästi, että ne menettävät merkityksensä selkeänä käsitteenä. Kuitenkin [...] on selvää, että A:n hyvinvointi on kokenut yhden suurimmista mahdollisista kolauksista."10
Halun ja resurssin käsite rajoittaa siis ratkaisevasti sitä tarpeen käsitteen alaa, jonka esimerkiksi von Wright hahmottelee. Doyalilla ja Goughilla fyysinen terveys on yksi olemassaolon ehto ylipäänsä, jolloin puhuminen halusta ja resursseista on ongelmallista.11 Halu liittyy läheisesti preferenssin käsitteeseen. Preferenssin ja halun samastava näkökulma on lähellä uusoikeistolaista näkemystä, jonka mukaan preferenssit ovat yhtä kuin tarpeet.12
Sosiaali- ja terveyspalveluiden tahdotaan usein suuntautuvan julkisen kysynnän perusteella, koska kansalaisten katsotaan kykenevän esittämään ja valitsemaan tarvitsemansa asiat, eikä häntä pidä holhota hänen omassa asiassaan. Näkemyksen puolesta puhuu se, että palvelut ovat suuntautuneet liikaa erilaisten byrokraattien laatimien tarveluettelojen perusteella. Näkemyksen mukaan, koska ihminen on rationaalinen ja suorittaa valintoja ja koska kaikilla on tähän mahdollisuus, ihmiset myös tekevät itselleen rationaalisimpia valintoja. Tällöin ihmiset toimivat myös erilaisten insentiivien (kannustimien) perusteella. Kun esimerkiksi toimeentulolle on kaksi vaihtoehtoa, palkkatyö tai yhtä suuri ansiosidonnainen työttömyysturva, rationaalisen valitsijan katsotaan automaattisesti valitsevan jälkimmäisen. Näkemyksessä ei ole sijaa yhteisöllisille ja kulttuurisille tarpeille. Esimerkiksi työn suurta merkittävyyttä korostavalla kulttuurilla ei katsota olevan juuri mitään osaa preferenssien muodostuksessa.
Preferenssinäkemys katsoo, että ihminen on tietoinen toimija, jolla on henkiset kyvyt ja taidot esimerkiksi hankkiutua hoidon piiriin. Tietoisen toimijan irrationaalisetkin piirteet ovat hänen omia asioitaan, eivät esimerkiksi yhteiskunnallisista seikoista johtuvia. Koska vain ihmisten haluilla on merkitystä, katsotaan terveyspalveluidenkin moraalisen perustan olevan halussa auttaa. Halu auttaa ja halu tulla autetuksi ei näkemyksen mukaan erotu esimerkiksi tavaramarkkinoista. Edellytys on vain, että yksilöt ovat vapaita ilmaisemaan halujaan (tarpeitaan).13 Ilman vapautta halua ei voi ilmaista, eikä halua voi ohjailla ulkoapäin, esimerkiksi valtiollisesti. Legitiimi tarpeentyydytys voi näkemyksen mukaan tapahtua ainoastaan markkinoihin, vapaaehtoisuuteen tai hyväntekeväisyyteen perustuen, koska vain tällaiset toimintamuodot perustuvat ihmisten aitoon auttamisen haluun.14
Halun ja tarpeen käsite samastetaan usein tietenkin siksi, että halusta ihmisten todellisena tarpeena saadaan muodostettua poliittisen ohjelman keskeinen ulottuvuus. Koska kukaan ei esimerkiksi "halua" korkeaa (tai korkeampaa) verotusta, ei myöskään vallitsevan tarpeentyydytysjärjestelmän katsota ainakaan kokonaisuudessaan perustuvan demokraattiseen päätöksentekoon, ellei rahalle saada vastinetta. 1990-luvun lamaleikkausten takia palvelut ovatkin huonontuneet, mutta verotus on pysynyt korkeana. Virkamiehet ja poliitikot katsovat tämän perusteella, että heillä on moraalinen velvollisuus vähentää mm. terveyskustannuksia. Heiltä jää kuitenkin ehkä tarkoituksellisestikin huomaamatta, että kansalaiset eivät "halua" huonompaa palvelutasoa, vaan palvelujärjestämän suurempaa tehokkuutta, pätevyyttä15 ja simputuksen vähentämistä. Toisaalta poliittisten ohjelmien korostama yhteiskunnallinen "kustannustietoisuus" on vaikuttanut siihen, että erityisesti sellaisia palveluita, joissa henkilön katsotaan itse aiheuttaneen sairautensa tai vammansa, pidetään henkilön itse maksettavina. 16
Asiakas- ja markkinanäkemys hyvinvoinnista sivuuttaa usein kysymyksen tarpeentyydytyksen takaajan roolista. Haluhan on myös halua saada apua silloin kun tulee oma vuoro sitä tarvita, mutta ihmiset eivät suosi järjestelmää, joka ei takaa avun saamista ongelmallisissa tilanteissa. Jos takuuta ei ole tarjolla kaikille, (konkretisoitu) rawlsilainen tiettämättömyyden huntu ei toimi perusteena kattavalle yhteiskuntasopimukselle, koska alkuasemia on kaksi. Toinen perustuu tiedolle siitä, että apua on saatavissa markkinoilta rahalla, toinen tiedolle siitä, että apua ei tule kuin minimimuodossa. Ensimmäisten ulottuvilla ovat yksityiset (ja/tai markkinaorientoituneet julkiset) palvelut, jälkimmäiset joutuvat tyytymään rahoitusperustaltaan (verotus) mureneviin (minimitarveorientoituneisiin) julkisiin palveluihin. Palveluiden mureneminen perustuu haluun olla osallistumatta verojen maksulla palveluihin, joista ei katsota olevan itselle hyötyä.
Valintaa korostavat näkemykset hiipivät nykyisin mukaan sosiaali- ja terveyspalveluihin erityisesti erilaisten rajoitettujen auttamismuotojen, kuten minimitarve- ja tarveharkintaisuusperiaatteiden muodossa. Nämä muodot tarkoittavat, että kaikille hyväksytyt ehdot täyttäville pyritään takaamaan tietynlainen tarpeentyydytyksen minimitaso, mutta ei enempää eikä muuhun kuin välttämättömiin tarpeisiin. Tällä hetkellä tarveharkintaisuus julkisissa palveluissa näyttää olevan suomalainen valtasuuntaus, joskin vastakkainenkin tendenssi on olemassa. Tarveharkintaa suoritetaan paitsi sen mukaan millaisia valintoja ihmisten tahdotaan tekevän, myös suoranaisten säästöjen toivossa.17
Koska terveyspalveluissa ei ole toistaiseksi kyllin laajaa valikoimaa markkinoilla, jotta preferenssi- ja valintanäkökulmaa voitaisiin vahvistaa, muutetaan olemassa olevia palveluita minimitarvepalveluiksi, vapaaehtoisuuteen perustuviksi, niitä yhtiöitetään jne. Tulevaisuutta voidaan luoda ja hegemonista pyrkimystä edesauttaa kehittelemällä erilaisia menneeseen aikaan sijoitettuja aidon keskinäisen huolen ja hoivan merkitystä korostavia yhteisöideaaleja.18 Samalla sivutetaan tarkoituksellisesti monia yhteisöiden perusedellytyksiä, kuten se, että tällainen yhteisö ei ole konkreettisesti mahdollinen ilman siihen löytyviä ihmisiä.19 Yksi tapa on olettaa ns. kolmannen sektorin (vapaaehtoissektorin) haluavan ottaa tehtäviä huolehdittavakseen. Esimerkiksi suomalaisista noin viidellä prosentilla on usein puutetta ruuasta20, niin varsinaista ruoka-apua antavat lähes yksinomaan seurakunnat ja vapaaehtoisjärjestöt. Nälkäongelma johtuu lopulta kuitenkin siitä, että viralliset apu- ja tukimuodot, kuten toimeentulotuki ei tunnista kaikkia tarpeita tarpeiksi.21
Tarpeentyydytyksen ehkäisy (estäminen) on tärkeä sosiaali- ja terveyspoliittinen elementti. Tällöin ihmisiä "kannustetaan" toimimaan markkinoilla (johon voidaan laajassa mielessä laskea kuuluvaksi myös vapaaehtoissektori) poistamalla etuuksia ja lisäämällä toisia. Koska ihmiset tietenkin aina tekevät valintoja ja punnitsevat eri vaihtoehtoja kunhan niitä vain on (eli toimivat insentiivien mukaan, mutta usein vain eliminoidakseen huonomman vaihtoehdon), saa näkemys tietynlaisista haluista ja preferensseistä samalla tukea.22
Markkinoiden näkökulmasta vanhukset ja vammaiset, työttömät tai syrjäytyneet eivät voi tarjota vastineeksi juuri mitään, joten he eivät myöskään kelpaa tavanomaisen markkinavaihdon osapuoliksi.23 Lääkeyhtiöt eivät halua sijoittaa suuria summia suhteellisen harvinaisten tautien selvittämiseen, eivätkä kunnat halua maksaa yksittäisten potilaiden hoitamisesta, koska saman suuruisella sijoituksella voidaan toimia tehokkaamminkin kunhan vaihdetaan sijoituksen kohdetta. Käytännössä sijoitus yleensä tehdään, jos rahoitus saadaan ulkopuolelta.
Esimerkit osoittanevat, että jos tarpeen alaa rajoitetaan tai se
korvataan halun, intressin tai preferenssin käsitteillä, kiinnitetään
käytännössä huomio vain niiden ihmisten tarpeisiin,
jotka katsovat olevansa (tai joiden katsotaan olevan) tarpeentyydytykseen
oikeutettuja.24 Tämä supistaa hyvinvoinnin tutkimisen
ja ymmärtämisen alaa. Vaarana on, että poliitikkojen ja hallintoihmisten
ja sitä kautta myös politiikasta ja hallinnosta riippuvien tutkijoiden
käsitykset tukevat yhä enemmän äänekkään
enemmistön (tai oletetun enemmistön) preferenssejä. Toki
terveyspalveluiden käyttäjien mielipiteet on syytä ottaa
huomioon, sen on oltava sosiaali- ja terveyspalveluiden perusedellytys.
Mutta koska halun, intressin ja preferenssin käsitteet sisältävät
oletuksen, että henkilö on tietoinen omista eduistaan ja tarpeistaan,
hänellä katsotaan olevan myös kyky ja taidot niiden ilmaisemiseen.
Tällöin kyvyttömyys ja taidottomuuskin ovat
ihmisen ominaisuuksia, joihin katsotaan voitavan vaikuttaa valinnan mahdollisuuksia
säätelemällä.25
Ihmisen hyvinvointi von Wrightin ihmisen "viihtymisen" tai
Allardtin elämänlaadun26 merkityksessä tarkoittaa,
että hyvinvointi koostuu muustakin kuin haluamisesta, omien etujen
maksimoimisesta, keskimääräisistä halun kohteista ja
tavanomaisista tarpeentyydytyksen instrumenteista. Sen lisäksi, että
tarvetta korvaavat käsitteet kaventavat hyvinvoinnin käsitteen
alaa, on huomattava, että puhuttaessa erityisryhmien, esimerkiksi vammaisten,
vanhusten, päihdeongelmaisten ja sairaiden haluista, resursseista ja
intresseistä, ei näitä itseään niinkään
pidetä haluavina kuin niitä, jotka ajavat kyseisten ryhmien asioita.
Käytettäessä haluja, resursseja jne. itse asiassa väistetään
kysymys ihmisen
hyvinvoinnista ja pilkotaan se mitattaviin osiin. Varsinkaan erityisryhmät
eivät pysty tuomaan tällaisia haluja esille, jolloin varsinaisten
avuntarvitsijoiden tarve nähdään heitä "markkinoilla"
edustavien yksilöiden ja ryhmien tarpeena. Tämän takia onkin
helppo puhua pelkästään erityisryhmien taloudellisista resursseista
ja niiden riittämättömyydestä.
Viitteet
1. Vrt. Lehtonen 1996, 96 - 97.
2. Vrt. Mäntysaari 1991, 58.
3. von Wright 1985.
4. von Wright 1985, 152 -153.
5. Vrt. Lehtonen 1996, 96.
6. Ware - Goodin 1990.
7. Lehtonen 1996, 97.
8. Doyal - Gough 1991, 10.
9. Vrt. von Wright 1985, 157.
10. Sipilä 1979, 50.
11. Myös esimerkiksi Lauri Rauhalan (mm. 1985) holistisen teorian valossa tarve intressinä tai haluna korostaa lähinnä vain ihmisen hyvinvoinnin yhtä, tajunnallista puolta. Primaarinen fysiologinen tarve olemassaolon ehtojen, ravinnon, nesteen jne. merkityksessä on eri asia kuin ravinto, neste jne. kokemuksen aiheena.
12. Doyal - Gough 1991, 10.
13. Ks. Kainulainen 1997.
14. Vrt. Doyal - Gough 1991, 10 - 11. Markkinat, vapaaehtoisuus ja hyväntekeväisyys eivät tässä mielessä poikkea toisistaan.
15. Tehokkuutta ja pätevyyttä eli apua ja tukea silloin, kun tulee oma vuoro saada sitä. Vrt. mm. Laurinkari ym. 1996.
16. Niinpä esimerkiksi päihdepalvelut, aidsin hoito ja lapsettomuushoito ovat käytännössä yleensä ensimmäisiä karsittavia palveluita muiden karsimistoimien (mm. juustohöylämallin käytön) ohella. Vrt. Hellsten 1996, 153. Ihmiset syyllistävät muiden avuntarvitsijoiden lisäksi usein itseään siitä, että kehtaavat pyytää apua.
17. Tarveharkintaa tarpeiden kontrolloijana käytetään myös siksi, että esimerkiksi sosiaalisen paineen voidaan katsoa aiheuttavan haitallisia kysynnän muotoja. Toisaalta esimerkiksi apteekit "tyydyttävät" monien tarpeettomien terveystuotteiden kysyntää, koska muutoin tuotteiden rahakkaat markkinat siirtyisivät muualle. Palveluiden karsinta ei aina onnistu palvelutuottajien (yleensä kuntien) juridisten velvoitteiden takia, mutta palveluita ei aina karsita myöskään siksi, että avun kysyntä (valinta) voi kohdistua muihin, ehkä kalliimpiin palveluihin.
18. Vrt. esim. Antti Hautamäen "spontaani", keskinäisen hoidon ja hoivan yhteiskunta näkee valtion lähinnä vain välttämättömien perustarpeiden tyydyttäjänä. Esimerkit eräistä entisistä Neuvostotasavalloista osoittavat, että valtion vetäytyminen tarpeentyydytystehtävistä ei välttämättä tarkoita sitä, että ihmiset järjestäytyvät rationaalisesti ja kattavasti auttamaan toinen toisiaan. Haluun auttaa ei näytä aina vaikuttavan auttamisen reaaliset mahdollisuudet. Monilla ns. uusrikkailla on varmasti mahdollisuus auttaa.
19. Vapaaehtoistyötä ei ole syytä pitää vain pelkkänä hyväntekeväisyytenä,
monet sitoutuneet siihen hyvin vahvasti ja myös ammatillisesti. Sen reaalisia kehittymisen edellytyksiä ovat esimerkiksi massatyöttömyys ja naisten palkkatyömahdollisuuksien väheneminen, vrt. P-L Rauhala 1996, 99 - 101.20. Mm. Salmi y. 1996, 197.
21. Vrt. Kangas - Ritakallio 1996, 55.
22. Esimerkiksi nostamalla terveysmaksuja voidaan suunnata kysyntää, mutta myös ehkäistä sitä, jolloin sairaudet pahenevat ja ihmiset tarvitsevat paljon kalliimpaa hoitoa. Ks. Kaukonen - Halmeaho 1996, 79 - 80.
23. Hellsten 1996, 153.
24. Vrt. Johanson, Jan-Erik - Mattila, Mikko 1993.
25. Siis esim. toimeentulotuen heikentäminen edistää työllistymistä. On oireellista kuinka esimerkiksi työttömän työllistymisen ja yrittämisen esteitä tarkastellaan yhä enemmän työttömän ominaisuuksien kannalta tilanteessa, jossa ei työtä ei objektiivisesti tarkastellen ole saatavilla: ks. Työttömän muotokuva...1997. Tällöin ihmisen koulutuksen puute, väärässä kaupungissa asuminen jne. perustelee työttömyyden eli kyse onkin ikään kuin (työ)markkinoiden tarpeista, joita ihminen ei kykene tyydyttämään.
26. Vrt. Allardt 1980.
Kirjallisuus
Allardt, Erik. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Wsoy, Helsinki 1980.
Doyal, Len - Gough, Ian. A Theory of Human Need. Macmillan. Houndmills, Basingstoke, Hampshire, London 1991.
Hellsten, Sirkku. Oikeutta ilman kohtuutta. Modernin oikeudenmukaisuuskäsityksen kritiikkiä. Gaudeamus, Helsinki 1996.
Johanson, Jan-Erik - Mattila, Mikko. Kuka haluaa leikata kuntien hyvinvointipalvelut? Kunnallistieteellinen aikakauskirja 3/1993.
Kainulainen, Sakari. Aika vaatii vapautta - mutta mitä niistä? niin & näin 1/1997.
Kaukonen, Olavi - Halmeaho, Matti. Asiakkaasta potilaaksi? Tapaustutkimus katkaisuhoitoaseman lakkauttamisen vaikutuksista läntisellä Uudellamaalla 1995. Stakes, raportteja 203, Helsinki 1996.
Laurinkari, Juhani - Niemelä, Pauli - Pusa, Olli - Kainulainen, Sakari. Kunta valintatilanteessa. Kuka tuottaa ja rahoittaa palvelut? Kunnallisalan kehittämissäätiö, tutkimusjulkaisut 7, Helsinki 1995.
Lehtonen, Heikki. Sosiaalipolitiikka moraalitaloutena. Gaudeamus, Helsinki 1996.
Megone, C.B. What is need? Meeting Needs in an Affluent Society. Avebury, Aldershot 1992.
Mäntysaari, Mikko. Sosiaalibyrokratia asiakkaiden valvojana. Sosiaalipoliittisen yhdistyksen julkaisuja, Vastapaino, Tampere 1991.
Rauhala, Lauri. Ihmiskäsitys ihmistyössä. Gaudeamus, Helsinki 1985.
Rauhala, Pirkko-Liisa. Miten sosiaalipalvelut ovat tulleet osaksi suomalaista sosiaaliturvaa? Acta Universitatis Tamperensis ser A vol. 477. Tampereen yliopisto, Tampere 1996.
Salmi, Minna - Huttunen, Jouko - Yli-Pietilä, Päivi. Lapset ja lama. Stakes, raportteja 197, Helsinki 1996.
Sipilä, Jorma. Sosiaalisten ongelmien synty ja lievittäminen. Tammi, Helsinki 1979.
Työttömän muotokuva, työllistymisen esteet ja yrittämisen esteet työttömän silmin. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 1/1997.
von Wright, G.H. Filosofisia tutkielmia. Kirjayhtymä, Helsinki 1985.
Ware, Alan - Goodin, Robert E. Johdanto teoksessa Needs and Welfare. Sage Publications, London 1990.
