Nikomakhoksen etiikassa, Politiikassa ja Metafysiikassa Aristoteles esittää saman kysymyksen: mikä on tarkasteltavan kohteen olemassaolon tapa. Ihmisen kohdalla se on asettaa päämääriä ja pyrkiä niihin. Aristoteleen mielestä ihmiselämän suurin päämäärä on hyveellisyys ja onnellisuus. Valtio on olemassa yhteisen hyvän vuoksi, sen luontainen päämäärä on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus. Myös kaikkeudella on oma, joskin ihmiselle vaikeasti avautuva, olemassaolontapansa.
Aristoteles syntyi vuonna 384 eKr. Stageiran kaupungissa Traakiassa. Hän varttui Makedoniassa, sillä hänen isänsä, Nikomakhos, oli Makedonian kuninkaan Amyntas II:n hovilääkäri.
18-vuotiaana Aristoteles saapui oppilaaksi Platonin Akatemiaan. Platonin kuoltua hänen sisarenpoikansa Speusippos asettui filosofikoulun johtoon. Samaan aikaan 37-vuotias Aristoteles jätti akatemian ja muutti pois Ateenasta.
Vuonna 343 eKr. Makedonian kuningas Filippos II kutsui Aristoteleen poikansa Aleksanterin opettajaksi. Hoidettuaan yksityisopettajan tointa yhdeksän vuoden ajan Aristoteles palasi Ateenaan ja perusti akatemian kanssa kilpailevan koulun, Lykeionin. Hän vuokrasi taloja esikaupunkialueelta, puistokujalta. Kujalla kävellen oppilaat ja opettaja keskustelivat filosofisista ongelmista. Tämän vuoksi koulun oppilaita alettiin kutsua peripateetikoiksi eli kävelijöiksi.1 Aristoteles oli tuolloin 50-vuotias. Kun Aleksanteri Suuri kuoli, makedonialaisvastaisuus vahvistui Ateenassa. Myös Aristoteles joutui vihan kohteeksi, ja hän muutti tai pakeni pois kaupungista vuonna 323 eKr. Ennen lähtöään Aristoteles sanoi, ettei hän halua ateenalaisten saavan taakakseen kolmatta syntiä filosofiaa kohtaan. Näillä sanoilla hän viittasi Anaksagoraan ja Sokrateen kohtaloihin. Aristoteles kuoli seuraavana vuonna 62-vuotiaana.
Lähes kaikki Aristoteleen teokset ovat hänen Lykeion-ajaltaan, jolloin Aristoteles oli jo verraten vanha, 50-61 vuotias. Vain noin viidennes filosofin nimissä kulkeneesta tuotannosta on säilynyt meidän aikoihimme asti2, joukossa todellisuuden perustavimpia kysymyksiä tarkasteleva Metafysiikka sekä kirjat Nikomakhoksen etiikka ja Politiikka, joiden aiheena on käytännön filosofia. Näiden kolmen teoksen käsittelyyn paneudun seuraavassa.
Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles keskittyy tarkastelemaan ihmisen olemassaolon tapaa ja ihmiselämän päämäärää. Hän käsittelee teoksessa myös laajempaa kysymystä eli ihmisyhteisön olemassaoloa ja sen päämäärää. Tärkeimmiksi nämä valtiolliset aiheet nousevat Politiikassa. Metafysiikassa Aristoteles tutkii kaikkeuden olemistapaa ja sen perustavia lainalaisuuksia.
Nikomakhoksen etiikassa, Politiikassa ja Metafysiikassa
Aristoteles esittää saman kysymyksen: mikä on tarkasteltavan
kohteen olemassaolon tapa. Ihmisen kohdalla se on asettaa päämääriä
ja pyrkiä niihin. Aristoteleen mielestä ihmiselämän
suurin päämäärä on hyveellisyys ja onnellisuus.
Valtio on olemassa yhteisen hyvän vuoksi, sen luontainen päämäärä
on Aristoteleen mukaan oikeudenmukaisuus. Myös kaikkeudella on oma,
joskin ihmiselle vaikeasti avautuva, olemassaolontapansa.
Nikomakhoksen etiikka liittää nämä kysymykset kiinnostavalla tavalla yhteen. Teoksessa käsitellään ensin hyveellisyyttä, sitten oikeudenmukaisuutta ja lopuksi viisautta, joka koskee metafyysistä tietoa. Ihmiselämän päämäärä, onnellisuus, sitoo nämä yhteen. Kaikkia niitä tarvitaan onnelliseen elämään.3
Aristoteleen maailma rakentuu tämän mukaisesti kolmelle yhteen nivoutuvalle perustalle. Keskiössä, lähtökohtana on yksilön hyveellinen elämä, tätä laajempana perustana on oikeudenmukainen yhteisöelämä. Viimeinen ja kattavin perusta on kaikkeus. Aristoteles aloittaa tarkastelunsa yksilöstä, koska kaikki meistä oppivat tuntemaan maailman (itsensä, muut ihmiset ja muun olemassaolevan) oman olemassaolonsa kautta.
Nämä perustat, joille Aristoteles ajattelunsa laskee, eivät hajoita maailmaa vaan kokoavat sitä yhteen. Emme löydäkään Aristoteleen ajattelusta sitä teorian, empirian, etiikan ja eri tiedonalojen hajanaisuutta, joka on tyypillistä nykyiselle filosofiselle ja tieteelliselle ajattelulle.
Maailman yhteenkokoavat perustat ovat Aristoteleelle luontaisesti olemassa, niitä ei tarvitse rakentaa tai tehdä, ne tulee vain nähdä. Jotta voisimme saada ne näköpiirimme, on meidän seurattava Aristotelesta ja katsottava, kuinka hän ne löytää.
Nikomakhoksen etiikan ensimmäisessä lauseessa Aristoteles
sanoo, että jokaisella teollamme tähtäämme hyvään,
käyttökelpoiseen tulokseen. Hän jatkaa: "Niinpä
onkin osuvasti
sanottu, että kaikissa toimissamme tavoittelemme kelpo lopputulosta".4
Ryhdymme siis toimeen aikomuksenamme saada valmista. Se on ihmisen luontoon
rakennettu piirre. Pienimmissäkin hankkeissamme, vaikkapa ruoanlaitossa,
siivouksessa, toisen ihmisen auttamisessa tai vaikka kiusaamisessa, asetamme
jonkinlaisen päämäärän, johon sitten pyrimme.
Aristoteles lähtee tarkastelemaan sitä, mikä kaikista mahdollisista päämääristä on paras. Paras on hänen mukaansa se, minkä saavuttaminen tuottaa suurimman tyydytyksen. Tällainen päämäärä ei voi olla väline minkään muun seikan saavuttamiselle. Aristoteles päätyy näkemykseen, että onnellisuus (eudaimonia) on ihmiselämän suurin päämäärä. Ei ole ihmistä, joka vaihtaisi onnellisuuden johonkin muuhun asiaan. Ja onnellisuudella emme tavoittele elämässämme mitään toista päämäärää.5
Mutta miten, millaisin toimin onnellisuus saavutetaan? Yhden mielestä omaisuuden kartuttaminen on tie onneen, toiselle onnellisuus seuraa nautintoa ja kolmannelle valtaa.6
Pohtiessaan onnellisuuden olemusta Aristoteles etsii sellaista onnellisuutta, jota ihmiseltä ei voisi viedä ilman hänen omaa tahtoaan. Tällaisen onnellisuuden suhteen ihminen olisi omavarainen. Onnellisuutta ei näin ollen voi rakentaa varallisuuden tai vallan varaan, sillä ne liittyvät elämään vain satunnaisesti, ja ne voivat myös kadota tahdostamme riippumatta.7
Aristoteles päätyy näkemykseen, että onnellisuuden edellytys on hyveellisyys. Hyve (areth) syntyy hyvästä toiminnasta. Hyveitä on kuitenkin monenlaisia. Sotilaan hyve on olla hyvä sotilas: urhea ja rohkea; tuomarin hyve on olla hyvä tuomari: rehti ja oikeudenmukainen. Nämä hyveet, vaikkakin ovat arvokkaita, ovat liian suppeita taatakseen onnellisuuden. On olemassa näitä laajempi hyve: ihmisen hyve.
Ihmisen hyve on olla hyvä ihminen. Tämä hyve koskee koko ihmistä ja hänen toimintaansa. Jos joku tässä yltää kelpo tulokseen, on hän Aristoteleen mukaan varmasti onnellinen.8 Tätä hyvettä ei myöskään voi viedä keneltäkään väkisin.
Hyveellisyyttä voidaan kutsua eettisyydeksi eli teoissa näkyväksi hyväksi ajatteluksi.9 Selvitän seuraavassa mitä tällä luonnehdinnalla tarkoitetaan.
Aristoteles jakaa hyveen kahteen osaan: luonteen hyveeseen ja intellektin hyveeseen. Luonteen hyve on taipumus tehdä hyviä tekoja. Se on eettisyyden lähtöpiste, mutta yksinään riittämätön. Sen on saatava seurakseen intellektin hyve. Tämä johtuu siitä, että ilman intellektin hyvettä hyvää tarkoittavaan tekemiseen ei ole liittynyt asioiden yleisten näkökohtien punnintaa.10 Luonteen hyve ilman intellektin hyvettä on eräänlaista naiiviutta, hyvää uskoa ja aikomusta ilman arvostelevaa järkeä. Ihminen, joka turvautuu pelkkään luonteen hyveeseen, saa usein aikaan toivomattomia tuloksia. Koska luonteen hyve on puhtaasti toiminnallinen taipumus ilman kykyä laajempien kokonaisuuksien ymmärtämiseen, on pelkästään siihen nojaava toiminta lyhytnäköistä ja siksi usein eettisesti kestämätöntä.
Käytännöllisen järjen (fronhsiV) tulisi huolehtia yleisten näkökohtien pohdinnasta. Käytännöllinen järkevyys on kyky nähdä asioiden laajempi inhimillinen perspektiivi ja eettinen merkitys. Sen tehtävänä on myös päätellä, miten missäkin tilanteessa kannattaa toimia.11
Käytännöllinen järki kehittyy täyteen mittaansa vasta nuorella tai aikuisella ihmisellä. Tämän vuoksi vasta aikuinen ihminen on eettisesti täysin vastuunalainen. Ihmiselle ei voi kuitenkaan kehittyä käytännöllistä järkevyyttä, ellei hänellä ole luonteen hyvettä. Tämä johtuu siitä, että käytännöllinen järki syntyy toiminnasta, se on toiminnan ulottuvuus.12
Aristoteles jakaa tiedon alat kolmeen osaan: tuotannolliseen, käytännölliseen ja teoreettiseen tietoon. Tuotannollinen eli poieettinen tieto koskee asioiden valmistamista (kuten esimerkiksi talon rakentamista), käytännöllinen eli praktinen tieto käsittelee hyvää elämää (etiikkaa ja politiikkaa). Teoreettinen tieto kohdistuu metafyysisiin, matemaattisiin ja luonnontieteen kysymyksiin.
Poieettisessa ja praktisessa tiedossa on tietämisen ohella kyse käytännön toiminnasta. Koska mitään ei voi oppia tekemään ilman käytännön kokemusta, painottaa Aristoteles sen merkitystä näiden tiedon alojen yhteydessä. Esimerkiksi ruukunteon voi oppia vain tekemällä. Vaikka aiheesta lukisi useita teoreettisia esityksiä, ei tekemisen taitoa voi saada ilman harjoitusta. Sama koskee vaikkapa piirtämistä tai ruoanlaittoa.13 Pelkkä oppaiden lukeminen ei tee kenestäkään mestaria, siihen tarvitaan harjoitusta.
Samantapaisesti Aristoteles tarkastelee myös praktista tietoa. Me voimme opiskella etiikan teorioita, lukea ja pohtia, minkälaista on hyvä elämä ja hyveellinen käytös, mutta hyvettä emme opi ajattelemalla, vaikka pyhittäisimme koko elämämme etiikan opiskeluun. Etiikkaa ei voi oppia ilman tekoja. Aivan samoin kuin emme voi oppia mestarillisiksi piirtäjiksi, ellemme harjoittele piirtämistä, emme voi oppia hyveellisiksi ihmisiksi, ellemme harjoita hyvettä. Kuten piirtäminen myös hyve on käytännön toimintaa. Ja aivan kuten loistavan kokin tunnistamme hänen valmistamistaan ruuista, tunnistamme hyveellisen hänen toiminnastaan. Kukaan ei ole mestari syntyessään, vaan kaikissa käytännön toimissa ihminen kohoaa mestariksi vain harjoituksen avulla.14
Kolmas tiedon alue kohdistuu metafyysisiin, matemaattisiin ja luonnontieteen
kysymyksiin. Nämä ovat puhtaita teoreettisia tieteitä. Pohdinta
ja opiskelu riittää näiden tiedonalojen saralla, sillä
tiedolla ei suoranaisesti pyritä minkään asian valmistamiseen
tai muunkaltaiseen konkreettiseen
tekoon.15
Nopeasti ajateltuna näyttää siltä, että aristotelinen etiikka on vain yksi tuotannollisesta ja teoreettisesta tiedosta erillinen tiedon alue. Näin ei kuitenkaan ole. Etiikka koskee koko käytännön elämää.
Esimerkiksi tuotannollinen (poieettinen) toiminta on aina käytännön toimintaa. Koska se on käytännön toimintaa, on se myös etiikan alueella. Poieettisen toiminnan eettisten näkökohtien havaitseminen kysyy käytännöllistä järkeä. Jos tuotannollista toimintaa ei nähdä käytännöllisen järkevyyden näkökulmasta, näyttäytyy se joko etiikasta erillisenä osana, ikään kuin toimintana, joka ei kuulu eettisen harkinnan piiriin, tai toimintana, jolla ei ole eettisiä vaikutuksia. Tällöin toimintaa ei katsota perustaa eli hyvää elämää vasten.
On luonnollisesti selvää, että moni tuotannollinen toimi, esimerkiksi pöydän tai saviruukun valmistaminen, on eettisesti vähemmän tärkeä. Toisin on esimerkiksi tuhoaseiden valmistuksen kanssa. Toiminnan eettisen merkittävyyden arviointi edellyttää käytännöllisen järjen arvostelukykyä.
Edellä mainittiin, että teoreettisten tieteiden (metafysiikka, matematiikka ja luonnontieteet) tutkimus on luontaisesti ei-eettistä. Niillä ei ole etiikkasidettä siksi, että tiedonalat eivät suoranaisesti koske käytännön tekemisen maailmaa. Kuitenkin myös teoreettisten tieteiden tutkimuksella on välittömästi eettinen ulottuvuus, jos tiedonalojen tietämystä sovelletaan käytännön elämään (esimerkiksi geenien monistus tai joukkotuhoaseiden valmistus). Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että käytännön elämä, johon sovellutukset kohdistuvat, on etiikan aluetta.16
Jotta käytäntöön liittyvien teoreettisten kysymysten eettinen ulottuvuus näkyisi selvästi, tulisi niitä lähestyä käytännön elämän kautta. Koska käytännön maailma on käytännöllisen järjen aluetta, mahdollistaa tämä lähtökohta tiedon eettisen ulottuvuuden näkymisen.17
Etiikan lähtökohta on yksilö, minä. Kyse on minun onnellisuudestani. Vaikka etiikka käsittelee yksilön suhdetta muihin ihmisiin, on sen perspektiivi suppea. Politiikan lähtökohta on laajempi: yhteisö. Kapea minä-perspektiivi on nyt kansalaisnäkökulma eli minä osana yhteisöä, joka koostuu yksilöistä, joilla kaikilla on yhtäläinen halu onnellisuuteen.18
Kaupunkivaltio on yhteisöelämän kokoava perusta. Se sitoo
etiikan sopimuksenvaraisiin asioihin eli yhteisön moraalisääntöihin.
Aristoteleen mukaan ihmisen luonto vetää häntä elämään muiden parissa. Ihminen on yhteisöolento. Ihmiset muodostavat perheitä, perheet heimoja ja kyliä ja kylät lopulta laajempia kaupunkivaltioita.
Kaikki yhteisöt muodostetaan, jotta saavutettaisiin jotain hyvää, sellaista, mitä ei voitaisi saavuttaa ilman tätä yhteisöä. Aristoteleen mukaan kaupunkivaltio (polis) on täydellisempi kuin muut yhteisötyypit, koska sillä on enemmän annettavana kuin perheyhteisöllä, tilakunnalla tai kylällä. Kaupunkivaltio kykenee tarjoamaan suuremman turvallisuuden kuin kylä, ja se antaa mahdollisuuden täydellisempään taloudelliseen ja poliittiseen omavaraisuuteen kuin muut yhteisötyypit.
Luonnollisessa tilassa kaupunkivaltio on omavarainen eli poliittisesti, sotilaallisesti ja taloudellisesti autarkkinen (autarkeia). Koska jokaisen ihmisyksilön päämäärä on onnellisuus, on valtion luotava myös olosuhteet, joissa ihminen voi elää inhimillisten hyveiden mukaisesti. Hänen on voitava kasvaa kokonaiseksi moraaliseksi olennoksi.19
Miten valtio voi mahdollistaa kansalaisilleen eettisen kasvun, onnellisuuden edellytyksen? Tarjoamalla oikeudenmukaiset yhteisöelämän säännöt. Nimittäin vain oikeudenmukaisessa valtiossa ihminen voi elää hyveellisesti sekä ihmisenä että kansalaisena ilman ristiriitaa.
Mitä sitten on oikeudenmukaisuus? Aristoteleen näkemys voidaan tiivistää seuraavalla tavalla. Oikeudenmukaisuuden, oikeuden ja lain tarkoituksena on yhteisen hyvän saavuttaminen. Oikeudenmukaisuuden tehtävänä on sitoa ihmiset yhteisöksi heidän yhteiseksi hyväkseen. Jos lait eivät suuntaudu yhteisen edun mukaisesti, eivät ne ole lakeja sisällöllisesti vaan ainoastaan nimellisesti. Lait eivät tällöin kokoa yhteen yhteisön ja yksilöiden etua, ne on luotu ajamaan ja niillä tavoitellaan vain tiettyjen yksilöiden etua.20 Tällainen laki hajoittaa sen, mikä luonnoltaan on yhtä.
Kuinka kehittää valtiota oikeudenmukaisemmaksi ja omavaraisemmaksi? Millaisin toimin ja tavoitteen asetteluin tämä päämäärä voitaisiin käytännössä saavuttaa? Tämän kysymyksen tarkastelu valottaa meille, miten Aristoteles näkee teorian ja konkretian suhteen käytännön maailmaa koskevissa asioissa. Näemme, kuinka teoria ja konkretia nivoutuvat Aristoteleella luontevasti yhteen, saman asian ulottuvuuksiksi.
Aristoteleen mukaan on olemassa lukematon määrä erilaisia valtioita. Voimme kuitenkin puhtaan teorian tasolla tyypitellä valtiot muutamaan kategoriaan: enemmistö-, vähemmistö- ja yksinvaltaiseen. Lisäksi nämä tyypit voidaan vielä jakaa erilaisiin muotoihin.21 Tämän tyypittelyn pohjalta voimme teoreettisesti tarkastella eri valtiomuotojen ideaalisia hyviä puolia.
Kun valtiota lähdetään kehittämään, ei päämääränä kuitenkaan saisi olla mikään edellä kuvattu tai muunlainen pelkästään teoreettisesti luonnosteltu ideaali. Syynä on se, että tällaisten abstraktien kehitelmien mukaisia valtioita ei esiinny eikä voi esiintyä todellisuudessa. Jonkin abstraktion ottaminen konkreettisen toiminnan päämääräksi olisi asian todellisen laidan kannalta järjetöntä ja vaarallista.
Jokaisessa valtiossa erityinen (konkreettinen) yhdistyy yleiseen (teoreettiseen). Puhtaat teoreettiset ideaalit ovat lähtökohdissaan puolinaisia, sillä niissä huomioidaan vain yleinen puoli. Erityinen puoli jää välttämättä huomiotta. Jos valtiota lähdetään kehittämään kohti tämän tyyppistä ideaalia, ei päämäärässämme ole huomioitu kehitettävää kohdetta kokonaisuudessaan. Lisäksi kaikki toimemme kohdistuvat käytännön todellisuuteen, jota ei pohdinnoissa ole otettu lainkaan huomioon.22 Toimintamme ei olisi osuvaa, järkevää eikä inhimillisesti suotavaa. Päinvastoin olisi odotettavissa, että hankkeemme tuottaisi inhimillisesti surkeita seurauksia, kun käytännön todellisuutta runnottaisiin elämälle vieraaseen muottiin sopivaksi. Mitä sitten on tehtävä?
Aristoteleen mukaan päämäärän asettamisen on lähdettävä siitä todellisuudesta, missä eletään. Valtiosta voi nähdä, mitä se potentiaalisesti tai peräti parhaimmillaan voisi olla. Ideana on, että ajattelun lähtökohta on konkreettisessa, siinä valtiossa, jossa eletään. Todellisen kautta voi nähdä mahdollisen, aktuaalisen kautta potentiaalisen. Tähän potentiaaliseen tulee pyrkiä, koska se ei ole elämälle vieras, päinvastoin se on paras mahdollinen tila, johon nykytilasta on mahdollisuus päästä. Päämäärä on siis asetettu käytännön todellisuuden ehdoilla.23
Näitä päämääriä on yhtä paljon kuin valtioitakin. Vaikka päämäärä olisi kaikissa valtioissa sama, nimittäin suurin mahdollinen oikeudenmukaisuus, kaikki reaaliset tavoitteet, siis lakijärjestelmät, poikkeaisivat ainakin jossain määrin toisistaan. Syynä tähän on taas asian luonne. Oikeudenmukaisuus ei toteudu teoreettisessa maailmassa, vaan käytännön moninaisessa todellisuudessa. Teoreettisen täytyy yhtyä konkreettiseen. Valtiot tässä maailmassa ovat erilaisia, ja oikeudenmukaisuuden tavoitteen myötä teoreettinen (yleinen) olisi yhtynyt konkreettiseen (erityiseen). Erilaisissa yhteyksissä olisi toteutunut sama pyrkimys.
Tätä samaa kysymystä universaalin ja partikulaarin suhteesta voidaan valaista vielä toisella esimerkillä. Ihmisen luonto, hänen universaali päämääränsä, on onnellisuus. Saavuttaakseen onnellisuuden ihmisen on omistettava luonteen hyve sekä käytännöllinen järkevyys. Olemme kaikki yksilöitä jossain erityisessä yhteiskunnassa ja yhteisössä, ja juuri me kaikki erilaiset ihmiset haluamme tulla onnellisiksi. Ei kai voida olettaa, että jos me kaikki saavuttaisimme onnellisuuden, me myös muuttuisimme täysin toistemme kaltaisiksi? Luonnollisestikaan ei. Jos maailmasta löytyisi yhtä aikaa vaikkapa tuhat onnellista ihmistä, he olisivat yhä omia erityisiä persoonallisuuksiaan. Mutta omassa individuaalissa elämässään heillä olisi jotain yhteistä, ja se olisi onnellisuus. Voisi sanoa myös niin, että kullakin heistä olisi yhä omat luonnonlahjansa: joku heistä olisi toisia suopeampi, toinen välittömämpi ja yksi muita parempi puhuja. Mutta kun on kysymys siitä, mikä tekee ihmisen onnelliseksi, he kaikki olisivat kyvyiltään yhdenvertaisia.
Tätä on Aristoteleen nominalismi. Ihmisen tai valtion olemus ei ole täysin teoreettinen olematta myöskään pelkästään partikulaari, aivan erityinen. Ihmisessä ja valtiossa, kaikissa esineissä ja luonnon olioissa konkreettinen ja teoreettinen ovat yhtyneenä. Konkreettisista, erilaisista esineistä tai olioista voidaan nähdä niiden universaalit piirteet. Ihmisessä ja valtiossa jotkut universaalit piirteet, kuten onnellisuus tai oikeudenmukaisuus, voidaan jalostaa esiin.
Edellä sanottu voidaan nyt koota lyhyesti yhteen. Kaupunkivaltion kehittämistä koskevissa mietelmissään Aristoteles sanoi, että yleinen tulisi nähdä yksittäisessä, universaali partikulaarissa. Tällainen tarkastelu takaa sen, että pohdinta ei vieraannu todellisesta elämästä.
Etiikkaa koskevassa luvussa kävi ilmi, että Aristoteleen mielestä käytäntöön liittyvissä asioissa eri tiedon alojen kysymykset tulisi nähdä käytännöllisen järjen kautta. Koska käytännöllinen järki on eettinen harkinnan järki, sitoo tämä tarkastelutapa etiikan tietoon.
Hyvässä käytännön tiedossa yhdistyy näin kolme seikkaa: yleinen yksittäisen kautta nähtynä etiikkaan. Tällaisen tiedon lähtökohta, alati näkyvissä oleva perusta, on hyvä käytännön elämä.
Aristoteleen viisautta koskevat pohdinnat tuovat eteemme viimeisen perustan. Viisaus käsittelee kaikkeutta, ja kaikkeus on kaiken olemassaolon viimekätisin yhteys. Ja kuten tulemme huomaamaan, viisaus on hyveen viimeinen aste, sen korkein muoto.
Aristoteles esittää Nikomakhoksen etiikassa yllättäen,
että etiikka ja eettinen tieto eivät olekaan tärkeintä
tietoa, mitä ihminen voi hankkia, eikä eettisyys riitä tuomaan
onnellisuutta. Hän sanoo, että korkeinta tietoa on viisaus ja
ainoastaan
viisas voi olla täysin onnellinen. Aristoteleen mukaan viisaus koskee
kaikkein arvokkaimpia asioita, niitä, jotka eivät voi olla toisin
ja joilla ei ole mitään sellaista päämäärää,
jonka ihminen voisi toteuttaa. Hän sanoo selkeästi, että
viisaus on tärkeämpää kuin käytännöllinen
järkevyys, fronesis.24
Tässä yllättävältä tuntuvassa käänteessä on kyse tiedon hierarkian esityksestä, joka on lopulta äärettömän selkeä. Aristoteles ei väheksy käytännöllistä järkevyyttä, kuinka hän voisikaan, sillä se on onnellisuuden edellytys. Aristoteles tarkoittaa, että vaikka käytännön maailma on ihmiselle ensisijainen, niin tämä ei tee siitä tärkeimmän tiedon aluetta. Ei voida olettaa, että käytännön maailma on parhaan tiedon alue vain, koska se on ihmiselle tärkeä.25
Viisauden eli metafysiikan kohteena ei ole praktinen maailma, vaan kaiken olemassaolon välttämättömät juuret perusta, joka kantaa kaikkea olevaista. Metafysiikka käsittelee olemassaolon välttämättömiä lainalaisuuksia ja periaatteita lainalaisuuksia, jotka toteutuvat kaikessa olevaisessa. Näin metafyysisen tiedon kohde on korkeampiarvoisempi kuin eettisen tiedon kohde, sillä käytännön maailma tarvitsee perustan olemassaololleen, mutta perustan olemassaolo on kaikesta olevaisesta, myös käytännön maailmasta, riippumaton.26
Näkemys tiedon hierarkiasta liittyy suoraan käsitykseen tiedon perspektiivin laajuudesta. Luonteen hyve toi ihmiselle hyvän toiminnan näkökulman, käytännöllinen järkevyys oli asioiden näkemistä hyvää inhimillistä päämäärää vasten, mutta viisaus eli metafyysinen tieto on asioiden näkemistä olemisen perusteita vasten.27 Metafyysinen tieto tuo haltijalleen laajimman mahdollisen perspektiivin; mitään ei nimittäin voi nähdä olemisen perusteita vasten samalla sulkeistaen tai rajaten jotain tämän tarkastelun ulkopuolelle.
Aristoteleen näkemys sisältää myös kannanoton
onnellisuuden tavoittelun välttämättömästä
järjestyksestä. Tärkeimmän tiedon alue ei ole praktinen
elämä, mutta tärkeintä tietoa
lähestytään siitä: onnellisuus edellyttää
luonteen hyvettä, käytännöllistä järkevyyttä
ja lopulta viisautta, tietoa perimmäisistä kysymyksistä.
Ja aivan kuten käytännöllistä järkevyyttä
ei voi saavuttaa ilman luonteen hyvettä, ei viisautta voi Aristoteleen
mukaan tavoitella suoraan, vaan sen saavuttaminen edellyttää froneettista
tietoa.28 Kuitenkin vasta viisas voi olla onnellinen, koska,
kuten edellä mainittiin, vasta tämä tieto tuo mukanaan koko
olevaisen perspektiivin. Käytännöllisen järkevyyden
näkökulma on olevaisen kannalta suppea. Siinä asioita tarkastellaan
inhimillisestä perspektiivistä, inhimillistä hyvää
vasten.29 Tästä näkökulmasta näyttää
helposti siltä, että olevainenkin on tehty ihmistä varten.
Olevaisen omat perustavat lainalaisuudet jäävät tämän
näkökulman tavoittamattomiin. Kun nämä lainalaisuudet
kuitenkin vaikuttavat myös ihmisten käytännön elämään,
vaikuttaa kaikkeuden toiminta käytännöllisen järkevyyden
näkökulmasta herkästi perimmältään uhkaavalta,
arvaamattomalta ja ehkä epäoikeudenmukaiseltakin.
Vasta olevaisen perusteiden tuntemus asettaa kaiken, myös inhimillisen elämän ja sen hyvyyden, sille kuuluvaan paikkaan olevaisen kokonaisuudessa. Ihmisen käytännön maailma on vain yksi osa, joka ei ole kaikkeuden toiminnassa keskus vaan ainoastaan yksi sen (periferinen) ulottuvuus.30 Metafysiikan tuntemus saattaa myös ymmärtämään, että kaikki olevainen on perustaltaan yhtä: ihmiset, eläimet ja kasvit kaiken olemassaolevan joukossa ovat saman perustan eli kaikkeuden kantamia ja samoista elämän perustavista laeista riippuvaisia.
Vaikka viisaus ei koske asioita, jotka ovat ihmisen tekemisen piirissä, heijastuu viisaalla hänen tietonsa kaikkeen, mitä hän tekee ja ajattelee, sillä viisaus on ominaisuus, ajattelun perspektiivi ja toiminnan henki.
Nikomakhoksen etiikassa Aristoteles lähti tarkastelemaan ihmisen tapaa olla olemassa ja ihmisen mahdollisuutta elämänsä päämäärän eli onnellisuuden toteuttamiseen. Tästä Aristoteles eteni yhteisön olemistapaa ja päämäärää koskeviin pohdintoihin. Metafysiikassa tarkastelun alla oli koko olevainen, kaikkeus ja kaiken olemassaolevan perustavat lait.
Aristoteleen maailma rakentuu tämän mukaisesti kolmelle perustalle.
Keskiö, lähtökohta on hyveellinen käytännön
elämä. Se on onnellisuuden perusta. Ilman käytännön
hyvettä ihminen ei saavuta onnellisuutta. Tätä laajempana
lähtökohtana on oikeudenmukaisuus. Se on yhteisön päämäärä.
Onnellisuus voi toteutua laajassa mitassa vain, jos yhteisössä
vallitsee oikeudenmukaisuus. Viimeinen, kattavin perusta
oli kaikkeus. Elämän ja kaiken siihen liittyvän näkeminen
olevaisen kokonaisuutta ja luontoa vasten tuo tarkastelijalle mukanaan viisauden
ja onnellisuuden. Kaikki nämä perustat sitoivat teorian, käytännön
ja etiikan yhteen seuraavalla tavalla.
Käytännön hyve on hyvän teon ja ajatuksen yhteyttä.
Se syntyy käytännöllisen järkevyyden toiminnasta. Siinä
yhdistyy tilanteen mukaan eri tiedon alojen tieto ja eettinen harkinta käytännön
toimintaan. Jotta käytännöllinen järkevyys voisi ohjata
ajattelua ja toimintaa, tulisi niitä kysymyksiä, ongelmia ja haasteita,
jotka jotenkin liittyvät tai tulevat liittymään käytännön
elämään, lähestyä aina käytännön
(ei teorian) kautta. Tämä lähtökohta avaa mahdollisuuden
nähdä
kysymysten eettinen ja inhimillinen ulottuvuus.
Valtiossa yksilöä koskevat asiat yhdistyvät yhteisöä koskeviin seikkoihin. Aristoteleen mukaan valtio on ihmiselämän luonnollinen paikka. Valtiossa ihminen voi todellistua eettisenä olentona ja saavuttaa elämänsä päämäärän: onnellisuuden eli viisauden. Tämä edellyttää oikeudenmukaista yhteisömoraalia. Oikeudenmukaisuus siis sitoo etiikan ja moraalin yhteen sopivalla tavalla. Vaikka oikeudenmukaisuus on määriteltävissä oleva teoreettinen käsite, toteutuessaan reaalimaailmassa se ei koskaan ilmene aivan samalla tavoin. Tämä johtuu siitä, että se toteutuu aina eri valtiossa, aina erilaisessa kokonaisyhteydessä. Tämän vuoksi kun valtiota kehitetään oikeudenmukaisemmaksi, tulisi päämäärää pohtia senhetkisen valtiollisen (käytännön) elämän pohjalta. Tällainen tarkastelu takaa sen, että päämäärän pohdinta, joka on aina jossain määrin teoreettista, ei vieraannu todellisesta elämästä eikä myöskään etiikasta.
Viisaus, onnellisuus syntyy eettisen olemisen ja korkeimman teoreettisen tiedon yhdistelmästä. Aristoteleen ajatuksena on, että viisas ymmärtää olevaisen kokonaisuuden ja käytännön maailma kaikkine toimineen asettuu hänelle kokonaisuuden yhdeksi ulottuvuudeksi.
Aristoteleen käytännön filosofiassa on kyse todellisuussuhteen löytämisestä, joka on kiinni oman olemistavan perusteissa. Tämän löytyminen aukaisee tien kokonaisuuden käsittämiseen. Se on myös filosofian päämäärä eli sen ymmärtäminen, miten kaikkeus ja luonto toimii, ja sen näkeminen, miten itse on osa tätä kaikkeutta. Viisaalle eli täysin hyveelliselle ihmiselle maailma on kokonainen.31
Viitteet
1. Lykeionin opetustavoista ja institutionaalisesta muodosta on olemassa vain erilaisia otaksumia, ei varmaa tietoa.
2. Ks. esim. Barnes, 3.
3. Tätä Nikomakhoksen etiikan rakenteen merkitystä ei ole aikaisemmassa Aristoteles- tutkimuksessa täysin nähty (ks. esim. Hardie, Mulgan sekä Urmson, teokset kokonaisuudessaan sekä Sihvola 1994, 26-155). Hyveen näkökulmasta Aristoteleen metafysiikkaa ja kosmosta koskevat pohdinnat ovat luonnollinen jatke hänen etiikkaa ja politiikkaa koskeville ajatuksilleen. Etiikka koskee yksilön hyvettä ja onnellisuutta. Poliittiset pohdinnat käsittelevät elämää yhteisössä ja yhteisön mahdollisuutta hyvään elämään. Metafysiikassa tarkastelun alla on tapa, miten olevainen on olemassa. Tieto siitä johtaa viisauteen, ihmisen hyvään olemassaoloon oliona muiden olioiden joukossa. Ks. myös viite 31.
4 . "Pasa tekhnee kai pasa methodos, omoioos de praksis te kai proairesis, agathou tinos efiesthai dokei dio kaloos apefeenanto tagathon ou pant efietai." EN I.i 1094a1-3.Simo Knuuttila on kääntänyt tämän katkelman seuraavalla tavalla. "Kaikki taidot ja tutkimukset ja samoin kaikki toiminnat ja valinnat näyttävät tähtäävän jonkin hyvän saavuttamiseen. Siksi hyvän on osuvasti sanottu olevan se, mitä kaikki tavoittelevat". Knuuttilan käännöksen voi helposti ymmärtää siten, että Aristoteles puhuisi tässä eettisestä hyvästä. Termi agaqoV tarkoittaa kuitenkin eettisen hyvän ohella myös kelpoa. Olen kääntänyt sen jälkimmäiseen merkitykseen, ensinnäkin siksi, että Aristoteleen ei tarvitse tässä tehdä naiivia oletusta, että kaikki ihmiset pyrkisivät eettiseen hyvään, ja toiseksi, koska Aristoteles ei rakenna ajatteluaan yleensäkään ihanteellisen ihmiskuvan varaan.
5. EN I. i.-ii., iv., vii. 1097a35-b7.
6. EN I. iv.- v., viii. 1098b23-29, 1099a31-1099b8.
7. EN I.v. 1095b24-26, vii. 1097b8-21, ix. 1099b22-24.
8. Tämän kyseenalaiselta tuntuvan näkemyksen perustelua lukija joutuu odottamaan tämän pääluvun loppuun saakka.
9. EN I.vii-ix., xiii. 1102a14-16.
10. EN I.xiii. 1103a1-11., II.i. 1103a14-26, VI.xii. 1144a7-10, VI.xiii. (erityisesti 1144b31-33).
11. EN VI.v. 1140b1-8., VI.vii.1141b8-11.
12. EN I.iii.1095a1-13, VI.vii.1141b14-23, VI.xii.1144a7-10, VI.xiii.1144b31-33. "Ihmisen täytyy olla täysin järjetön, jos hän ei ymmärrä, että hänen luonteenpiirteensä muodostuvat yksittäistapauksissa harjoitetun toiminnan mukaisiksi". ("to men oun agnoein oti ek tou energein peri ekasta ai exeiV ginontai, komidh anaisqhtou []"). EN III.v. 1114a10-13.
13. EN II. i. ja Met. I.i.
14. EN I. viii. 1098b20-22, 1098b30-1099a7, II.i., II.ii. 1103b26-32, VI.vii. 1141b14-23. "Eikä käytännöllinen järki koske ainoastaan yleisiä totuuksia, vaan sen tulee tuntea myös partikulaarit asiat, sillä se koskee toimintaa ja toiminta kohdistuu juuri partikulaareihin asioihin." ("oud estin h fronhsiV twn kaqolou monon, alla dei kai ta kaq ekasta gnwrizein praktikh gar, h de praxiV peri ta kaq ekasta."). EN VI. vii. 1141b14-17. Ks. myös EN X.ix. 1179b1-8, 1181b2-7.
15. Tiedonalajaosta: EN II.ii. 1103b26-32, V. iii-vii., Met. VI.i. 1025b19-1026a33.
16. Ks. EN VI.ii., eritoten 1139b1-5. (Viittaa myös kahteen edelliseen kappaleeseen.) Ks. myös Knuuttila, 241.
17. Voidaan perustellusti olettaa, että esim. joukkotuhoaseita suunnittelevat ihmiset eivät näe toimintaansa käytännöllisen järkevyyden näkökulmasta. Työ ja sen asettamat tehtävät ymmärretään joko suppean tuotannollisesti tai vain ja ainoastaan teoreettisesti. Kummassakaan tapauksessa työtehtäviä ei nähdä niiden koko inhimillistä käytännön merkitystä vasten.
18. EN I.ii. 1094b4-12, VI.viii. 1141b24-1142a11. Ks. myös esim. Urmson, 112.
19. Pol. 1252a1-1253a40, 1280a7-1281a10. Ks. myös EN X.ix. (Viittaavat myös kahteen edell. kappaleeseen).
20. EN V. (erityisesti V.i. 1129b11-1130a13 ja V.ii.), Pol. 1276b16-1277b32, 1280a7-1281a10. (Viittaavat myös edell. kappaleeseen). Ks. myös Develin, 71-79.
21. Pol. 1279a22-1279b10, 1289a9-10.
22. Pol. 1288b22-1289a25. (Viittaa myös edell. kappaleeseen). Ks. myös Sihvola 1991, 256. Puhdas teoreettinen tarkastelu on kuitenkin hyödyllistä, sillä siten saamme selvyyttä asioiden yleisistä puolista. Aristoteleen mukaan ihmisen tapa ymmärtää on yhdistää ja erottaa: yhdistää mielessään asioita, jotka todellisesti ovat erillään ja erotella toisistaan puolia, jotka todellisuudessa esiintyvät yhdessä. (Ks. Met. VII.x-xi.).Tärkeää onkin pitää mielessä tiedon luonne. Valtioita tai oikeudenmukaisuutta koskevat puhtaan yleiset tarkastelut ovat välttämättä ainoastaan teoreettisen alueella. Nämä pohdinnat selventävät asioiden yleisiä puolia, mutta todellisessa valtiossa teoreettinen kuitenkin yhtyy yksittäiseen. Ja konkretiaa koskeviin kysymyksiin on suhtauduttava niiden luonteen edellyttävällä tavalla.
23. Pol. 1288b22-1289a25, Met. IX.viii. 1049b4-18. Ks. myös Marias, 68-69, ks. ja vrt. Gadamer, 161-162, sekä Varto, 101-103.
24. EN VI.vii.1141a16-1141b23. Aristoteles sanoo (EN I.ii.), että tärkein tieto on tietoa politiikasta. Näin hän sanoo siksi, että ilman valtiota, joka mahdollistaa yksilön moraalisen kasvun, ei ihminen pääse koskaan viisauteen asti.
25. EN VI.vii. 1141a20-23.
26. Ks. Met. I.i. 981b26-982b11, I.ii.
27. Met. IV.i.
28. EN VI.xii. 1144a1-6, VI.xiii. 1144b30-1145a12. Aristoteles kertoo, kuten edellä on tuotu esiin, kahdenlaisesta hyveestä: luonteen hyveestä ja intellektin hyveestä. Luonteen hyve on teoissa ilmenevä taipumus hyvään. Intellektin hyve jakautuu kahteen osaan: käytännölliseen järkevyyteen ja viisauteen. Ilman hyvää toimintaa ihmisessä ei kehity käytännöllistä järkevyyttä, sillä toiminta ohjaa käytännöllisen järjen kehitystä.Vain käytännöllisesti hyveellinen voi tavoitella viisautta. Voi siis sanoa, että viisaus alkaa pienistä teoista.
Aristoteles sanoo (EN I.vii. 1098a16-18), että "inhimillinen hyvä on hyveen mukaista elämää, ja jos hyveitä on useita, se on elämää täydellisimmän hyveen mukaisesti". ("[] to anqrwpinon agaqon yuchV energeia ginetai kat arethn, ei de pleiouV ai aretai, kata thn aristhn kai teleiotathn."). Knuuttila on kääntänyt termin yuch vallitsevan käytännön mukaisesti sieluksi ("[] inhimillinen hyvä näyttää olevan sielun toimintaa hyveen mukaan..."). Yuch tarkoittaa sekä sielua että elämää. Koska ymmärrämme nykyisin sielullisilla lähinnä vain henkeen kuuluvia asioita, olen kääntänyt termin elämäksi. Hyveet ovat henkisiä asioita, jotka näkyvät ihmisen koko elämässä (esimerkiksi jalous ja suoraselkäisyys ovat käytöksessä ilmeneviä sielullisia ominaisuuksia).
29. EN VI.vii. 1141a16-1141b7.
30. Ks. Met. IV.i. 1003a20-26.
31. Aristoteleen käytännön filosofian pääongelmaksi on usein nähty hänen kaksijakoinen käsityksensä ihmisen olemassaolon päämäärästä. (Ks. esim. Cooper, 149-180 ja Knuuttila, 209-212). Aristoteleen on tulkittu esittävän ensin, että ihmisen päämääränä on elää ja toimia hyvin käytännön maailmassa. Tähän näkemykseen nähden Aristoteleen on katsottu sanovan irrallisesti, että elämän korkein päämäärä on kontemplaatio eli viisauden harjoittaminen (metafyysisten asioiden pohdinta). Koska kontemplaation ei ole katsottu liittyvän käytännön toimintaan, on sen suhde muihin hyveisiin nähty irralliseksi.
Tämän ongelman tutkijat ovat kuitenkin vieneet tai luoneet Aristoteleen ajatteluun. Se poistuu, jos huomataan, että Aristoteleen hyveajattelu rakentuu laajenevien ja toisiinsa sisältyvien perustojen varaan. Etiikan perustana on yksilön elämä, politiikan perustana elämä kansalaisena muiden joukossa ja metafysiikan ihminen kaikkeudessa. Etiikka ja politiikka jalostavat ihmisestä inhimillisesti hyveellisempää, viisauden tarkoituksena on tehdä ihmisestä hyvä olento. Kyse on laadullisesti aivan eri asioista. Käytännön elämän ja toiminnan perustalta (minä, me) ei voi tavoitella viisautta, koska ajattelun lähtökohta luo tiedolle suppean minulle- tai meille-perspektiivin. Oleva ei voi näyttäytyä tässä näkökulmassa omilla ehdoillaan. Ajattelun perustan tulee laajeta inhimillisen piirin ulkopuolelle. Tämä kattavampi perusta, ihminen oliona kaikkeudessa, sisällyttää kuitenkin itseensä myös käytännön maailman, edeltävänä ja suppeampana ajattelun lähtökohtana.
Tästä, toisiinsa sisältyvien perustojen näkökulmasta katsottuna käytännön hyveellisyyden ja viisauden välillä ei ole katkosta. Viisautta tavoitteleva ihminen ei voi olla käytännön elämästä vieraantunut teoreettisten asioiden pohdiskelija, sillä ihminen ei voi tavoitella viisautta, ellei hän ole käytännöllisesti hyveellinen. Nimittäin vain hyvään suuntautuvan tekemisen avulla ihmisessä voi herätä käytännöllinen järkevyys. Ja ainoastaan käytännöllisesti järkevä ihminen voi saavuttaa viisauden, joka on todellisuuden perusrakenteita koskevaa tietoa. Metafyysisten kysymysten tuntemus on ikään kuin seppele, joka lopulta kruunaa muun tiedon ja saattaa ihmisen ymmärtämään oman asemansa universumissa. Tämä on viimeinen askel, jonka ihminen voi ottaa. Viisaan ihmisen kaikki kyvyt (toiminnan ja ajattelun muodot) toteuttavat hyvettä.
Näin saamme selvyyden myös toiseen Aristoteleen ajattelussa usein nähtyyn ongelmaan. Aristoteleen on katsottu sanovan Nikomakhoksen etiikassa ensin, että onnellinen elämä koostuu monien itsessään arvokkaiden hyveiden kokonaisuudesta. Myöhemmin samassa teoksessa hänen on kuitenkin tulkittu esittävän ongelmallisesti, että kontemplatiivinen hyve (eli viisauden harjoittaminen) on ainoa onnellisuuden lähde. Käytännön hyveillä voi nyt olla korkeintaan välinearvoa kontemplatiiviseen hyveeseen nähden. (Ks. esim. Hardie, 357 ja Sihvola 1994, 47-48). Nähdäkseni tässä ei ole ongelmaa. Käsittääkseni Aristoteleen näkemys on, että hyvän elämän kannalta esimerkiksi käytännön hyveet ovat itsessään välttämättömiä ja arvokkaita. Kuitenkin onnellisuuden kannalta ne ovat välineellisiä. Aivan kuten opiskellessamme minkä tahansa alan alkeita alkeet ovat välttämättömiä asiaan perehtymiselle, niistä on hyötyä jo sellaisenaan, mutta jos etenemme opinnoissamme, ovat alkeet myöhemmän oppineisuuden valossa jo muuttuneet välineellisiksi. Niiden arvo ei kuitenkaan ole muuttunut mitenkään väheksyttäväksi, ovathan ne kaiken myöhemmin opitun ja opittavan alati läsnäoleva perusta.
Kraut esittää jokseenkin samansuuntaisia näkemyksiä tässä esitetyn kanssa. (Ks. Kraut, 4-9).
Kirjallisuus
Aristoteles, Nicomachean Ethics, (= EN), Greek and English. Transl. by H. Rackham. Loeb Classical Library, Harvard 1990 (1926).
Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka (= EN) . Suom. Simo Knuuttila. Gaudeamus, Helsinki 1989.
Aristoteles, Politics (= Pol.), Greek and English. Transl. by H. Rackham. Loeb Classical Library, Harvard 1990 (1932).
Aristoteles, Metaphysics. IIX (= Met.), Greek and English. Transl. by H. Tredennick. Loeb Classical Library, Harvard 1989 (1933).
Jonathan Barnes, Aristotle. Oxford University Press, Oxford 1982.
John M. Cooper, Reason and Human Good in Aristotle. Hackett Publishing Co., Indianapolis 1986.
Robert Develin, The Good Man and the Good Citizen in Aristotle's "Politics". Phronesis 18,1973. 71-79.
Hans-Georg Gadamer, The Idea of the Good on Platonic-Aristotelian Philosophy (Die Idee des Guten zwischen Plato und Aristoteles, 1978). Transl. by P. Christopher Smith. Yale
University Press, New Haven and London 1986.
W. F. R. Hardie, Aristotle's Ethical Theory. Clarendon Press, Oxford 1968.
Simo Knuuttila, Selitykset, teoksessa Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka. Gaudeamus, Helsinki 1989, 207-267.
Richard Kraut, Aristotle on the Human Good. Princeton University Press, Princeton 1989.
Julian Marías, History of Philosophy (Historia de la Filosofia. 1966). Transl. by S. Appelbaum and C. C. Strowbridge. Dover books, New York 1967.
R. G. Mulgan, Aristotle's Political Theory. Clarendon Press, Oxford 1977.
Juha Sihvola, Selitykset, teoksessa Aristoteles, Politiikka. Gaudeamus, Helsinki 1991, 221-289.
Juha Sihvola, Hyvän elämän politiikka. Näkökulmia Aristoteleen poliittiseen filosofiaan. Tutkijaliitto, Helsinki 1994.
J. O. Urmson, Aristotle's Ethics. Basil Blackwell, Oxford 1989 (1988).
Juha Varto, Kannettava filosofinen sanakirja. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta. Vol. XXVII, Tampere 1992.
