Aristoteleen Poetiikka on kirjallisuustieteen kulmakiviä. Ennen nyt ilmestynyttä laitosta se on suomennettu kaksi kertaa (J.W. Calamnius 1871 ja Pentti Saarikoski 1967). Saarikosken käännös on monin kohdin epätarkka ja selityksiltään riittämätön. Niinpä moni on suomentanut tarvittaessa Aristoteleensa itse. Koska myönteisin odotuksin lupasin kirjoittaa kritiikin uusimmasta laitoksesta, jouduin kyntämään sen läpi alkuteksti toisessa kädessä (minulta nimenomaan toivottiin perusteellista kritiikkiä). Työstähän se kävi. Kannottoa vaativia ongelmia tuli runsaasti vastaan. Saarikosken suomennoksen arvo kohosi silmissäni: se ei ole lainkaan niin epätarkka kuin on väitetty ja pystyy kilpailemaan Paavo Hohdin tarkkuuteen pyrkivän käännöksen kanssa. Aristoteles-tutkijan Juha Sihvolan selitykset tuottivat pettymyksen suppeutensa vuoksi.
Koska teos kuuluu Aristoteleen esoteerisiin teksteihin ja on hajanainen kokoelma koulukunnan sisäiseen käyttöön tarkoitettuja muistiinpanoja, se tuskin soveltuu elähdyttäväksi tai tuudittavaksi iltalukemiseksi, vaan pikemminkin niille, jotka suhtautuvat kirjallisuuteen ammatillisesti, opiskelijoina ja tutkijoina. Julkaisu olisi pitänyt määrätietoisemmin suunnata kohderyhmälleen asiaankuuluvaa informaatiota pelkäämättä. Teoksen nimeksi olisi mielestäni luontunut paremmin Poetiikka kuin Runousoppi, koska kyseessä on pikemmin kirjallisuuden teoria kuin alkeisoppikirja. Miksi käyttää Retoriikasta kansainvälistä nimitystä mutta kutsua Poetiikkaa Runousopiksi?
Kreikankieliset sanat ja lauseet olisi kannattanut latoa kreikaksi, kuten Otavan julkaisemassa Saarikosken suomennoksessa, eikä turvautua meillä vakiintuneeseen epämääräisyydessään epäonnistuneeseen transkriptioon (esim. f pro ph). On paikallaan puhua sigmasta (ei s:stä) ja rhosta (ei r:stä). Sivistyneistöltämme on edellytettävä kreikan aakkoston tuntemus, jotta filosofimme pystyisivät edes sanakirjasta tavaamaan sanat mythos, logos, ethos, pathos jne.
Juha Sihvolan parasta antia ovat suhteutukset Aristoteleen muihin teoksiin, kuten Aristoteles-asiantuntijalta voi odottaa. Filosofimme ei kuitenkaan edes yritä vastata kirjallisuustieteen vaatimuksiin ja odotuksiin. Mimesis-käsite olisi kannattanut suhteuttaa meidän fiktio-käsitteeseemme, ja kiintoisa deonttinen määritelmä (9. luku) olisi ansainnut filosofisen analyysin, jollaisen muistan joskus nuoruudessani lukeneeni Jaakko Hintikalta. Kun Aristoteles peräkkäisissä luvuissa (13 ja 14) päätyy vastakkaiseen käsitykseen tragedian parhaasta loppuratkaisusta, se vain todetaan selityksissä asiaa syvemmin pohtimatta (Aristoteleen optimismi ei selityksenä tässä yhteydessä oikein vakuuta). Muutoinkin kommentaattori varoo problematisoimasta teorian sisäisiä ristiriitoja.
Katharsis-käsitteen selitykset ovat riittämättömät (s. 237-238). 'Lääketieteellinen' ja 'terapeuttis-korybanttinen' selitys loistavat poissaolollaan. Käsitellessään Aristoteleen myöhempää auktoriteettiasemaa (käytetty termi "jälkivaikutus" on kaikin puolin onneton) kommentaattori takertuu siihen, että Poetiikkaa ei lainattu (mikä on luonnollista, koska teos ei figuroinut julkisuudessa). Hedelmällisempi näkökulma olisi ollut tarkastella sitä peripateettisen perinteen ilmentymänä ja suhteuttaa se Horatiuksen Ars poeticaan. Nämä kaksihan ovat olleet klassistisen poetiikan kulmakivet. Suomalaisilla teoksilla, jotka nyt puuttuvat kirjallisuusluettelosta, olisi ollut opetettavaa Juha Sihvolalle. Tarkoitan Kinnusen ja Oksalan toimittamaa Antiikin estetiikkaa (1977), johon Maarit Kaimio on kirjoittanut Aristoteles-luvun, ja Oksalan ja Palménin toimittamaa Horatius-laitosta (Ars poetica - Runotaide, 1992), jossa Aristoteles otetaan huomioon Horatiusta selitettäessä.
Selitykset eivat aina ole loppuun ajateltuja eivätkä täsmällisiä. Niinpä dithyrambit eivät olleet satyyrien esittämiä (s. 240), vaikka Aristoteles antaakin mahdollisuuden tällaiseen väärinkäsitykseen. Menandros ei ollut keski- vaan uuden komedian mestari (s. 242). Onko "onnettomuuspäätös" sopiva termi kuvaamaan katastrofiin päättyvää loppuratkaisua (s. 247)? Kaksosia ei pantu laivassa (skaphe) ajelehtimaan pitkin jokea vaan 'kaukalossa' tai 'veneessä' (s. 249), niin myös aikanaan Rooman kaksoset ja Mooses; virhe on myös suomennoksessa (16. luku). Eyrykleia ei tunnistanut isäntäänsä tämän ollessa kylvyssä vaan pestessään tämän jalkoja (s. 249); "jalkakylpy" olisi ollut oikea sana myös suomennoksessa (16. luku).
Hohdilla ja Sihvolalla on sellainen käsitys, että Kypria ja Pikku-Ilias eivät muka olleet tiettyjä eepoksia, vaan teosryhmiä (23. luku, s. 185 ja s. 254), vaikka Aristoteles puhuu nimenomaan kummankin yhdestä tekijästä.
Kulttuurille on eduksi, jos klassikosta on olemassa vaihtoehtoisia käännöksiä, joita vertailemalla vaateliaskin lukija saa otteen alkutekstistä. En käytä vai-sanaa poissulkevana disjunktiona, vaan positiivisia alternatiiveja merkitsevänä konjuktiona. Myönteistä Hohdin suorituksessa on se, että se on itsenäinen vaihtoehto Saarikosken suomennokselle. Monissa kohdissa Hohti parantaa tai korjaa Saarikosken tulkintaa. Niinpä kun Aristoteles sanoo tarkasti ottaen (9. luku): "Historioitsija ja runoilija eivät eroa siinä, käyttääkö hän mitallista vai mitatonta kieltä", Saarikoski iskee harhaan ("toinen kirjoittaa proosaa, toinen runoa"), mutta Hohti korjaa asian, joskin hieman kömpelösti ("ero ei johdu runomitan käytöstä tai sen puuttumisesta"). Tarkoitushan on ilmaista, ettei kriteerinä ole runomitta vaan kuvauksen suhde tositapahtumiin.
Onnistuneesti suomennetuista kokonaisuuksista mainitsen tässä kahdeksannen ja kymmenennen luvun.
Suomennoksen ylilyöntinä voinee pitää sitä, että Hohti kääntää filosofin "viisauden rakastajaksi" (1448b, r. 13). Kun sitten sana mythos merkitsee 'juonen' asemasta 'perinteistä kertomusta, myyttiä', tämä jää Hohdilta toisin kuin Saarikoskelta huomaamatta (13., 14. ja 16. luku). Myöskään teatteritermit apo tes skenes ja apo mekhanes eivät mielestäni saa riittävää vastinetta (12. ja 15. luku).
Niukkasanaisessa alkutekstissä ovat ongelmallisia ne kohdat, joissa suomalaisen lukijan kannalta liian lyhyesti viitataan johonkin kirjallisuuden kohtaan. Saarikoski mielestäni ajattelee niiden tulkinnat pitemmälle. Hohdin maininta "Iliaan kotiinpurjehtimesta" (1454b, r. 1) on vaikea tajuta verrattuna Saarikosken selvään sanontaan "Iliaan kuvauksessa laivaston lähtöyrityksestä". Hohti luonnehtii yksioikoisesti joukkojen kokoamista Troijan retkeä varten "kutsunnaksi" (8. luku). Odysseus ei Aristoteleen mukaan palaa kotiin "haaksirikon koettuaan" (17. luku) vaan "myrskyjä koettuaan", mikä on ymmärrettävä myös kuvaannollisesti (Saarikoski: "kovia koettuaan"). "Troijan piiritystä kokonaisuutena käsitelleet runoilijat" (18. luku) on traagikoista puhuttaessa ratkaisevasti eri asia kuin alkutekstin "Ilionin hävitystä käsitelleet".
Kamppailu alkutekstin kanssa on tuottanut Hohdin suoritukseen jonkin verran kömpelöitä siirtymiä ja raskaita lauseita, joita ei voi perustella alkutekstillä: "naiset päättelevät paikan nähdessään kohtalonaan olevan saada siellä surmansa" (16. luku). Kun Hohti tärskäyttää "runous on lahjakkaan tai hullun työtä" (17. luku), Saarikoski itse runoilijana sentään modifioi ilmaisua ("edellyttää joko lahjakkuutta tai haltioitumiskykyä") eikä liene ihan väärässä. Runoilijan eläytymistä koskeva kohta (17. luvun alussa) on mielestäni osaksi hakoteillä. Kun tekstissä sanotaan selvästi: "parhaat tragediat sepitetään muutamista harvoista perheistä" (13. luku), Hohti tulkitsee: "parhaat tragediat koostuvat harvojen perheiden ympärille".
Komediamainintoihin liittyy muutama epäselvyys. Niinpä Hohti kääntää: "Naurettava on näet viallista ja rumaa" (5. luku), kun olisi parempi sanoa: "Naurun kohteena on näet jokin erhe ja häpeä". Komediakirjailija Krates ei suinkaan hylännyt "jambista muotoa" eli runomittaa (5. luku), jota kaikki dramaatikot käyttivät puhejaksoissa, vaan luopui "jambisesta pilkkarunosta" (Saarikoski).
Aristoteleen voima on konkreettisuudessa ja analyyttisyydessä. Tämän vuoksi peruskäsitteet on tulkittava huolella. Kun tragedian kuusi osatekijää (6. luku) ovat mythos (juoni), ethe (luonteet), leksis (kielenkäyttö), dianoia (ajatus), opsis (näyttämöesitys) ja melopoiia (laulurunous), molemmat kääntäjät haparoivat mielestäni tarpeettomasti. Saarikoski kääntää kielenkäytön "sanonnaksi", Hohti "tyyliksi" (tyylihän voi draamassa olla muutakin kuin kieleen liittyvää). Saarikoski tulkitsee näyttämöesityksen osuvasti "näyttämöllepanoksi", Hohti "nähtäväksi esitykseksi" ja joutuu jatkossakin vaikeuksiin, milloin sana opsis tulee vastaan. Hohdilla laulurunous on milloin "runollisuutta", milloin "lyyristä runoutta". Keskeinen termi pragmaton systasis (tai synthesis), joka Saarikoskella on sattuvasti "tapahtumien sommittelu", on Hohdilla "tekojen kokonaisuus", "tapahtumien yhdistäminen" tai "tapahtumien rakenne". Perustermien vastinetta ei kannata vaihdella, ellei konteksti vaadi.
Myös tragedian kvantitatiivisten osien vastineet näyttävät tuottavan päänvaivaa (12. luku). Prologos on 'esikohtaus' eikä "prologi" (Saarikoski), epeisodion on puolestaan kuorolaulujen välinen 'puhekohtaus' eikä missään tapauksessa molempien kääntäjien ehdottama "episodi".
Kielioppijakson alussa (20. luku) Saarikoski turvautuu latinalaispohjaisiin kielioppitermeihin, kun taas Hohti ryhtyy suomentelemaan (esim. arthron "jäsentävä sana", Saarikoskella "artikkeli"). Jakson kiintoisin aihe on metafora (21. luku), jonka Aristoteles määrittelee merkityksen siirroksi "suvusta (genos) lajiin (eidos) tai lajista sukuun tai lajista lajiin tai samankaltaisuuden (analogon) nojalla". Hohti tulkitsee muuten täsmällisemmin kuin Saarikoski ("yleisestä yksityiseen jne."), mutta unohtaa ratkaisevan analogiatapauksen pois. Selvyyden vuoksi olisi mielestäni parempi puhua "yläkäsitteestä" (genos) ja "alakäsitteestä" (eidos). Määritelmä on käsitteellisesti ongelmallinen, sillä vain analogiatapaus koskee varsinaista metaforaa, kun taas semanttiset siirrot koskevat metonymian eri lajeja. Tämän kaiken Sihvola sivuuttaa eikä myöskään vertaa Poetiikan ja Retoriikan metaforamääritelmia keskenään.
Tragedian kuuluisan ja ongelmallisen määritelmän (6. luku) Hohti purkaa yhdestä virkkeestä kolmeksi pystymättä kuitenkaan olennaisesti täsmentämään sen sisäisiä suhteita. Katharsis-ongelmasta oli jo puhe. Termi hedysmenos logos ("sulostutettu kieli") tuottaa tulkitsijalle päänvaivaa (Hohti "maustettu kieli", Saarikoski "koristeellinen kieli"). Käsitykseni mukaan se merkitsee tässä 'runokieltä' (asiaproosan vastakohtana) ja olisi tulkittavissa esim. "tehostettu kieli".
Kolmas kerta ei sanonut totta eli tuottanut lopullista tieteellistä käännöstä Aristoteleen Poetiikasta. Tämä johtuu asian luonteesta: ns. tieteellistä käännöstä ei ole olemassa mistään tekstistä. Poetiikkaa on tulkittava yhä uudestaan. Silti tästä perusteoksesta kannattaisi laatia tiukempi ja täsmällisempi suomennos kuin tähänastiset ja varustaa se kunnollisella kommentaarilla nimenomaan kirjallisuustieteen näkökulmasta. Koska teksti on lyhyt (30-40 s.), alkutekstin voisi ottaa mukaan se olisi helppo tehdä nykyisellä tekstinkäsittelytekniikalla ja varata näin halukkaille mahdollisuus tavailla ydinkäsitteitä kreikaksi.
Ketään mustaamatta on paikallaan myös kysyä, mitä nimekäs, korkean tason toimituskunta on tehnyt asian hyväksi ja kuinka paljon julkisia varoja on upotettu tähän niteeseen, monet kun joutuvat tekemään vaativampia ja kunnianhimoisempia käännöstöitä ilmaiseksi (ja kenties julkaisemaan ne omalla kustannuksellaan).
Aristoteles on edelleen haastava filosofi. Hänen komediateoriansa on kadonnut ja jää säilyneessä osassa viittausten varaan. Romaanissaan Ruusun nimi Umberto Eco kertoo sen palaneen nimeltä mainitsemattoman luostarin tulipalossa ja rekonstruoi kekseliäästi tekstin seuraavalla tavalla:
Come avevamo promesso, trattiamo ora della commedia (nonché della satira e del mimo) e di come suscitando il piacere del ridicolo essa pervenga alla purificazione di tale passione. Di quanto tale passione sia degna di considerazione abbiamo già detto nel libro sull'anima, in quanto solo tra tutti gli animali l'uomo è capace di ridere. (Il nome della rosa, 1980, p. 471)
Lupauksemme mukaan käsittelemme nyt komediaa (sekä satiiria, ja myös miimiä) ja sitä, kuinka naurettavuus siinä synnyttää mielihyvää, niin että se johtaa lopulta tämän mielenliikutuksen puhdistumiseen. Sielua koskevassa kirjassamme olemme jo sanoneet, kuinka huomionarvoinen mainittu mielenliikutus on, sillä ainoana kaikista elollisista olennoista vain ihmisellä on kyky nauraa. (Ruusun nimi, suom. Aira Buffa. 1983, s. 586)
Tämä teoria on romaanissa sekä dekkarijuonen että aatteellisen kehittelyn polttopiste (olen hiukan oikaissut Aira Buffan sinänsä erinomaista suomennosta, jotta passione, kreik. pathema, olisi "mielenliikutus" Aristoteleen edellyttämällä tavalla).
Mitä Umberto Eco esittikään romaaninsa motoksi? STAT ROSA PRISTINA NOMINE, NOMINA NUDA TENEMUS "VAIN NIMI RUUSU ON ENTINEN, VAIN NIMET SÄILYVÄT MEILLE." Tämä koskee myös Aristotelesta, ja kyllähän hänen säilyneissä sanoissaan tutkimista riittää.
