Michèle Barrett, joka toimii sosiologian professorina Lontoon City University'ssa luennoi 25.4. 1998 Tampereella järjestetyssä feminismiä yhteiskuntatieteissä käsitelleessä seminaarissa aiheesta "Feminism and the Post-Structuralist Turn". Barrettin kaikessa tuotannossa näkyy hänen pyrkimyksensä pitää mielessä tieteenteon poliittiset ulottuvuudet ja niitä Barrett on ajatellut erityisesti feministisen politiikan ehtojen ja tavoitteiden kannalta. Siinä hän ei kuitenkaan ole lähtenyt liikkeelle ensisijaisesti sukupuolen käsitteen analyysistä, vaan on tarkastellut ennemminkin kriittisen yhteiskuntateorian yleisiä lähtökohtia ja mm. kulttuurintutkimuksen paikkaa yhteiskuntatieteissä.
Suomessa Michèle Barrett tunne-taan ensisijaisesti "marxilaisen feminismin" teoreetikkona eli tietenkin kirjan Women's Oppression Today (Nykyajan alistettu nainen, Vastapaino 1985) kirjoittajana. Näin ei kuitenkaan ole kaikkialla: Barrett sanoo, että esimerkiksi Yhdysvalloissa hänet yhdistetään useimmiten kirjallisuudentutkimukseen. Pääasiassa kirjallisuuden ja kulttuurintutkimukseen liittyy myös Barrettin seuraava kirja, ensi joulukuussa ilmestyvä esseekokoelma Imagination in Theory: Essays on Writing and Culture (Polity Press). Se on kokoelma Barrettin kirjoituksia melko pitkältä ajanjaksolta ja sisältää kirjallisuusesseiden lisäksi joitakin uudempia ja teoreettisempia artikkeleita. Aiheina on mm. ihmisluonnon käsite, estetiikan paikka "radikaalikritiikissä", kulttuurintutkimus ja Stuart Hall, Michel Foucault ja Virginia Woolf. Erityisesti Woolfista Barrett on ollut kiinnostunut jo kauan: hänen väitöskirjansa käsitteli pääasiassa Woolfia ja hän on toimittanut tämän esseitä sisältävän kokoelman Virginia Woolf: Women and Writing. Taiteen ja kirjallisuuden sosiologian tutkijan roolissa Barrett kertoo joutuneensa toistuvasti vastakkain disiplinääristen valtakoneistojen kanssa: perinteisesti sosiologia kohteli kaikkea kulttuuria hyvin marginaalisesti ja se mikä kulttuurintutkimuksen synnyn ja institutionalisoitumisen myötä saavutti huomiota ja hyväksyntää tämän uuden alan sisällä oli nimenomaan populaarikulttuurin tutkimus. Esteettisten kategorioiden tuomista sosiologiseen tutkimukseen on aina pidetty jonkin verran sopimattomana, vaikka syyt ovatkin vaihdelleet.
Barrettin kohdalla tulee hyvin esiin se, miten nopeasti feminis-tisen teorian peruskäsitteistö on muuttunut parin viime vuosikymmenen aikana. Kun hänen v. 1980 kirjoittamastaan kirjasta Women's Oppression Today otettiin Britanniassa korjattu uusintapainos v. 1988, se oli jo takakannessa ehditty määrittää "klassikoksi". Klassisuus ei tässäkään tapauksessa viitanne ainoastaan myyntilukuihin tai siihen monelleko kielelle kirja on käännetty ja paljonko sitä on siteerattu, vaan vihjaa myös, että sitä tulee ajattomammat perusideat tavoittaakseen lukea historiallisella mielellä, tekstin syntykonteksti mielessä pitäen. Tietoisena tästä Barrett aloittaakin uuden esipuheen sanoen:
"Kirjan alkuperäisestä otsikosta, Women's Oppression Today: Problems in Marxist Feminist Analysis, on 'problems' ehkä ainoa sana, jota voi nykyään käyttää ilman varauksia..."
Kyse on muustakin kuin termin "marxilainen" imagoarvon muutoksista tai edes yhdistelmän "marxilainen feminismi" ongelmallisuudesta: lisäksi yksioikoinen puhe "naisista" ryhmänä oli huomattavasti vaikeutunut ja "sortoa", "riistoa" ja "alistamista" alettu pitää tarpeettoman karkeina ilmaisuina. Ja kuten Barrett uudessa esipuheessaan toteaa, myös se, että hän puhuu mieluummin "sosiaalisesta sukupuolesta" kuin "sukupuolierosta" vaatii muuttuneessa teoreettisessa ilmastossa erillisiä perusteluita.
Yhteiskuntatieteiden peruskäsit-teistö on toki muuttunut vauh-dilla muutenkin, mutta varmastikin nopea vaihtuvuus näkyy kaikkein selvimmin feministisen tutkimuksen tai "naistutkimuksen" kaltaisten uusien monitieteellisten alojen kohdalla. Lähinnä tämä johtuu tietenkin siitä, että ne ovat usein ryhmittäytyneet ensisijaisesti jonkin muun yhteisen nimittäjän kuin yhteisen peruskäsiteapparaatin ympärille jolloin hyvinkin eri suunnilta tulevat ja erilaisiin käsitejärjestelmiin tottuneet ihmiset ainakin yrittävät käydä jossain mielessä "samaa keskustelua" ja perustella toisilleen lähtökohtiaan. Naistutkimuksessakaan ei käsitteenvalinnan tasolla juuri korostu niinkään kiinnittäytyminen johonkin tiettyyn "yhteiseen" ainakaan mihinkään, mikä rajoittaisi tutkimuksen luonnetta nopeasti vaihtuvia ja lähes-missä-tahansa-merkityksessä-käytettäviä "ruumiin", "eron" tai "performatiivisuuden" kaltaisia sloganeita enempää. Sen sijaan korostuu tarve välttää tiettyjä käsitteitä kaikkia niitä, jotka joltakin suunnalta tullut "naistutkimuksen sisäinen" kritiikki jo on ehtinyt asettaa arveluttavaan valoon. Tullakseen kuunnelluksi ja saadakseen jotakin spesifimpää ja sisällöllistä sanottua on siis jatkuvasti etsittävä uusia kieliä, joilla asiansa esittää ja tämän takia tekstit alkavat kuulostaa "vanhentuneilta" jo muutamassa vuodessa.
Women's Oppression Today sijoittui sen ajanjakson loppupuolelle, jota Barrett myöhemmin luonnehtii kaudeksi, jolloin läntisen feministisen ajattelun sisällä vallitsi suorastaan hämmästyttävä yksimielisyys siitä, mitkä ovat keskeiset kysymykset, vaikka niihin annetut vastaukset vaihtelivatkin. Kaikkein keskeisin kysymys oli tietenkin naisten alisteisen aseman "perimmäinen syy". Sosialistifeministeille ongelma ilmeni valintatilanteena "yhden järjestelmän" ja "kahden järjestelmän" teorioiden välillä: tulisiko sukupuolittuneiden hierarkkisten valtasuhteiden olemassaolo palauttaa kapitalismin toimintalogiikkaan vai pyrkiäkö teoretisoimaan niitä myös taloudesta irrallaan? Barrett korosti kulttuurin roolia ja hylkäsi sellaisen reduktionistisen funktionalismin, joka selitti kaiken viittaamalla oletettuihin kapitalistisen tuotannon ja uusintamisen "vaatimuksiin". Kuitenkin hän myös kiinnitti huomiota niihin tapoihin, joilla sukupuolittuneet valtasuhteet vaikka eivät siis olekaan kapitalismin "välttämätön edellytys" ovat kuitenkin historiallisesti kietoutuneet kapitalistisiin yhteiskuntasuhteisiin, joissa niillä siis on osittainen materiaalinen perustansa.
Barrett on kiinnittänyt huomiota erityisesti ydinperheideologiaan ja -instituutioon keskeisinä sukupuolittuneiden subjektien tuottajina ja naisten riiston välineinä. Familialistisen ideologian merkitys tulee esiin jo kirjassa Women's Oppression Today, mutta sen luonnetta ja vaikutuksia sekä vastarinnan mahdollisuuksia Barrett pyrkii tarkentamaan ja konkretisoimaan yhdessä Mary McIntoshin kanssa kirjoittamassaan avoimen ohjelmallisessa teoksessa The Anti-Social Family. Jälkikäteen Barrett on pitänyt näiden molempien kirjojen pahimpana sisällöllisenä puutteena rodun ja etnisten erojen unohtamista: perheen ja perheideologian rooli naisten sortajana ei suinkaan ole näistä tekijöistä riippumaton asia, mikä olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon puhuttaessa Britannian kaltaisesta monikulttuurisesta yhteiskunnasta. The Anti-social Familyn empiiriset todisteluosiot kuulostavat osin vanhentuneilta ja toisiinsa kovin hätäisesti liimatuilta, mutta niistä riippumattomana pamflettina sillä on ajankohtaisuutta ja kantavuutta edelleen ellei muuten, niin vähintäänkin muistutuksena siitä, että Barrettin ja McIntoshin kirjassaan toistuvasti peräänkuuluttama perheen käsitteen perinpohjainen dekonstruktio, tavalla josta olisi apua muotoiltaessa perheideologiaa pintaa syvemmältä hajottavaa käytännön politiikkaa, on edelleen antanut odottaa itseään.
"Ideologia" oli siis 1980-luvun alussa Barrettin peruskäsite, hänen vaihtoehtonsa radikaalifeminismin "patriarkaatille" ja marxilaisten "yhden järjestelmän teoreetikoiden" "uusintamiselle". Myöhemmin hän alkoi kuitenkin osittain häneen kohdistetun kritiikin ja kirjasta Women's Oppression Today tehtyjen yllättävien tulkintojen vuoksi pohtia uudelleen ideologian käsitteen käyttökelpoisuutta kritiikin välineenä. Tässä tarkoituksessa hän kääntyi tarkastelemaan lähemmin ideologian käsitteen asemaa marxilaisessa teoriaperinteessä. Tuloksena tästä tar-kastelusta oli kirja The Politics of Truth.
Barrettin alkuperäinen tavoite oli löytää ideologian käsitteelle sellainen määritelmä, joka irrottaisi sen marxismin luokkakeskeisestä kehyksestä. Toisin kuitenkin kävi: huomattuaan, miten vähän yksimielisyyttä marxilaisen perinteen sisällä oli ollut edes kaikkein perustavimmista kysymyksistä ja millaista painolastia käsitteen mukaan oli eri käyttöyhteyksistä tarttunut, Barrett alkoi paljon perustavammalla tavalla epäillä ideologian käsitteen rehabilitointiyritysten mielekkyyttä.
The Politics of Truth kuvailee tapoja, joilla Marxin omat keskenään osin ristiriitaisetkin tavat puhua "ideologiasta" ovat toimineet lähtökohtana klassisen marxilaisen perinteen sisäisille debateille ja kulkeutuneet sitä kautta osaksi myös uudempia kysymyksenasetteluita. Hyvinkin pitkälle säilyi yhtenä keskeisimmistä erottelevista tekijöistä kysymys, tulisiko ideologiaa ajatella jonkinlaisena epistemologisena kategoriana (vastakohtana totuudelle tai tieteelle, äärimuodossaan "vääränä tietoisuutena") vai puhtaan kuvailevana käsitteenä (lukácslaisittain historiallisen luokkatietoisuuden ilmauksena). Barrett osoittaa, että mm. riippuen vastauksesta tähän kysymykseen ovat tavat, joilla ideologian suhde "materiaaliseen perustaan" ja "luokkaan" käsitteellistyy, muodostuneet eri tapauksissa hyvinkin erilaisiksi ja osin erilaisiksi ovat siten muodostuneet myös ongelmat, joihin ideologian käsitteen kanssa on ajauduttu.
Barrett jäljittää kaksi erilaista reittiä marxilaisen kritiikin paradigman teoreettisille rajoille toisen Louis Althusserin, toisen Antonio Gramscin kautta. Marxilainen viitekehys alkaa hajota, kun kaksi uutta ideologian käsitettä koskevaa ongelmaa kysymys sen suhteesta luokkaan ja kysymys sen taustalla olevasta subjektikäsityksestä nousee marxismin sisäisessä keskustelussa yhä enemmän agendalle. Kun otettiin vakavasti tarve irtautua kapeasti luokkapohjaisesta teoretisoinnista ja tarve luoda vivaihteikkaampi kuva tavoista, joilla ideologia yksilötasolla kokemuksellisesti tulee osaksi identiteettiä, osoittautui, että näitä kysymyksiä oli vaikea käsitellä juuri missään tunnistettavassa mielessä "marxilaisen" viitekehyksen sisällä. Siirtymän "marxilaisesta" paradigmasta "jälkimarxilaiseen" Barrett paikantaa selkeimmin Ernesto Laclaun ja Chantal Mouffen työhön: kun luovutaan ideologian luokkasidonnaisuuden ajatuksesta, on jo käytännössä luovuttu marxismista yleensäkin ja tässä mielessä Gramsci ja Althusser pysyivät vielä vankasti "kuilun marxilaisella puolella". Althusser (jolla oli ollut keskeinen vaikutus myös Barrettin omiin tapoihin puhua ideologiasta kirjassa Women's Oppression Today) pyrkii kyllä nostamaan esiin relevantin kysymyksen perinteisen humanistisen subjektikäsityksen ongelmista ja psykoanalyysin roolista ajateltaessa subjektiutta, mutta Barrettin tulkinnan mukaan hän päätyy sisäisesti ristiriitaiseen positioon kykenemättä yrityksestään huolimatta kunnolla integroimaan lacanilaisia ajatuskulkuja muuten niin luokkakeskeiseen teoriaansa. Barrettille tämä Althusserin kahtiajakoisuus ei kuitenkaan ole mikään sattuma, vaan havainnollinen osoitus siitä, että hänen tehtävänsä yhdistää psykoanalyysiä marxilaisuuteen oli jo lähtökohtaisesti "mahdoton".
Kirjasta The Politics of Truth muodostuu siis kertomus marxilaisen yhteiskuntakritiikin paradigman hajoamisesta "sisältäpäin" omiin teoreettisiin jännitteisiinsä. Vaikka toki on ilmeistä, että "ulkoisiakin" syitä oli vaikuttamassa siihen, että tietyssä vaiheessa alettiin mieluummin etsiä uusia käsitteitä kuin jatkettiin vanhojen edelleenkehittelyä, on Barrettin kertomus eheydessään varsin vakuuttava. Barrett päätyy sille kannalle, että koska ideologian vanhat assosiaatiot luokkaan ja kysymykseen "materiaalisesta perustasta" ovat vahvat ja ilman näitä yhteyksiä sille puolestaan jäisi käsitteenä kovin vähän selitysvoimaa, on marxilaisen paradigman hajottua loppujen lopuksi parempi keksiä uusia käsitteitä kuin pyrkiä uudelleenmäärittelemään ideologia "jälkimarxilaisittain".
Foucault, jonka Barrett on valinnut "edustamaan" jälkistrukturalismia kirjassa The Politics of Truth, on kritisoinut ideologian käsitettä juuri niistä samoista syistä, joiden Barrett kuvaa muodostuneen keskeisiksi ongelmiksi marxilaisen keskustelun sisällä. Barrett näkee foucaultlaisen jälkistrukturalismin monilta osin aitona irrottautumisena koko siitä viitekehyksestä, joka on mahdollistanut useiden marxilaisen paradigman sisäisten "ikuisuuskysymysten" asettamisen. Näin Barrett, huolimatta tietystä kriittisyydestään jälkistrukturalistisia teorioita kohtaan, ottaa etäisyyttä sellaisiin postmodernismikritiikin muotoihin, jotka voi nähdä yrityksiksi elvyttää uudelleen keskustelua näistä (yleensä jotenkin epistemologisen tai materiaalisen perustan rooliin kytkeytyvistä) "ikuisuuskysymyksistä". Myös foucaultlaista "alkuperän etsimisen" kyseenalaistamista Barrett pitää tervetulleena ilmiönä pyrkihän itse asiassa jo Women's Oppression Today sivuuttamaan kysymyksen naisten alisteisen aseman "perimmäisestä syystä": siirtämään huomion ilmiöiden loogisista yhteyksistä niiden historiallisiin yhteyksiin ja kaikenkattavista rakenteista erityisiin valtamekanismeihin mistä syystä Barrettia syytettiinkin yrityksistä "paeta" tärkeitä kysymyksiä "helppoihin ratkaisuihin".
Barrett näkee kuitenkin Foucault'n ja Derridan kaltaisten ajattelijoiden käyttämissä käsitteistöissä myös vakavia puutteita, jotka rajoittavat huomattavasti niiden soveltamismahdollisuuksia. Näistä pahimpana hän pitää liian dogmaattista sitoutumista tiettyjen humanististen käsitteiden välttämiseen, sillä se on johtanut vaihtoehtoisten käsitteellistämistapojen puuttuessa tiettyjen ongelmallisten elämänalueiden yksioikoiseen sulkeistamiseen tarkastelun ulkopuolelle. Jo althusserlaisen marxismin kohdalla Barrett näki tiukan antihumanismin johtavan kyvyttömyyteen puhua poliittisesta toiminnasta ja humanismin ongelma on tullut kirjan The Politics of Truth jälkeen Barrettille yhä keskeisemmäksi. Hän on päätynyt puolustamaan monien "humanistisiksi" luokiteltujen puhetapojen käyttökelpoisuutta perustellen linjaustaan hyvin pragmaattisesti: hintana ihmisen käsitteen hylkäämisestä on ollut, että yhteiskuntatiede jää vaille mahdollisuuksia ottaa mitenkään osaa niihin keskusteluihin "ihmisen olemuksesta", joita tiedeinstiutuution ulkopuolisessa maailmassa kuitenkin jatkuvasti käydään ja joiden käymiseen ei kukaan kysy lupaa yhteiskuntatieteilijöiltä. Barrett sanoo, että yhteiskuntatieteiden kyvyttömyys osallistua mitenkään näihin ihmisen käsitteeseen kiinnittäytyneisiin keskusteluihin taiteesta, uskonnosta, nautinnosta, tunteista, aisteista ja poliittisesta toiminnasta on liian suuri hinta maksettavaksi teoreettisesta korrektiudesta.
