Estetiikan ja taiteidenvälisyyden rajanveto voi olla hankalaa: missä niiden erot piilevät? Estetiikka nimittäin pyrkii selvittämään taiteen yleisiä kysymyksiä, ja se joutuu siksi yhtä lailla viittaamaan milloin mihinkin taiteenlajiin. Käytännössä estetiikkaa ja taiteidenvälisyyttä onkin vaikea erottaa toisistaan. Niiden mahdolliset erot voivat kuitenkin olla teoreettisesti kiinnostavia.
Estetiikkaa voi pitää taiteidentutkimuksen kattotieteenä; se ei tutki yksityisiä taiteenlajeja vaan taiteen yleisiä lainalaisuuksia, taiteeseen suhtautumista. Estetiikka yhdistää subjektiivisuuden ja objektiivisuuden sekä yksityisen ja yhteisen varsin kiinnostavalla tavalla. Estetiikan tutkimuskohteet ovat todellisia, kouriintuntuvia ja korvinkuultavia, eivätkä ne taida erota muista materiaalisista objekteista olemuksensa perusteella. Ratkaisevaa on esteettinen suhtautuminen; melkeinpä mihin tahansa voidaan sopivissa oloissa suhtautua esteettisesti, ja taiteeseen voidaan suhtautua ei-esteettisesti, esimerkiksi välineellistäen. Esteettisyys on sosiaalista, sillä ihanteet määrittyvät yhteisesti ja ihminen käyttää esteettisiä valintoja viesteinä. Yhteisöllä on kohtalaisen vakaa käsitys siitä, mikä on taidetta, mutta hyvin monenlaiset oliot ja ilmiöt voivat päätyä tuon käsityksen piiriin. Taidetta voidaan hyvin nimittää kieleksi, joka luonnehtii todellisuutta ja yksilön suhdetta siihen näin arvioi erityisesti semiotiikka , mutta kuten Ludwig Wittgenstein huomautti, yksityistä kieltä ei voi olla.
Taiteidenvälisyys tuntuu olevan hiukan konkreettisempaa, niin kuin kokoomateos Synestesia onko taiteilla väliä? osoittaa. Nyt tutkimuksen kohteena on eri taiteenla-jien vuorovaikutus, ja voidaan erottaa kaksi tapausta: joko yksityiset taiteenlajit saavat vaikutteita toisiltaan, tai uusia taiteenlajeja luodaan yhdistelemällä entisiä. Vuorovaikutus on näissä hiukan erilaatuista: vaikutteita voidaan ottaa vapaasti ja valikoiden, mutta synesteettisissä taiteenlajeissa kaikkien "alalajien" on sopeuduttava ja mukauduttava, ja syntyvä kokonaisuus alkaa elää omaa elämäänsä. Emergenssiopin kannattajat voisivat sanoa, että uusi laji esimerkiksi elokuva on enemmän kuin osiensa summa. Ilmiö perustuu siihen, että vuorovaikutus paljastaa piileviä mahdollisuuksia, ja myös siihen, että nyt ihminen saa tietoa usean aistikanavan kautta. Taiteidenvälinen tutkimus edellyttää tietenkin eri taiteenlajien tuntemusta, ja tältä osin se on lähellä taiteidentutkimuksen erialoja ja asettuu metodologisesti niiden tasolle, estetiikan suojiin.
Taiteidenvälinen tutkimus on nuorehko ilmiö; Suomessa sitä on harrastettu parikymmentä vuotta (erityisesti Synteesi-lehden piirissä). On selvää, ettei näin nuori ala ole vakiintunut eikä instituutioitunut vaan se joutuu elämään kirjallisuus- ja musiikkitieteen ym. katveessa eräänlaisena jälkimodernina lehtolapsena. Niinpä tutkimusote on toisaalta notkea ja elinvoimainen. Ehkäpä taiteidenvälisyyden luonne määrittyy uudelleen jokaisen uuden tutkimushankkeen myötä.
Aihepiirin häilyvyys näkyy myös Synestesia-kirjasta. Teokseen on koottu alustuksia ja esitelmiä, jotka pidettiin syksyllä 1996 Lapin yliopistossa. Kirja onkin lähinnä seminaariraportti eikä tieteellinen tutkimus, sillä aiheet ja käsittelytavat eroavat melko paljon. Kiinnostavin lienee Tarja Pääjoen artikkeli ns. hankalasta taiteesta; tämä ansiokas esitys on kuitenkin lähempänä estetiikkaa kuin varsinaista taiteidenvälisyyttä. Mauri Ylä-Kotola ja Juhani Räisänen pohtivat uuden teknologian vaikutusta (multimediaa) sekä teorian että käytännön näkökulmasta. Suomalaisen performanssitaiteen edelläkävijä Satu Kiljunen muistelee uransa alkuaikoja omaelämäkerrallisessa alustuksessaan arvokasta dokumentaatiota. Loput kaksi artikkelia kulkevat varsin etäälle aiheesta: Muu ry:n entisen toiminnanjohtajan Tapio Mäkelän kirjoitus on lähinnä kulttuuripoliittinen puheenvuoro. Sokerina pohjalla on Kari Kurkelan artikkeli; se on kirjan pisin ja painavin, mutta senkin aihe tieteellisen ja taiteellisen toiminnan ero liittyy enemmänkin tieteenfilosofiaan kuin taiteidenvälisyyteen. Kurkelan taustalla häämöttävät Martin Heidegger ja G. H. von Wright, ja hän pohtii tiedon, järjen, ymmärryksen ja taidon käsitteitä lähtien liikkeelle sanojen etymologiasta. Kirjoitus on ansiokas, mutta se olisi voinut sopia paremmin filosofiseen yhteyteen. Kirjan hajanaisuutta kuvastaa sekin, että opus on sidottu kehnosti: sivut jäävät lukevan käteen.
Taiteidenvälinen tutkimus oikeuttaa itsensä epäilemättä
paremmin tulostensa kuin
apriorisen teorioinnin kautta. Elämää on myös perinnäisten
taiteenlajien välissä, ja lajien vuorovaikutus voi avata aivan
uudenlaisia ja kiinnostavia näkymiä, niin kuin Synestesia-teos
osoittaa.
Markus Lång
