Jostain syystä ihmisillä ja yhteiskunnilla on tapana jakaa todellisuus kahteen valtakuntaan. Toinen niistä määritellään hyväksi ja terveeksi, tutuksi ja normaaliksi ja toinen pahaksi ja sairaaksi, vieraaksi ja epänormaaliksi. Hyvä ja terve puolisko edustaa vallitsevaa valtaa, paha ja sairas taas erilaisia vähemmistö-ja marginaalirymiä. Homoseksuaalit ovat yksi tällainen epänormaalisuuden ja sairauden ristin kannettavakseen saanut ryhmä.
Olli Stålströmin väitöskirja on perusteellinen selvitys siitä, miksi homoseksuaalit on leimattu sairaiksi ja epänormaaleiksi: se tarkastelee sairausleiman muotoutumista länsimaisen kulttuurin alkutaipaleelta aina meidän päiviimme asti. Stålström lainaa metodologisia välineitä Thomas Szaszilta, Judith Butlerilta ja Michel Foucaultilta. Heidän huomionsa siitä, että sairausleima on nimenomaan historiallisesti ja sosiaalisesti tuotettu niiden ihmisten ja instituutioiden toimesta, jotka leimaamista harjoittavat, on analyysin kannalta mitä keskeisin. Näin eritoten sen vuoksi, että leimaajat ovat kautta leimaamisen historian esittäneet, että sairausleiman alkuperä on homoseksuaalissa itsessään samaan tapaan kuin puhtaasti fyysiset sairaudetkin. Teoksessa siis taittavat peistä leimaajien biologiaan ja "luontoon" pohjautuva olemusajattelu ja tekijän kannattama sosiaalinen konstruktionalismi.
Homoseksuaalisuutta on niin pitkään pidetty omituisena ja poikkeavana asiana, että useimmista ihmisistä varmaankin tuntuu siltä, että homous on nähty sairaus-ja marginaaliilmiönä kautta aikojen. Tähän tapaan moni varmasti ajattelee ja näin ovat sairausleiman kannattajatkin ajatelleet. Stålström tuo esiin Fordin ja Beachin kulttuurien väliseen tutkimukseen vuodelta 1951 viitaten sen tosiasian, että homoseksuaalisuudesta on tehty tabu ja kielletty asia vasta kristinuskon välityksellä. Sitä ennen esimerkiksi antiikin Kreikassa ja Roomassa homoseksuaalisuus oli sallittu ja jopa arvostettu käyttäytymismuoto. Muistan itsekin Platonin dialogeja ensimmäistä kertaa lukiessani hämmästyneeni sitä, miten Sokrates puhuu kauniista pojista ja poikarakkaudesta aivan yhtä luontevaan ja jokapäiväiseen tyyliin kuin miehet nykyään puhuvat kauniista naisista ja rakkauspuuhista heidän kanssaan. Samoin monissa muissa kulttuureissa homoseksuaalisuudella on ollut keskeinen ja arvostettu asema. Vasta kristinuskon valtaan nousun aikana se luokiteltiin synniksi, jota harjoittavat oikealta tieltä eksyneet demonien riivaamat yksilöt.
Kristinuskon aamunkoitossa apostoli Paavali ja lääketieteen keskeiset perustajahahmot Soranus ja Galenos julistavat kuorossa yhteen ääneen, että homoseksuaalit rikkovat Jumalan ja Luonnon asettamia päämääriä ja tarkoituksia ja uhkaavat käyttäytymisellään koko ihmissuvun olemassaoloa. Jumala tai luonto ovat luoneet sukupuolielimet palvelemaan ihmissuvun säilymistä ja jatkumista maan päällä. Tämä näkyy jo niiden anatomisesta muodosta, mies ja nainen täydentävät toisiaan jo muotonsa puolesta. Kaikki heteroseksuaalisuudesta poikkeavat suuntautumisvaihtoehdot ovat täten auttamatta tuomittu sairaiksi ja Jumalan ja Luonnon vastaisiksi, homoseksuaalisuus muiden mukana. Stålström huomaa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikki myöhemmät homoseksuaalisuutta vastaan singotut argumentit noudattavat tätä samaa peruslinjaa, niiden vaatteet ja muodot saattavat vaihdella aikain saatossa, mutta ydin pysyy samana läpi sairausleiman historian. Ensin 1800-luvulle asti homoseksuaalisuuden tuomitsivat papit "syntinä" ja 1800-luvulta eteenpäin sitä vainosivat lääkärit ja psykoanalyytikot, jotka nimesivät sen "sairaudeksi" ja " perversioksi". Tärkeää tässä on huomata se, että leiman juuret pysyvät uskonnollisina, vaikka lääkärit ja psykoanalyytikot väittävät perustavansa leiman biologisiin tosiasioihin. Siinä missä papit puhuvat Jumalan päämääristä seksuaalisuuden suhteen, lääkärit vaihtavat sanan "Jumala" tilalle sanan "Luonto", joka on tarkoittanut ja suunnitellut sukupuolielimille tietyn päämäärän ja tarkoituksen: kummassakin tapauksessa oletetaan, että ihmisten ja heidän välisten suhteiden takana on jokin iso mahti, joka säätää lait ja säännöt sille miten ihmisten tulisi toimia. Ja että juuri papit ja lääkärit osaavat lukea ja tulkita tätä näkymätöntä lakitekstiä. Asianomaisilta itseltään tätä ei kysytä, vaan heidät määritellään ulkoapäin Raamattuun ja Freudiin (joka itse asiassa ei vastustanut homoseksuaalisuutta eikä pitänyt sitä sairautena) nojaten.
Homoseksuaalisuuden tuomitsevat lääketieteelliset ja psykoanalyyttiset argumentit ilmaisevat pikemminkin papillisia moralisoivia ja asenteellisia ennakkoluuloja kuin tasapuolisesti punnittuja ja arvioituja tieteellisiä argumentteja, jotka sallivat myös homojen itsensä saada äänensä kuuluville. Samoin vastustajien tyyli ja kieli on enemmän hyökkäävää ja julistavaa kuin rauhallista ja toteavaa. Hyvä esimerkki tästä dogmaattisesta asenteellisuudesta on yhden homoseksuaalisuuden johtavan vastustajahahmon Bieberin vuonna 1962 julkaistu tutkimus. Bieber todistaa, että kaikki homot ovat sairaita viittaamalla yksilöihin, jotka ovat hakeutuneet psykoanalytikkojen potilaiksi. Samalla menetelmällä esimerkiksi naisten vihaajat voisivat todistaa, että kaikki naiset ovat huoria keräämällä aineistonsa bordelleista. Toisin sanoen Bieberille on niin itsestäänselvää se, että terve homoseksuaali on mahdottomuus, ettei hänelle juolahda mieleen etsiä kohteitaan psykoanalyytikkojen potilashuoneiden ulkopuolelta. Silti tällä tutkimuksella on ollut syvä ja laajakantoinen vaikutus koko maailmassa.
Eräs perustava ero kuitenkin löytyy kristinuskon homokielteisyyden ja 1800-luvulla alkunsa saaneen lääketieteellisen ja psykoanalyyttisen homovastaisuuden väliltä. Kristinusko näki homoseksuaalisuuteen lankeamisen yksilön moraalisena valintana, johon kuka tahansa saattoi milloin tahansa sortua: ei ollut vielä kehkeytynyt mitään yhtä ja yhtenäistä homoidentiteettiä ja tyyppikategoriaa.1800-luvulla sensijaan rakennettiin homon yleinen tyyppi ja identiteetti. Eli homous ei enää ollut yksi subjektin ominaisuuksista, joka vaihtelee kunkin subjektin yksilöllisyyden mukaan, vaan se jähmettyi yhdeksi ja yhdenmukaistavaksi olemukseksi ja samalla anasti ja valtasi itselleen subjektin aseman: yksilö, joka on homo, on vain sitä eikä mitään muuta; hänen identiteettinsä ja persoonallisuutensa samastuu ja tyhjentyy täydellisesti hänen seksuaalisuuteensa. Eikä ole enää muuta kuin yhdenlaista homoutta.
Tämä onkin mielestäni traagisin käänne ja lävistävin naula homouden ristissä. Nyt vasta homosta tulee Homo ja leimasta Leima, ihoon syövytetty merkki ja stigma, joka valtaa ja syö rippeetkin homojen ihmisyydestä ja ihmisarvosta: homot eivät enää ole persoonia omine yksilöllisine ominaispiirteineen, vaan heistä tulee kasvotonta ja nimetöntä homomassaa, joka voidaan tiukasti eristää muista ihmisistä omaan leiriinsä, ja tehokkaasti kontrolloida sieltä käsin. Ja näin tapahtuikin aivan konkreettisella tasolla esimerkiksi Hitlerin Saksassa, jossa satojatuhansia homoja polttomerkattiin, kastroitiin ja marssitettiin yhtä jalkaa juutalaisten kanssa keskitysleireille.
Sama tyyli jatkui 50-luvulla Yhdysvalloissa, jossa homoja vainottiin ja erotettiin valtion viroista samoin kuin kommunistejakin. Painottaisinkin, että juuri tästä yleisestä ja yhtenäisestä homon kategoriasta käsin homous oli helppo määritellä ja rajata eräänlaiseksi arkkityypiksi kaikelle sille mitä pidetään negatiivisena ja pahana, symboliksi todellisuuden pimeälle ja uhkaavaksi koetulle puolelle. Homot ovat onnettomia seksuaalimaanikkoja, pysyviin ihmissuhteisiin kykenemättömiä miehennielijöitä, vastuuntunnottomia lasten viettelijöitä ja homous on myös näkymättömin sisäisin sitein kietoutunut huumeisiin, varkauksiin ja jopa murhiin.
Tämän hirviöhomon arkkityypin hioi ja vei huippuunsa amerikkalainen psykoanalyysi. Se oli luopunut Freudin humanistisesta lähestymistavasta ja luonnontieteellistynyt ja mekanisoitunut lääketieteeksi. Samalla se heijasti ja antoi ideologisen siunauksen 50-luvun Amerikan yhteiskunnallisille arvoille, vaikka julistikin edustavansa biologisia tosiasioita. Tämä homouden yleinen arkkityyppi antoi sille mainion mahdollisuuden ummistaa silmänsä empiirisiltä tuloksilta, joita nosti näyttämölle esimerkiksi Kinseyn (1948) ja Evelyn Hookerin (1957) käänteentekevät tutkimukset: tyyppi kun määrittää a priori, että kaikki homot, vielä syntymättömätkin, ovat sairaita ja epäonnistuneita yksilöitä. Amerikkalaisella psykoanalyysillä oli kolme suurta auktoriteettia: Berger, Rado sekä edellämainittu Bieber. He saivatkin aikaan sen, että homous sinetöitiin virallisesti sairaudeksi vuonna 1952 Yhdysvaltojen psykiatriyhdistyksen toimesta. Tämän psykoanalyysin voittokulku ja lonkerot tunkeutuivat 50-70-lukujen aikana koko maailmaan ja vieläkin sen perusajatukset kummittelevat homojen vastustajien argumenttien taustalla. Tämän vuoksi Stålström omistaakin teoksestaan suurimman osan Amerikkalaisen psykoanalyysin analyysille ja kritiikille.
Samaan aikaan 50-luvulla kun homovainot olivat kiihkeimmillään pystytettiin sairausleiman kritiikin kolme peruspilaria, joille myöhemmät leiman kritiikit rakentuivat: edellämainitut Fordin ja Beachin kulttuurienvälinen tutkimus, Kinseyn yleisyystutkimus ja Hookerin vertailututkikus. Ne kaikki iskivät kiilaa ja säröjä myyttiin Homosta ja Leimasta. Ford ja Beach osoittivat sen miten homouden määritelmät ja arvostus vaihtelee kulttuurista toiseen. Kinsey taas rikkoi homouden ja heterouden välisen absoluuttiseksi luullun raja-aidan haastatteluilla, jotka kertoivat, että joka kolmannella Amerikkalaisella hetero miehellä on ollut ainakin yksi homokontakti elämänsä aikana. Hooker heräsi kysymään olisiko terveitä homoja sittenkin olemassa, uskalsi astua potilashuoneiden ulkopuolelle heitä etsimään, ja myös löysi. Samalla hän romutti psykoanalyyttisen dokmin, jonka mukaan homous on aina ja välttämättä etäisen isäsuhteen ja dominoivan itseensä imevän äitisuhteen tuottama fiksaatio: homojen perhesuhteet eivät poikenneet heterojen perhesuhteista, eivätkä homot heteroista muuten kuin seksuaalisuutensa suhteen.
Vaikka psykoanalyytikot torjuivat nämä tutkimukset jyrkästi, ne antoivat virikkeitä samansuuntaisille tutkimuksille, jotka pian raivasivat tiensä päivänvaloon. Tätä vauhditti radikaali ja kuohuva 60-luku. Käsi kädessä muiden vähemmistöaktivistien kanssa homot järjestäytyivät ja nostivat aisiansa kuuluville muun muuassa omien pienlehtien ja mielenosoitusten välityksellä. Kritiikin kärki kohdistui tietysti psykoanalyysiin, ja mielenosoittajat valtasivatkin Yhdysvaltain psykiatriyhdistyksen vuosikokouksen vuonna 1970. Tieteellisen sairausleiman tutkimuksen ja homoaktivistien käytännön toiminnan välinen vuorovaikutus saikin aikaan viimein sen, että sairausleima kumottiin virallisesti Yhdysvaltojen psykiatriyhdistyksen toimesta vuonna 1973.
Tätä voikin pitää eräänlaisena auringonnousuna homojen sorron historiassa. Tästä eteenpäin asenteet homoja kohtaan alkavat muuttua askel askeleelta suvaitsevaisemmiksi ja homojen itsensä ääntä kuuntelevammiksi. Jopa psykoanalyysi, tuo homovastaisuuden lujamuurisin linnake on viimevuosikymmeninä alkanut tiodostamaan ja murtamaan tieteensä papillisia ja dogmaattisia puolia. Se on päästänyt homoseksuaaliset psykoanalyytikot keskusteluun mukaan, kuunnellut ja ottanut opikseen heidän esittämästään kritiikistä. Psykoanalyysi on myös avannut portit muille aikaisemmin väheksymilleen näkökulmille; ottanut vaikutteita feminismiltä, jälkistrukturalismilta, sosiaaliselta konstruktionalismilta ja muilta olemusajattelua purkavilta suuntauksilta. Toki homoilla on edelleen kiivaita vastustajia, mutta he ovat supistumassa yksittäisiksi henkilöiksi tai pieniksi marginaaliryhmiksi kuten joiksikin tietyiksi psykoanalyytikoiksi, skinheadeiksi, uusnatseiksi, uskonnolliseksi äärioikeistoksi jne. Instituutionaalisella ja virallisella tasolla kirkkoa lukuun ottamatta homous on lyönyt itsensä läpi.
Nyt joku voi kysyä, että miksi sitten muistella ja murehtia menneitä; mitä käytännön iloa homoille sairausleiman historian tutkailuista enää on kun kerran taistelu alkaa olla takanapäin. Stålström kuitenkin muistuttaa, että vaikka nämä vastustajaryhmät ovatkin pieniä, ne ajavat asiaansa kiihkeästi ja kovaäänisesti eteenpäin ja keräävät riveihinsä jatkuvasti uusia jäseniä. Lisäksi monissa etenkin suomalaisissa psykiatrian kirjoissa, lääkärikirjoissa, koulukirjoissa ja myös yleisissä asenteissa homoseksuaalisuus edelleen näyttäytyy sairautena. Virallinen sairausleiman kumoaminen on oikeastaan hyvin abstrakti ja muodollinen paperitason tapahtuma, käytännön asenteet ja toiminta on kuitenkin se alue, josta vastustus viimekädessä nousee. Tähän liittyen Stålström huomauttaa, että koska "sairaus" ja "terveys" ovat sosiaalisia rakennelmia, niin yhteiskunnallisten arvojen ja käytäntöjen muuttuminen kielteisimmiksi riittää muuttamaan myös "tieteelliset" ja viralliset määritelmät homoseksuaalisuuden terveydestä tai sairaudesta. Mielestäni Stålströmin huoli ei ole turha. Yhteiskuntamme on jatkuvasti muuttumassa yhä enemmän jyrkkiä vastakkainasetteluja ja niihin väistämättä liittyvää kilpailua, kovuutta, agressiivisuutta ja muita sotaisia asenteita suosivammaksi. Itse asiassa edellämainitut ryhmät kuten skinheadit ja uusnatsit eivät edusta asenteiltaan ja ideologialtaan mitään tavallisen yhteiskunnan reunailmiötä vaikka näin usein väitetään vaan niissä vain tiivistyy ja kärjistyy yhteiskunnassamme itsessään piilevä rakenteellinen väkivaltaisuus ja dikotomisuus. Nämä ryhmäthän ovat syntyneet ja kehittyneetkin yhtä matkaa yleisen yhteiskunnallisen ilmapiirin kiristymisen kanssa. Ja vaikka homoja ei enää tyrkättäisikään sorrettujen kastiin, niin joku sinne aina pudotetaan; se on dikotomisuudelle perustuvan ja rakentuvan olemassaolon perusehto. Olisi siis tärkeää tutkia tätä kahtiajakamisen logiikkaa ja mekanismeja myös itsessään; yleensähän sitä on pohdittu vain erilaisten sorron kohteena olevien erityisryhmien kannalta. Miksi ja miten tämä kahtiajakaminen itsessään syntyy ja miten se on purettavissa?
Stålströmin teos on tärkeä ja antoisa. Se on eräänlainen homouden ensyklopedia, josta löytyvät tiivistetyssä muodossa homotutkimuksen keskeiset ajatukset ja tulokset. Lisäksi se on väitöskirjaksi harvinaisen selkeästi kirjoitettu ja alan ulkopuolisellekin lukijalle helposti avautuva teos. Stålström onkin tutkinut aihettaan jo 60-luvulta asti ja myös osallistunut tiiviisti aiheeseen liittyvään käytännön toimintaan: esimerkiksi 60-luvun alussa hän oli henkilökohtaisesti yhteydessä paikanpäällä nousevien homoliikkeiden ja aktivistien kanssa, Suomessa hän oli 70-luvun alussa perustamassa SETAa ja on hän käynyt läpi psykoanalyyttisen terapiankin vain todetakseen sen kyvyttömyyden "parantaa" homoseksuaalisen potilaan heteroksi jne. Tämä kaikki saa aikaan sen, että teosta ei vaivaa tuo niin monille väitöskirjoille ominainen käytännön elämästä vieraantunut muodollinen teoretisoiminen ja abstraktisuus.
Pekka Wahlstedt
