J. V. Snellmanista olisi kai paras aloittaa suomalaisen filosofian selvitys, koska hän oli paitsi kansainvälisesti huomattava tutkija, myös kulttuurisen ja sosiaalisen suomalaisuuden moniottelija. Niin 'filosofia' kuin 'Suomikin' syntyivät vasta hänen aikanaan ja, niinhän on teroitettu, paljolti hänen käsiensä käsitteellistäminä. Selvitystä Snellmanin omasta työstä kaivattaisiinkin: eiväthän ammattilaisemme enää juuri tunne hänen julkaisujaan eikä monikaan maallikko ajatellut säilövänsä takavuosina lompakossaan nimenomaisesti filosofin rintakuvaa tai vieläkään koe katselevansa filosofin pronssista kokovartaloa Suomen Pankin edustalla. Snellmanista pääsisi sitten kätevästi Reiniin, Grotenfeltiin ja Westermarckiin, josta alkaen kaikki onkin jo vähän tutumpaa. Taaksekin päin voisi pyrkiä, tutkimaan filosofisen suomalaisuuden ja suomalaisen filosofisuuden kehkeytymistä. Tällä matkalla moni tunnettu, mutta filosofisen ulottuvuutensa osalta artikuloimaton tapaus saisi uuden tulkintansa. Jos seteleissä pysytään, niin Antti Chydeniukseen liitetään filosofinen aspekti suunnilleen yhtä harvoin kuin hänen kiusallisen isoon rahaan painettua naamansa pääsee näkemään. Se on harmi, sillä jotain olisi kai osattava sanoa 1700-luvunkin Suomi-filosofiasta.
Vieläkin etäämmälle eiliseen pääsee nyt hyvässä kyydissä. Terhi Pursiainen asettelee väitöskirjassaan paikalleen yhden ehdokkaan suomalaisen filosofian pioneeriksi, 1500-1600-lukujen vaihteessa vaikuttaneen Sigfridus Aronus Forsiuksen. Tästä kahden helsinkiläisfilosofin kurkottautumisesta toisiaan kohden neljän vuosisadan ylitse syntyy vaikuttavaa jälkeä.
Pursiaisen työn taustaksi voi käyttää Jussi Nuortevan väitöstä suomalaisten stipendiaattien seikkailuista eurooppalaisissa yliopistoissa ennen täkäläisen korkeakoulun syntyä. Tekijä tunnetaan paneutuneista ja paneutumaan yllyttävistä radio-ohjelmistaan. Hämmästyttävää kyllä, etevyys toimittajantyössä on monesti riittävä syy epäillä pätevyyttä tutkijantyössä. Onneksi Nuortevan kaltaisissa toimijoissa tutkimuksellinen lujuus ei kurista kerronnan hengitystä eikä sanonnan sulavuus haittaa päättelyn kiinteyttä.
Tutkimus ei millään muotoa tähtää Suomen filosofisen perinteen kartoitukseen, mutta meikäläisen papiston ja virkamiehistön kouluttautumisen perusteellinen dokumentointi ja maanosan tutkimuslaitosten rakentumisen oppihistoriallinen hahmottelu ovat sellaisia hankkeita, joista filosofiaa ei liioin käy sulkeistaminen. Yliopistolaitoksen ja niin muodoin tieteiden työnjaon peruskysymyksistä kiinnostuneet hyötyvät paljonkin Nuortevan teoksen 2. luvun pikakatsauksesta. Vavahduttavia uutuuksia ei tarjoilla, sen sijaan esimerkiksi termin "filosofia" varhainen eriytymättömyys (="tieteet") tuodaan mutkattomasti esiin, samalla kun lukija saa hyvän käsityksen jumaluusopin ja viisaustieteen jännitteistä. Seuraavien lukujen lukemattomat yksittäistapaukset sovitetaan hyvin laajempiin yhteyksiinsä toistuvin aatehistoriallisin yleistyksin sekä vielä viimeisen luvun tiiviissä yhteenvedossa.
Filosofisten uutisten tai edes anekdoottien isänmaallinen janoaja joutuu pettymään. Vika ei ole väitöskirjailijan, vaan "meidän poikaimme merellä": täkäläisistä opintomatkalaisista ei kolmensadan vuoden aikana jäänyt kummempia filosofisia jälkiä aikakirjoihin. Vaikka kaikki teologiaa opiskelleet joutuivatkin keskiajan yliopistoissa ensin perehtymään filosofiaan, vaikka uhkeimman uran tehnyt Olaus Magni eteni 1400-luvulla filosofeistaan kuulun Pariisin Sorbonnen rehtoriksikin ja vaikka Turun viimeinen katolinen piispa, Martti Skytte, tapasikin tomistisuuruus Thomas de Vijo Cajetanuksen, ei kokonaisarvio ole omiaan nostattamaan kansallistunnetta. Päättäessään vuosia 1313-1523 tarkastelevan lukunsa Nuorteva näet toteaa (s. 149), että siinä missä tanskalaisilta ja ruotsalaisilta oppineilta tunnetaan myös filosofisia kirjoituksia, suomalaisilta ei yhtäkään, ja "vaikka muutama suomalaisen laatima teksti löytyisikin, eivät ne oleellisesti muuttaisi kokonaiskuvaa suomalaiset olivat keskiajan oppineessa kulttuurissa saavana osapuolena".
Päätelmän avoimuus on toki siunauksellinen seikka janoiselle patriootille. Voihan joku siis vielä kaivaa esiin edes yksittäisiä suomalaisvoimin kannettuja korsia monikansalliseen kekoon, tai sitten nostaa esiin sellaiset fragmentit, jotka eivät Nuortevan työn toisin rajattuun kokonaisuuteen kuuluneet.
Vaan ei hyvältä näytä. Nuortevan musertava arvio myös uskonpuhdistuksen ajalta kuuluu seuraavasti (s. 189): "Samalla tavoin kuin keskiajalla suomalaiset olivat reformaatiokaudellakin yksinomaan vaikutteiden vastaanottajia ja niiden välittäjiä kotimaahansa. Keneltäkään ei tunneta tieteellisiä tekstejä eikä kenenkään tiedetä osallistuneen ulkomaiseen teologiseen tai filosofiseen keskusteluun."
Tässä kohden voisi filosofisemmin historioiva jo tietysti älähtääkin. Väitöskirjailija on ehkä liian lähellä sellaista turhan vahvaa väitettä, etteikö eurooppalaisen perinteen siirtäminen ja sovittaminen ei-kirjalliseen kansalliskieleen edellyttäisi paitsi kielellisiä lahjoja, myös monipuolista tieteellis-filosofista taitoa ja ongelmanratkaisukykyä. Kokonaisen käsiteavaruuden saksannos-suomennos-projekti on toki myös yliyksilöllisesti sivuuttamaton filosofinen megatapahtuma. Jo pelkästään siksi, että reformaatiota ruokki katolisen kirkon messulatinan ja aristotelisen filosofian kommentaarilatinan syrjäyttäminen, ja siten mielen ja kielen kumouksellinen uusmaisemointi, Mikael Agricolankin valtavaa kapasiteettia ja työtä tulisi tarkastella myös filosofisesti virittyvänä suorituksena. Jos tämä tuntuu kaukaa haetulta, lyhyempi silta filosofiaan löytyy Nuortevan itse toteamista, Agricolan kirjastoon kuuluneista niteistä Aristoteleineen, Diogenes Laertiuksineen päivineen.
Oli miten oli, vasta pedersöreläisen Johannes Canuti Fortheliuksen hahmossa suomalainen filosofinen osaaminen murtautuu esiin. Upsalassa, Helmstedtissa, Jenassa ja Wittenbergissä opiskellut Forthelius työsti ramismin kammennutta uusaristotelista, fysiikkaa ja metafysiikkaa painottavaa näkemystään 1600-luvun alkuvuosina. Hän päätyi kuitenkin yliopistouran sijasta kruunun hommiin. Mutta Fortheliuksen aikana olikin jo vauhdissa nyt perusteellisesti monografioitu isompi suomalaisklassikko.
Filosofin esitykseksi Terhi Pursiaisen selonteko luonnonfilosofi S. A. Forsiuksesta on typerryttävän säntillinen, jo tekstikriittisillä ansioiltaan ja historiallisen rekonstruktion taituruudellaan oman alansa ahtaat rajat ja ankeat tavat kirkkaasti ylittävä työ. Yhden merkillisen elämäntyön kokoava, sen ympäristöstään yllättävä tutkimus on myös filosofisesti valpas ja varmaotteinen.
Ehkä vain pää- ja väliotsikoiden monisanainen raskaus ja siten hieman työläästi hahmottuva jäsennys kertovat vaikeudesta tuoda vanha tavara ja yksinäinen urakka arkistoista ja kammioista kommunikoivaan tilaan. Eräin osin myös Forsiuksen toimeliaisuuden kirjavat vaiheet erottuvat turhankin vaivalloisesti kirjaan viedyn intellektuaalisen historian rönsyistä, mutta näillä kohdin aavistaa monografistin langettaman ansan. Päähenkilöön kiinnittyvä kerronnallinen pääväylä on upotettu risteävien tarinalinjojen, eri suuntiin aukeavien vaihtoehtoisten kulkuteiden ja poikkiteloin asettuvien kysymysten sekaan niin, että se ei huku mutta ei myöskään näy kunnolla, ellei lukija vaivaudu nauttimaan 'itse asian' lisäksi sen muuntuvaa ympäristöä. Ratkaisu on perusteltu, sillä jos Forsius tekoineen ja sanomisineen olisi helpommin irrotettavissa yhteyksistään, nuo yhteydet mieltyisivät äkkiä pelkäksi rihkamaksi, niiden selvitys silkaksi itsetarkoitukselliseksi ahkeruuden ja ekspertiisin esittelyksi.
Yhdellä tapaa sanottuna Pursiaisen tutkimus (en ymmärrä, miksi hänen otsikossaan seisoo "tutkielma") on tutkimus Forsiuksen päätyöstä, ruotsiksi 1611 kirjoitetusta, mutta vasta 1950-luvulla kirjaksi toimitetusta Physica-tekstistä, sen mahdollisimman laajasti ymmärretystä kon-tekstista ja näiden suhteista. Keskiössä on teksti ja kaikki siihen kiinnittynyt, sitä määrittävä, sen synnyttänyt.
Sen ympärille kiertyy myös 1 kpl värikkäitä elämiä. Jo syntymänsä puolesta vaikeasti määritettävä (Helsing)Forsius sai sivistyksellisen ensiapunsa Turun katedraalikoulussa, työskenteli opettajana Tallinnassa, jatkoi opiskeluaan ainakin Upsalan yliopistossa 1595 alkaen, toimi kenttäpappina Baltiassa, maanmittarina Lapissa ja pastorina Kemiössä. Hän kävi Saksassa ja vietti vuoden vankilassa uskonkiistoista juontaneen ruotsalaisen valtataistelun johdosta. 1608-1610 hän sai hoitaakseen Upsalan yliopiston tähtietieteen professuurin ja 1612 alkaen kuninkaallisen astronomin viran, samalla kun toimi pappina Riddarholmenilla. Papin pesti loppui skandaaleihin, kun kuumapäinen ja onneton Forsius karkasi saarnastuolista esimiehensä kimppuun ja vähän myöhemmin osallistui miessurmaan päättyneisiin ryyppyjuhliin. Astronomin työ taas johti oikeustoimiin harhaoppiepäilyjen tähden. 1624 kuollut Forsius eli vielä muutaman rauhallisemman vuoden Tammisaaren kirkkoherrana.
Itse Physicaa arvioidessaan Pursiainen korostaa sen omaperäistä otetta, käytetyn lähdeaineiston moniaineksisuutta ja tekijän maltillisen skeptistä lähestymistapaa. Tämän oppikirjan lisäksi Forsiuksen tuotanto käsittää muun muassa almanakkoja, ennustuskirjoja, komeettatutkimuksia, saarnoja, puolustuspuheita ja vanhimman pohjoismaisen koraalikirjan vuodelta 1608.
Pursiaisen työstä voi poimia monipuoliselle toiminnalle ainakin kolmenlaisia perusteluja. Ensinnäkin Forsius esimerkillistää renessanssihenkistä oppineisuutta, jota ei vielä kahlinnut luterilainen tai mikään muukaan liika puhdasoppisuus. Toiseksi hän kannatti avoimesti anti-autoritaarista filosofiakäsitystä, jonka kulmakiviksi hän nimesi argumentit ja kokemuksen. Kolmanneksi Forsiuksen hellimä ennakkoluulotonta eklektismi tähtäsi mielekkäisiin kokonaisyhteyksiin: "filosofian, tieteiden ja taitojen väliset rajat ylittävä vuorovaikutus oli hyväksyttävää ja toivottavaa" (s. 183).
Forsius on lohdullinen hahmo Suomi-filosofian edelläkävijäksi. Hänen tapansa korostaa argumentatiivisuutta ei siis johtunut kokemuksen kapeudesta, osaamisen ohuudesta, luovuuden laihuudesta tai tietämyksen typistyneisyydestä, eikä se myöskään näihin johtanut. 'Argumentti' ei ollut hänelle minkään filosofisen koulukunnan tunnusmerkki, vaan jotakin, joka liittyi kykyyn puhua ymmärrettävästi monissa yhteyksissä, tunnistaa kulloistakin ajattelurupeamaa ehdollistavat ulkoiset paineet ja kritisoida myös käsillä olevan puntaroinnin filosofista sisustusarkkitehtuuria.
Jarkko S. Tuusvuori
