"Onko suomen kieli vetäytymässä ja jättämässä meidät rauhaan toisiltamme". Tämä Pauli Pyykön julkaistu esitelmä (niin&näin 1/98) tuntui avaavan aivan uuden tason keskusteluun tämän käsittämättömän pienen kielialueen katoavasta kielestä.
Mutta esitelmä on niin provokatiivinen, että sen oma logiikka vie ajatukset kohtuuttomuuksiin. Esitelmässä lähdetään kuuntelemaan kielen vivahdetta ja päädytään pauhuun.
Ajatus etenee jotenkin näin. Ensin suomen kielestä haetaan ääntä joka edeltää modernia subjektia, henkilöitymätöntä passiivia. Tuo vivahde muuttuu vähitellen pauhuksi keskiolutkapakassa, josta löydetään "pakokauhu, joka syntyy, kun pohjimmiltaan meille kulttuurisesti vieras subjekti valvoo kokemustamme."
Muuten Pyykön juttu on hieno, sen suomen kieltä käsittelevä osa on komeaa "olemisen hermeneutiikkaa". Hän analysoi OLLAAN-sanan tilannetta. Sen historiallinen kaiku, olemisen passiivi, mahdollistaa sen "että voimme ehkä kokea toistemme kokemuksia". Nyt tämä yhteinen passiivisuus on korvautunut kommunikaatiolla ja kieli on katoamassa.
Mitä Pyykkö tarkoittaa hämärällä puheella "kielen katoamisesta"? Voisiko sitä ehkä luonnehtia kielen konnotatiivisen puolen katoamiseksi, sen surkastumiseksi mitä kielen tehokas, välineellinen käyttö on pitänyt turhana ja emotiivisena lisäkkeenä. Ensimmäinen kieli, lapsena opittu kieli, kieli joka kantaa samalla historiaamme, on emotiivista eikä informatiivista kieltä.
Miksi siis globaalin kommunikaation ja emotiivisen kielikokemuksen välistä ristiriitaa ei voisi käsitteellistää? Denotaatio/konnotaatio erottelu olisi yksi mahdollisuus tehdä näin. Kieli, joka on vain denotatiivista, joka viittaa asioihin, mahdollistaa globaalin kommunikaation. Se kääntyy toiseen kieleen täydellisesti. Denotatiivinen puoli kielessä palvelee kuitenkin vain asioiden käsittelyä ja pintapuolista kommunikaatiota.
Kielen konnotatiiviset vivahteet, jotka liittyvät assosiaatioihin, eivät ole niinkään subjektin tajunnanvirtaa, vaan myös kokemuksemme historiallisuus liittyy niihin. Suomen kieli luo kokemuksemme, tekee kokemuksesta jaettavan paljon syvemmällä kuin informaation tasolla.
Pyykön esitelmän otsikko "Suomen kieli on vetäytymässä ja jättämässä meidät rauhaan toisiltamme" viittaa minusta täydellisesti siihen mitä tapahtuu kun kielen konnotatiivinen puoli surkastuu.
Voidaan kuitenkin jatkaa Pyykön kehittelyä ja toivoa, että jos teemme tilaa olla-verbille, niin tuo epämääräinen ja lähes näkymätön sana, antaisi jotain myös moderniin kokemukseemme. Olla-verbi ei ole irrallinen oma sana vieraiden palikoiden keskellä, vaan se sävyttää muita sanoja. Esimerkiksi voiko seuraava kokemus kääntyä millekään muulle kielelle, ja mitä olla-verbi siinä tekee?
Maailma jonne minä tulin oli imperfektissä
puhelin soitin heijastin valaisin
mennyt mennyt
ilmoitti kaikki jo tehneensä
siellä minä lähetin siellä minä vastaanotin ...(Mirkka Rekola: Puun syleilemällä, 1983)
Eikö tuo runon minä ole esine ja subjekti samanaikaisesti? Näin se ilmaisee kuinka meille on käynyt viestejä lähettävän ja vastaanottavan kommunikaation maailmassa. Aivan kuten Pyykkö sanoi "vieras subjekti valvoo kokemustamme", mutta eikö juuri se ole hienoa, että tuo vieraus voi paljastua, ilman että sitä pidettäisin tunkkaisena pahan olon kokemuksena, jota ei voi artikuloida. Noihin Rekolan säkeiin kätkeytyy sellaista olla-verbin voimaa, joka tekee sekä esineellisyyden että subjektiivisuuden vieraiksi kirkkaalla eikä lainkaan mykällä tavalla.
Risto Niemi-Pynttäri
