niin & näin -lehdessä tullaan tästä numerosta alkaen esittelemään suomalaisia väittelijöitä, joiden väitöskirja liittyy filosofiaan. Palstan aloittaa VTT Mikko Salmelan (s. 1967) esittely (ks. myös Sami Pihlströmin kirja-arvostelu tässä numerossa). Salmela tarkastelee väitöskirjassaan Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata (Otava 1998) kuuden keskeisen tämän vuosisadan suomalaisen filosofin ajattelua. Mainitut filosofit ovat Edvard Westermarck (1862-1939), Eino Kaila (1890-1958), Jalmari Edvard Salomaa (1891-1960), Erik Ahlman (1892-1952), Sven Krohn (s. 1903) ja Georg Henrik von Wright (s. 1916). Salmela toimii tällä hetkellä tutkijana Helsingin yliopiston Käytännöllisen filosofian laitoksella. Hän valmistui vuonna 1992 valtiotieteiden maisteriksi ja vuonna 1994 valtiotieteiden lisensiaatiksi käytännöllisestä filosofiasta.
Pekka Ruoho (PR): Käytännöllisen filosofian väitöskirjasi, Suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata, tarkastettiin Helsingin yliopistossa 6.3.1998. Onneksi olkoon, Mikko Salmela! Eräs Helsingin Sanomien toimittaja nimittää sinua mainitun päivän artikkelissaan vahingossa jopa Salomaaksi. Koetko jotain perheyhtäläisyyttä Salomaahan, Wittgensteinin käsitettä vapaasti pahoinpidelläkseni?
Mikko Salmela (MS): Sukunimiemme kolme ensimmäistä kirjainta näyttävät olevan samat. En tiedä, onko minulla ja Salomaalla muuta yhteistä, paitsi maalaistausta ja kiinnostus Spinozan filosofiaan edellisen lisäksi.
PR: Sukunimesi kolme ensimmäistä kirjainta tietysti riittävätkin aiheuttamaan sekaannuksen tällaisessa tapauksessa. Keitä saman katon alla asuvaan perheeseesi kuuluu? Millaisessa talossa ja millä paikkakunnalla asut?
MS: Asun Kauniaisissa pienkerrostaloasunnossa vaimon ja kahden norjalaisen metsäkissan kanssa.
PR: Minä vuonna ryhdyit opiskelemaan käytännöllistä filosofiaa eli tästä lähtien yksinkertaisemmin filosofiaa Helsingin yliopistossa? Oliko pääaineesi filosofia jo silloin vai haitko pikemminkin valtiotieteitä opiskelemaan?
MS: Ryhdyin opiskelemaan filosofiaa vuonna 1988, mutta olin päässyt valtiotieteelliseen tiedekuntaan jo vuonna 1985. Silloin haettiin ensin kyseiseen tiedekuntaan ja vasta sen jälkeen valittiin pääaine. Ryhdyin opiskelemaan pääaineenani ensin poliittista historiaa, jossa minua kiinnosti nimenomaan aatehistoria. Poliittinen historiahan on lähinnä Ranskan suuren vallankumouksen jälkeistä historiaa ja poliittisuudessaan se painottaa aatteita ja yhteiskunnallisia ideologioita. Siinä oli jonkinlainen kytkös filosofiaan näin jälkikäteen katsottuna. Vasta myöhemmin vaihdoin pääaineen filosofiaksi. Sivuaineena luin myös hieman sosiaalipsykologiaa, mutta sen opiskelu jäi siinä vaiheessa, kun kiinnostuin filosofiasta.
PR: Kuinka nuorena muistat kiinnostuneesi filosofiasta ja minkä tai keiden myötävaikutuksella?
MS: Olisin varmaan lukenut jo lukiossa filosofiaa, jos se olisi ollut mahdollista. Ensimmäiset kosketukseni filosofiaan olivat varsin spontaaneja. Jo 15-vuotiaana muistan selailleeni Platonin Valtiota, mutta johdatuksen puuttuessa sen selaileminen ei johtanut sen pidemmälle. 20-vuotiaana joululomalla käteeni osui Nietzschen Iloinen tiede, jonka lukaisin. Koin sen hyvin inspiroivaksi kaikessa väkevyydessään, idearikkaudessaan ja luovuudessaan. Samalta istumalta luin muitakin Nietzschen teoksia, kuten Näin puhui Zarathustran. Sen jälkeen menin kuuntelemaan Esa Saarisen Sartren elämänfilosofian luentoja, jotka koin kiinnostaviksi. Oma tutkimusintressini lähti liikkeelle Heikki Kanniston filosofista ihmiskäsitystä käsittelevillä luennoilla, joilla hän esitteli ansiokkaasti erilaisia ihmiskäsityksiä ja puhui mm. Erik Ahlmanin ihmiskäsityksestä. Kanniston mainittu luentosarja on varmaankin paras filosofian luentosarja, jota olen kuunnellut Helsingin yliopiston opiskelijana.
PR: Miten vanhempasi suhtautuivat kiinnostukseesi ja suuntautumiseesi filosofiaan?
MS: Eivät mitenkään erityisesti.
PR: Eivätkö he vastustaneet?
MS: Eivät suinkaan. Olin poliittisen historian valinneena jo ajautunut turvallisen ammattiuran ulkopuolelle, virkamiestä minusta ei ollut tulossa silloinkaan.
PR: Toivo oli jo kohdaltasi siinä mielessä menetetty.
MS: Kyllä, jos sitä koskaan oli mainitussa mielessä ollutkaan.
PR: Mitä keskeisiä teemoja käsittelet väitöskirjassasi? Miten määrittelet käsitteen "kulttuurifilosofia"?
MS: Keskeinen teema on moraaliväitteiden oikeuttaminen, ja mitä se merkitsee kulttuurin kannalta katsottuna. Kulttuurifilosofian käsite voidaan määritellä hyvinkin monella tavalla. Jos lähdetään sen kapeasta merkityksestä, puhutaan kulttuurin olemuksen tai kulttuurin ontologian tutkimuksesta, kysytään mitä kulttuuri on ja millaista se on, onko se yksilöllistä tai yhteisöllistä jne. Esimerkiksi Ahlmanin mukaan kulttuuri perustuu tiettyihin arvoihin, kun taas Cassirer korostaa symbolien käyttöä inhimillisen kulttuurin keskeisenä piirtenä. Spenglerin kulttuuriorganismiteoriat ovat niin ikään kulttuurifilosofiaa suppeammassa mielessä, samoin kuin pohdinnat siitä, miten kulttuuri kehittyy.
Jos sen sijaan lähdetään laajemmasta kulttuurifilosofian merkityksestä, voidaan ajatella, kuten Ahlman, että kulttuuri on arvojen toteuttamiseen tähtäävä muodostuma. Kaikki ne arvot, joita inhimillisessä toiminnassa tavoitellaan, ovat kulttuuria, jolloin esim. tiede, taide, uskonto, historia ja urheilu ovat kulttuuria ja niitä koskeva filosofia on kulttuurifilosofiaa. Silloin jopa tieteenfilosofiasta tulee väljässä mielessä kulttuurifilosofiaa.
Minä olen ottanut lähtökohdakseni kapeamman kulttuurifilosofian merkityksen, jota olen pyrkinyt laajentamaan filosofien poliittisen toiminnan tarkasteluun, siihen miten filosofimme ovat nähneet esimerkiksi tiettyjen poliittisten suuntausten vaikutuksen länsimaisen kulttuurin kehitykseen. Siksi filosofien poliittisen toiminnan tarkastelun ottaminen mukaan on perusteltua. Esimerkiksi Ahlmanin pohdiskelu sota-ajan päiväkirjoissa natsismin, kommunismin ja fasismin vaikutuksesta länsimaisen kulttuurin kehitykseen tulee kirkkaasti esiin.
PR: Miksi valitsit aikanaan Ahlmanin arvofilosofian pro gradu -tutkielmasi aiheeksi?
MS: Ahlman oli omintakeinen ajattelija, Selbstdenker, kuten Kaila asian ilmaisee. Ahlman ei esitä vain kommentteja muiden filosofien ajatuksiin, vaan kehittelee omia näkemyksiään. Ahlmanin itsenäisyys ajattelijana viehätti minua. Miksi sitten valitsin juuri arvoteorian? Olin kiinnostunut vuonna 1991 intuitionismista ja siitä, onko intuitionismi mahdollinen moraaliväitteiden oikeuttamisteoria, toisaalta olin kiinnostunut eksistentialismista. Ahlmanin filosofiassa nämä molemmat teemat ovat esillä, sekä intuitionistinen, varsinaisen minän, emotionaalisen evidenssin teema että eksistentialistinen näkemys siitä, että arvot on aina valittava itse, kun intuitio jättää meidät lopulta tyhjän päälle. Ahlmanin filosofiassa minua kiinnosti erityisesti se, miten hän yhdistää eksistentialismin ja intuitionismin.
Edellisen lisäksi olen viehättynyt problemaattisuudesta, jolle Ahlman on avoin. Ahlman tiedostaa omiin näkemyksiinsä sisältyvät ongelmat ja pyrkii ratkaisemaan niitä, eikä vain dogmaattisesti totea, että jokin asia on tietyllä tavalla. Ongelmalähtöisyys ja omia näkemyksiä kohtaan tunnettu itsekriittisyys ovat mielestäni hyvän filosofisen ajattelun tuntomerkkejä. Eino Kailalla on samankaltaista itsekriittisyyttä yhtyneenä tiettyihin intuitiivisiin perusvakaumuksiin.
PR: Lisensiaattitutkielmasi muistutti pro gradu -tutkielmaasi, mutta käsittelit Ahlmanin arvoteorian lisäksi myös Eino Kailan arvoteoriaa. Miksi et keskittynyt vain heihin edelleen väitöskirjassasi, vaan laajensit tutkimusalueen koskemaan myös neljää muuta tämän vuosisadan suomalaisfilosofia?
MS: Pidin lisensiaattitutkielmaa vain väliportaana matkalla väitöskirjaan, jonka tutkimussuunnitelma oli laadittu jo pro gradu -tutkielman jälkeen. Ryhdyin toteuttamaan heti pro gradun jälkeen, vuodesta 1992 lähtien, tutkimusprojektia, joka oli nimenomaan suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisata. Minun oli jo alunperin tarkoitus käsitellä useita ajattelijoita, koska halusin saada väitöskirjastani aikaan edustavan kokonaisuuden. Löysin tematiikaksi, jonka avulla voisin yhdistää käsittelemäni ajattelijat: "normatiivisen etiikan mahdollisuus ja sen merkitys kulttuurin kannalta katsottuna". Jos olisin käsitellyt harvempia ajattelijoita, tutkimuksesta ei ensinnäkään olisi tullut riittävän edustavaa. Toiseksi mainitut ajattelijat ovat varsinkin käytännöllisen filosofian kannalta suomalaisen filosofian valkoisia aukkoja, joissa oli hedelmällinen maaperä odottamassa tutkijaansa, kuten toinen vastaväittäjäni, dosentti Arto Siitonen totesi väitöstilaisuudessa. Siksi arvelin, että ihmiset ovat kiinnostuneita tämän vuosisadan suomalaisen filosofian historiasta.
PR: Vastasitkin jo edellä myös kysymykseen, miksi valitsit väitöskirjasi aiheeksi sen minkä valitsit. Kuinka laajan lukijakunnan uskot väitöskirjasi löytävän?
MS: Olen pyrkinyt kirjoittamaan teoksen mahdollisimman yleistajuisesti, siten että sivistyssanat selitetään ja teorioita pyritään selkiyttämään. Uskon, että teos avautuu jokaiselle, jolla on esim. akateemista peruskoulutusta tai vaikkapa kadunmiehelle, joka on harrastanut itsekasvatusta.
PR: On ansiokasta, että olet tehnyt näin kattavan pioneeritutkimuksen tämän vuosisadan suomalaisesta filosofiasta. Miksi et kuitenkaan ottanut jotain positiota tai väitettä selkeämmin tutkimuksesi lähtökohdaksi?
MS: Vaarana olisi ollut, että olisin jollain positiolla lyönyt jotain ajattelijaa ja toista vastaavasti nostanut. Tällaisia esityksiä on kirjoitettu jo ihan tarpeeksi, jolloin ei katsota, mitä ajattelijat ovat kirjoittaneet, vaan heitä lyödään jostain positiosta käsin. Minä halusin yrittää nousta tällaisen asetelman yläpuolelle ja tehdä historiallista rekonstruktiota siitä, mitä nämä henkilöt ovat esittäneet ja sitä kautta etsiä yhteisiä teemoja. Lähestymistapani oli siis tarkkaan harkittu.
PR: Olemmeko siirtyneet modernista postmoderniin, ja jos olemme, miten tämä siirtymä voidaan hahmottaa?
MS: Postmoderni on nähdäkseni ennen muuta yksilötason ilmiö, siten kuin se länsimaisissa yhteiskunnissa ilmenee. Yksilön irtautuminen perinteisesti hänen identiteettiään määrittävistä yhteisöistä ja siihen liittyvä persoonaidentiteetin löystyminen, arvopluralismi sekä esimerkiksi aikakokemuksen muuttuminen leimaavat jälkiteollisessa markkinatalousyhteiskunnassa elävien yksilöiden elämänkokemusta. Tällöin ei suuntauduta niinkään tulevaisuuden päämääriin, vaan eletään enemmän nykyhetkessä, välittömien halujen ja tarpeiden tyydytykseen suuntautuneina. Toisaalta esimerkiksi Afganistanissa tai Iranissa ei ole tietoa postmodernista. Samoin EU:n pyrkimykset näyttäytyvät mallikkaasti osana perinteistä modernin projektia, jossa ihmiset ohjataan toimimaan Brysselissä säädettyjen direktiivien mukaisesti ja Eurooppaa yhdenmukaistetaan raskaalla kädellä keskusjohtoisesti, taloudellisen rationaalisuuden periaatteisiin nojaten. Tästä näkökulmasta käsin postmoderni näyttäytyy aika heiveröisenä ilmiönä. On jopa huomautettu, että postmoderni on edelleen modernia, post-modernia, joka ei ole irtautunut modernista mitenkään ratkaisevassa mielessä.
PR: Mitä yhdistäviä tekijöitä näet väitöskirjassasi käsittelemiesi filosofien näkemyksissä?
MS: Ehkä yksi tärkeä hahmottuva projekti on valistuksen kulttuuri-ideologian projekti, jota sosiologi Zygmunt Bauman on tuonut esiin. Silloin ajatellaan filosofeja lainsäätäjinä, jotka lähtevät sivistämään, kasvattamaan, kultivoimaan ihmistä epätäydellisestä, vajavaisesta, jopa eläimellisestä tilasta. Ajatellaan, että ihmisyys on saavutettavissa kasvatuksen kautta omaksumalla tietyt yleispätevät kulttuuriarvot. Näitä määriteltäessä on nojattu valistuksen vapauteen, veljeyteen, tasa-arvoisuuteen, oikeudenmukaisuuteen ja kristilliseen lähimmäisenrakkauteen sekä antiikin totuuden, kauneuden ja hyvyyden ihanteisiin. Tämä projekti leimaa kaikkia väitöskirjassani käsittelemiä ajattelijoita Westermarckia lukuunottamatta. Kyse on ihmisyyttä ja kulttuuria ristiinmäärittävistä yleispätevistä arvoista, joiden yleispätevyyttä tosin Kaila ja von Wright eivät ole etiikassaan halunneet tai osanneet perustella. Westermarckilla asetelma on toinen, koska hän eli aikana, jolloin luottamus edistykseen oli voimakkaampi kuin myöhemmin ja uskottiin, että rationaalinen, järjen mukainen relativismi voisi parhaiten taata ihmiskunnan onnen ja kukoistuksen. Muut käsittelemäni ajattelijat ovat olleet skeptisempiä relati-vismin suhteen, vaikka Kaila ja von Wright ovat olleet jossain suhteessa taipuvaisia relativismin suuntaan omassa ajattelussaan.
PR: Entä mitä erottavia tekijöitä näet käsittelemiesi filosofien välillä?
MS: Tärkein erottava tekijä lienee kahtiajako fenomenologis-hermeneuttiseen ja loogis-analyyttiseen suuntaukseen, joka on heijastunut filosofien ammattiuran projekteissa, näkemyksessä siitä, mikä on filosofisen tutkimuksen luonne ja filosofian rooli. Tämä heijastuu siinä, mitä filosofia tarkoittaa, onko sen tavoitteena kokonaisvaltainen maailmankatsomus, voiko filosofia lähteä tajunnan sisältöjen erittelyistä vai pitääkö sen nojata esim. ihmistutkimuksessaan voimakkaasti vaikkapa biologian ja psykologian näkemyksiin, kuten Kaila ajatteli. Myös jakautuminen metodiseen monismiin ja dualismiin tulee esiin. Metaeettisesti tarkasteltuna yksi ero on suhtautuminen normatiivisen etiikan mahdollisuuteen. Esim. Westermarck ja Kaila ovat selkeästi sitä mieltä, että normatiivinen etiikka ei ole mahdollista. Muut käsittelemäni ajattelijat puolestaan pyrkivät perustelemaan normatiivisen etiikan mahdollisuutta.
PR: Kuten on hyvin tullut esiin, väitöskirjassasi käsittelemiesi filosofien juuret lepäävät sekä analyyttisessä että mannermaisessa filosofiassa. Tunnustatko kuuluvasi johonkin vanhanaikaisesti sanottuna filosofian koulukuntaan?
MS: En tunnusta, enkä tunne kuuluvani, mutta varmasti joku voisi lukea ja väittää, että ajattelussani ja tavassani kirjoittaa filosofiaa näkyy analyyttisia piirteitä. Olen saanut koulutukseni analyyttisen filosofian perinteessä.
PR: Voidaanko myös metaeettistä lähestymistapaa pitää analyyttisena lähestymistapana?
MS: Jopa sitä, mutta huomautan, että esim. perinteisesti fenomenologina pidetyllä Ahlmanilla on metaeettinen lähestymistapa enemmän pinnalla kuin normatiivisuus. Jos Wittgensteinin käsitystä, jonka mukaan metaforisesti ilmaistu voidaan sanoa yhtä hyvin selkeästi ja täsmällisesti, pidetään yhtenä analyyttisen filosofian tuntomerkkinä, olen varmaan analyyttinen filosofi.
PR: Et siis pidä "heideggerlaisesta käsiterunoudesta"?
MS: Sitä lukiessa tulee ainakin mieleen, miten asian voisi sanoa täsmällisemmin. Jos ajatellaan, että filosofian tehtävä on esittää sellaista, mikä ei ole kielellä kuvattavissa, ollaan jo kysymyksessä filosofian luonteesta. Mielestäni filosofian tehtävä ei voi olla sanoa jotain sanomattomissa olevaa, se kuuluu esimerkiksi taiteen ja uskonnon alueelle. Toisaalta en näe analyyttista filosofiaa siten, että se rajoittuisi vain merkitysten selkiyttämiseen ja käsitteellisten yhteyksien rekonstruoimiseen ja löytämiseen, vaan näen että filosofialla on hyvin voimakkaasti myös ihmisen olemista, eksistenssiä, koskeva ulottuvuus. Esim. Heideggerin teksteissä oleva emansipatorinen voima, pyrkimys saada ihminen tajuamaan ja kokemaan autenttista olemista tai herättäminen autenttiseen eksistenssiin ovat tekijöitä, jotka kuuluvat nähdäkseni myös filosofiaan. Selkeyden tai täsmällisyyden vaatimus ei kuitenkaan sulje tätä pois, vaan hyvä filosofia on ihmisen eksistenssiä ravistelevaa ja emansipatorista, mutta silti täsmällistä ja selkeästi ilmaistua.
PR: Minkä näet filosofian tehtäväksi tieteen kartalla suhteessa erityistieteisiin?
MS: Filosofialla on ollut perinteisesti useitakin tehtäviä suhteissa erityistieteisiin. Ensinnäkin filosofian tehtävänä on tieteenfilosofinen käsitteenteorianmuodostus, käsitevälineistön tarjoaminen erityistieteiden itseymmärryksen lähteenä sekä yhteiskunta- että luonnontieteissä. Toiseksi etiikalla ja yhteiskuntafilosofialla on normatiivinen tehtävä pyrkiä pohtimaan normatiivisia kysymyksiä, jotka menevät tieteen rajojen ulkopuolelle. Tiedehän voi vain instrumentaalisessa mielessä esittää suosituksia. Kolmantena filosofian piirteenä, jota ei useinkaan korosteta, sanoisin, että filosofia ottaa ajattelun vakavissaan. Erityistieteet, kuten biologia, psykologia, sosiologia, neurologia, esittävät miksi-kysymyksiä. Niiden tavoitteena on usein selittää inhimillistä käyttäytymistä, ajattelu mukaan lukien, jonkin yleisen teorian, kuten tarve- tai viettiteorian, avulla. Filosofia on se alue, jossa ihmisen ajattelua ei selitetä, vaan pyritään argumentatiivisesti rakentamaan ajatuksista kokonaisuuksia ja teorioita. Se on järjen ja ajattelun vapaata liikkumatilaa toisella tavalla kuin empiiriset, ihmistä tutkivat tieteet. Tätä piirrettä fenomenologiassa on ehkä usein korostettu, siihen kuuluu ihmisen tajunnallisuuden ja ajattelun käsittely sellaisina ilmiöinä, joita ei pidä selittää tyhjiin joidenkin ihmistä luonnontieteellisesti lähestyvien menetelmien avulla.
PR: Aiotko lähitulevaisuudessa matkustaa ulkomaille lisäopintoja harjoittamaan?
MS: Aion, jos rahoitus järjestyy, ainakin parin vuoden sisällä. Paikka ei ole vielä selvillä.
PR: Keskitytkö seuraavaksi johonkin tiettyyn väitöskirjassasi käsittelemääsi filosofiin vai ryhdytkö tutkimaan jotain muuta filosofian osa-aluetta?
MS: Minulla ei ole tällä hetkellä vielä kovin selvää ongelmanasettelua, mutta sellainen on tekeillä. Minua kiinnostavat moraalipsykologiset kysymykset, kuten tunteen ja järjen osuus moraalisessa arvostamisessa. Erityisesti minua kiinnostaa käsitys ihmisen autonomisuudesta, mitkä ovat autonomisuuden edellytykset tai kriteerit sekä sitä ehkäisevät ja rajoittavat tekijät. Autonomiaa on valistuksesta lähtien pidetty moraalin lähtökohtana, ja sehän on myös nykykulttuurissa vahvan liberalismin ydinkäsitteitä.
PR: Tämä teemahan tulee esille jo väitöskirjassasi, vaikkakin piilotetusti.
MS: Kyllä, varsinkin Ahlmanilla.
PR: Milloin opiskelijoilla on mahdollisuus kuunnella luentosarjaasi suomalaisen kulttuurifilosofian vuosisadasta tai sen jostain ydinteemasta?
MS: Heti kun joku palkkaa minut puhumaan, muuallakin kuin Helsingin yliopistossa.
PR: Mitä haluat sanoa elämän evääksi nuorelle tai vähän vanhemmallekin filosofian opiskelijalle tai harrastajalle?
MS: En halua sanoa mitään kategorista ohjetta, koska filosofian opiskelijoilla ja harrastajilla on nähdäkseni yleensä hyvin omakohtainen suhde filosofiaan. Tärkeintä on sisäisen motivaation säilyttäminen, tuoreen ja kiinnostuneen suhteen ylläpitäminen filosofiaan, niin että on kiinnostunut asiasta sen itsensä vuoksi, eikä vain joistain välineellisistä syistä.
PR: Toisin sanoen, näetkö filosofian arvona sinänsä?
MS: Toivon ja uskon, että näin on useimpien ihmisten kohdalla, jotka tekevät filosofiaa.
PR: Siitä huolimatta, pidetäänkö sitä hyödyttömänä.
MS: Sillä on oma hyötynsä, joka ei ole mitattavissa sillä, mitä siitä voidaan netota myöhemmissä elämänvaiheissa. Filosofian harrastamisella on ajattelua ja persoonallisuutta kehittävää vaikutusta, mikä liittyy sivistysteemaan. Esim. akateemikko von Wright on ollut huolissaan siitä, että yliopisto tuottaa vain koulutusta, mutta ei sivistystä. Filosofiassa itsensä sivistäminen on edelleenkin mahdollista ja filosofialla on emansipatorinen, omaan elämään vaikuttava voima. Eettisten kysymysten tutkiminen voi vaikuttaa myös ihmisen omaan elämään, jos hänellä on sisäinen suhde ja motivaatio filosofian harjoittamiseen.
PR: Paljon kiitoksia haastattelusta, valtiotieteiden tohtori Mikko Salmela! Hyvää jatkoa!
