Kun keskustelu liberalismin ansioista ja heikkouksista alkoi, kritiikin varsisainena kohteena oli Rawlsin deontologinen näkemys oikeudenmukaisuudesta, yksilöistä ja yhteiskunnasta. Siitä, millä muilla tavoin liberalismi toisaalta voidaan ja toisaalta pitäisi ymmärtää, ei yleensä puhuttu. Kritiikin kapea-alaisuus jäi useimmilta huomiotta ja liberalismin muutkin versiot tulivat siinä sivussa tuomituiksi. Yhteisöä korostavia ja sittemmin kommunitaristisiksi leimattuja oppeja oli helppo ruveta pitämään ainoana vaihtoehtona liberalismin yksilökeskeisyydelle, pysähtymättä miettimään olisiko traditiosta sittenkin löydettävissä jotain hyvää ja oikeaa. Jotain joka kenties löytyisi, jos koko opin sijasta vain Rawls asetettaisiin syrjään.
Toinen alusta pitäen liberalismia väärin värittänyt seikka johtui vallitsevasta todellisuudesta. Lockelaisesta liberalistisesta traditiosta noussut omaisuutta suojeleva ja talouden vapautta puoltava libertarianismi sai monet kuvittelemaan, että liberalismin yksilökeskeisyys on aina egoistista eikä siten voi liittyä yhteen sosiaalisen vastuun ja keskinäisen huolenpidon kanssa. Yhteisökeskeisyys näytti yksilölle turvalliselta vaihtoehdolta. Vaikka useimmat ammattifilosofit siltä välttyivätkin, monet ajattelijat (tai pseudoajattelijat) alkoivat nähdä mielessään ihastuttavia ja sopusointuisia pikku yhteisöjä, joiden jäsenet kantavat vastuuta toisistaan ja ympäristöstään - eläen elämää joka on totta romantiikan maalaustaiteessa muttei todellisuudessa.
Liberalismin kriitikko haluaa nähdä ihmiset yhteisöidensä, kulttuurinsa ja historiansa luomuksina. Menneisyys muuttuu hyväksi ja arvokkaaksi siksi, että se on perintöämme, ei siksi että olemme sen hyväksi havainneet. Mikäli maailma yritetään liberalistien tavoin nähdä autonomisten, valintoja tekevien yksilöiden näkökulmasta, ihmiset menettävät ominaisuutensa ja todellisuutensa ja muuttuvat mekaanisiksi, egoistisiksi agenteiksi. Tällöin keskustelu hyvästä, hyvästä yhteiskunnasta tai hyvästä elämästä menettää merkityksensä ja jäljelle jää vain subjektiivisia valintoja ja arvostuksia.
Mutta onko tämänkaltainen kritiikki perusteltua? Vaikka yksilökorostus ja universalismi ovatkin kaiken liberalismin peruspilareita, rawlsilainen näkemys abstraktista valitsijasta ei ole. Kantilaisiin deontologisiin periaatteisiin nojaava liberalismi on kaukana siitä vapaamielisyyden aatteesta, joka perustuu John Stuart Millin opeille vapauden arvosta ja toiminnan seurausten merkityksestä. Siinä missä deontologinen liberalismi jättää yksilön ominaisuudettomaksi valitsijaksi, milliläinen utilitaristinen liberalismi joutuu väistämättä huomioimaan yksilöt todellisina ominaisuuksillisina olentoina.
Utililitarismin kaksitasoisuudesta johtuen yhteys konkreettiseen todellisuuteen on helpompi säilyttää. Kun autonomian, vapauden ja onnellisuuden arvosta ja tavoiteltavuudesta on päästy yksimielisyyteen, on siirryttävä toiselle, hyvin käytännölliselle tasolle ja pyrittävä selvittämään mitkä ovat niitä konkreettisia asioita, joiden avulla ihmiset voivat lisätä autonomiaansa, hyvinvointiaan ja onnellisuuttaan. Vaikka vastausten löytäminen on vaikeaa ja vaatii optimismia, yhteys todellisuuteen on olemassa.
Yksilöiden erilaisuudesta johtuen monet tekijät jotka mahdollistavat onnellisuuden tavoittelun ja jopa sen saavuttamisen vaihtelevat ihmisten kesken. Onnellisuus ei voi olla objektiivisesti määriteltävissä oleva, yksilön arvoista, arvostuksista, elinympäristöstä, tiedoista ja taidoista riippumaton kausaalisesti tuotettavissa oleva hyödyke. Vaikka ihmisiä yhdistävätkin ihmisenä olemiseen liittyvät yhteiset tarpeet, vain yksilö itse voi asetella ne oikeisiin suhteisiin ja tietää mitä muuta tilkkeeksi tarvitaan.
Siinä missä deontologisen liberalismin agentteja voisi pitää laillisten oikeuksiensa etsijöinä, utilitarismin paremmuuteen uskovia liberalisteja voi pitää yksilöiden erilaisuuden ymmärtävinä, toimintansa vapauksien ja velvoitteiden etsijöinä. Yksilöt nähdään universaaleina ihmisinä vain pyrkimyksessään välttää tuskaa ja tavoitella mielihyvää ja hyvinvointia. Onnellisuuden tavoittelussaan yksilöitä ei voi kuoria identiteetistään, sillä identiteetti on se tekijä, joka luo välttämättömän yhteyden onnellisuuden elementteihin.
Liberalismin ja kommunitarismin välistä keskustelua ei lainkaan helpota se, että vaikka voimmekin löysästi kutsua kommunitaristeiksi kaikkia niitä jotka ovat valmiita asettamaan yhteisön yksilön edelle, yhteisöjä on luonteeltaan lukemattomia. Esimerkiksi brittikeskustelussa on tullut selvästi näkyviin se, miten kommunitaristit voidaan luokitella jopa perinteisen vasemmisto - oikeisto -akselin avulla. Yhteisö voidaan nähdä suvaitsevaisena ihmisten vapaaehtoisena yhteenliittymänä, jossa kaikkien perustarpeista pyritään pitämään huolta tai traditionaalisena, jopa totalitaristisena sukulaisuuden ja uskonnon ylistyksenä, joka ei anna yksilöille mahdollisuuksia vaikuttaa oman elämänsä arvostuksiin. Ensin mainitun kaltainen kommunitarismi ei välttämättä eroa oikein ymmärretystä liberalismista ja jälkimmäinen puolestaan ei ole kaikkiviisaudessaan kiinnostunut inhimillisestä hyvästä. Keskustelussa pitäisikin keskittyä yksilön ja yhteisön välisen suhteen lisäksi siihen, miten vapaus, autonomia ja hyvän elämän toteuttaminen missäkin yhteisömallissa nähdään.
