Kuvatessaan tajunnan ja kehon eri tasoisuutta professori Lauri Rauhala (s. 1914) soveltaa Husserlin myöhäisvaiheen ajattelua. Hän ajattelee Husserlin tavoin, että orgaanisten prosessien sisäisessä tapahtumisessa on suuntautuneisuutta ja 'tarkoittamista' analogisesti tajunnan merkitysten intentionaalisuudelle. Siksi tarvitaan kaksi intentionaalisuuden käsitettä: tajunnan intentionaalisuus ja kehon esioperatiivinen intentionaalisuus. Näitä intentionaalisuuden tyyppejä ei tulisi nähdä ikään kuin ihmisen vaihtoehtoisina maailmasuhteen muotoina ja kilpailuttaa niitä keskenään, vaan kysyä, miten ne toimivat toisiinsa kietoutuen yhdessä. (s. 35). Tärkeintä on ymmärtää, että toisiinsa kietoutuneinakin ne ovat toisiinsa palautumattomia. Rauhala kritisoi merkittävintä ruumiinfilosofia, Maurice Merleau-Pontya, tämän periaatteen hämärtämisestä. Hän tunnustaa Merleau-Pontyn arvon kehollisuuden merkityksen esille tuojana, mutta moittii hänen intentionaalisuus-käsitettään yksitasoiseksi, rajoittuneeksi ja ihmisen tajunnallisuuden merkitystä hämärtäväksi. Merleau-Pontyn rajoitukseksi jäi, että hän katsoi kehon intentionaalisuuden kattavan kaiken tarkoittamisen ja sen analyysin olevan ihmisen ymmärtämiseksi riittävää. Ero kehon toimintojen ja tajunnan intentionaalisuuden välille käy ymmärrettäväksi, kun huomataan, että tajunta voi käsitteellistää kehon tajuttoman tarkoittavuuden. Käsite on (Ö) eri loogisella tasolla kuin se ilmiö (esimerkiksi elintoiminto), jota käsite ideaalisella tasolla edustaa. (s. 31).
Rauhala siis tähdentää, että tajunnan mielellisten sisältöjen olemistapa ja intentionaalisuus eroavat radikaalisti kehon orgaanisten prosessien intentionaalisuudesta. Tämän eron ymmärtämiseksi on oivallettava, että merkitykset aina vain edustavat reaalisia ilmiöitä. Merkitykset itse eivät ole samalla se prosessi, jota ne edustavat. Merkitys on ideaalinen, so. ei-aineellinen ilmiö. Se operoi aivan eri avaruudessa kuin jokin kehon fyysinen prosessi, aivot mukaan lukien. (31). Tässä Rauhalan terveiset niille aivotutkijoille, jotka samastavat mielen aivoihin etsiessään milloin minkäkin elämänongelman syytä aivoista.
Lauri Rauhala on kilvoitellut vuosikymmeniä reduktionismia vastaan ihmisen arvon puolesta. Ihminen ei ole tilastotieteellinen keskiarvoluomus eikä pelkkä fysiologian tutkimuskohde, aineellinen organismi. Ihminen on ainutlaatuinen sekä lajina että yksilönä. Ihmistä voidaan ymmärtää, häntä voidaan auttaa, ja hänen kasvuaan voidaan tukea ja edistää vain, mikäli hänet hyväksytään persoonana, jolla on oma elämänhistoriansa ja subjektiivinen maailmankuvansa. Tämä on tuttua jo Rauhalan aiemmista teoksista, joilla on ollut verraton sovellusarvo esimerkiksi kasvatus- ja hoitotieteissä. Rauhala todistaa uusimmassa teoksessaan ajattelunsa ajankohtaisen terävyyden aikamme ydinkysymysten - esimerkiksi medikalisaation, aivotutkimuksen, ekologisen ajattelun, tekoälytutkimuksen ja sosialisaation massoittavan luonteen - kriittisellä analyysilla. Saa nähdä, pystymmekö Jarkko S. Tuusvuoren (ks. Tuusvuoren arviointi Rauhalan teoksesta Yliopistolehdessä) kanssa 85-vuotiaina vastaavanlaiseen ajankohtaisuuteen, älyn terävyyteen ja tyylin kirkkauteen.
Tajunnan mielellisten sisältöjen erityislaatuja (itsetietoisuus, kauneuden taju, pyhyyden kokemus jne.) kuvatessaan Rauhala puolustaa persoonan arvoa niin ihmisen erityislaatua vähättelevää ekoajattelua, tekoälytutkimuksen ihmiskloonauksesta haaveilevaa geeniteknologiaa kuin aivot ja mielen samastavaa aivotutkimustakin vastaan. Fyysikko Kari Enqvistin kaltaisia tiedeuskoisia reduktionisteja Rauhala opastaa näin: Ontologinen toteamus, että todellisuus on vain energian tanssin muodostama kaoottinen massa, ei ole empiirisen tutkimuksen kannalta heuristinen (viitteitä antava). Siinä makrotasossa, jossa elämme, ilmiöiden tutkimuksessa ja niiden kulkuun vaikuttamaan pyrkivässä sovelluksessa ei voida toimia tällaisen ontologian pohjalta (s. 17-18). Ontologiset käsitykset, joissa esimerkiksi fyysikko omassa ajattelussaan toteaa jotakin hiukkasaaltokentästä, ovat loogisesti jyrkästi erin vieraillessaan psykologina ja psykologian tutkijana 1940- ja 1950-luvun taitteessa Eysenckin klinikalla Lontoon yliopistossa. Maailmankuulun psykologin johtama huippututkimus osoittautui ontoksi psykometriikaksi, jossa ihmistä tarkasteltiin biologis-medisiinisenä tautiluokituksen kohteena. Rauhala koki, että syvästi masentuneita ja ahdistuneita ihmisparkoja testattiin testaamisen vuoksi; tieteellisesti tarkka diagnosointi näytti olevan tärkeämpää kuin kärsivien ihmisten auttaminen. Hän sai silminnäkijänä havaita, kuinka oikeaan Wittgenstein osui sarkastisella psykologiatieteen määrittelyllään: psykologia näytti todellakin olevan tiede, jossa vallitsi kokeellinen metodi ja käsitesekaannus. Kliinisen psykologian puutteelliseen, vääristyneeseen ja reduktionistiseen ihmiskuvaan pettyneenä Rauhala ryhtyi systemaattisesti kehittämään adekvaattia ihmiskäsitystä, johon psykologia ja muut auttamistoimintaa tukevat erityistieteet voisivat perustua. Hän oivalsi, että ihmiskäsitystä ei voinut perustaa yksinomaan erityistieteiden metodologisiin (usein pohtimatta omaksuttuihin) sitoumuksiin. Empiirisen ihmistutkimuksen lähtökohdaksi tarvittiin filosofista perustutkimusta, ihmisen olemassaolon ontologista analyysia. Tähän tehtävään ryhtyessään Rauhalasta tuli - onneksemme - filosofi, jonka elämäntyön avartavaa merkitystä voi tuskin liioitella positivistisen ideologian dominoimassa tiedeyhteisössämme.
Viimeisimmässä teoksessaan, Ihmisen ainutlaatuisuus, Rauhala jatkaa ajattelunsa pit kää linjaa, jonka runko rakentuu Edmund Husserlin tietoisuuden fenomenologiasta ja Martin Heideggerin fundamentaaliontologiasta. Rauhala on luonut fenomenologian mestareita tulkiten ja syntetisoiden holistisen ihmiskäsityksensä, jonka mukaan ihminen on tajunnallisen, kehollisen ja situationaalisen olemuspuolen muodostama kokonaisuus. Ihmisen auttamisessa ja ihmistutkimuksessa on oivallettava, että olemuspuolet ovat toisiinsa kieto utuneina välttämättömässä suhteessa toisiinsa. Siksi olemuspuolten suhdetta ei pidä ymmärtää kausaalisena eikä toisiinsa redusoitavina. Olemuspuolten keskinäissuhteiden tulkitseminen on ihmisen ymmärtämisen avain. Kaikki olemuspuolet täytyy ottaa huomioon pyrittäessä ymmärtämään ihmistä sekä yleisesti että yksilönä. Samalla on huolehdittava siitä, että tutkimuksessa orientoidutaan sen olemuspuolen mukaisesti, johon tutkimuksen on tarkoitus kohdistua. Näin esimerkiksi lääketieteen tutkimuskohteena on ihminen fysiiologisena organismina eikä lääketieteen tuloksia pidä laventaa tajunnan ilmiöiden ja ihmisen eksistentiaalisten ongelmien selittäjiksi.
Rauhala perustelee ihmisen ainutlaatuisuutta muuhun olevaiseen nähden inhimillisen tajunnan erityislaadulla, sen intentionaalisuudella. Vaikka olemuspuolet ovat ontologisesti samanarvoisia, tajunnallisuus on reaalisesti ensisijainen, koska ihminen tulkitsee olemassaoloaan ja antaa sille merkityksiä tajunnallisena olentona. Rauhala ei ole kartesiolainen eikä minkään muunkaan lajin dualisti. Hän kutsuu filosofiaansa monopluralistiseksi, jolla hän viittaa sekä ihmisen olemuspuolten ke tasoa kuin se todellisuus, jota nämä käsitteet edustavat ja kuvaavat (s. 20).
Lauri Rauhala on merkittävä filosofi. Vireimpinä miehuusvuosinaan hän joutui hyvin yksinäisenä puolustamaan näkemyksiään suomalaisen tiedeyhteisön varsin ymmärtämättömässä, ahdasmielisessä ja yksipuolisesti suuntautuneessa ilmapiirissä. Rauhalan kamppailu aikansa dominoivien psykologian suuntausten - behaviorismin ja kognitivismin - yksipuolisuutta vastaan selittänee sen, että eräät kognitiivis-konstruktivistisen psack ykologian 'totuudenomistajat' eivät vieläkään kykene tunnustamaan hänen merkitystään psykologian kehittäjänä ja tieteenfilosofina. Rauhalan elämäntyö kuitenkin puhuu puolestaan. Arvostelijat unohtuvat, mutta Rauhalan filosofia tulee sisältymään pysyvästi ajatteluperinteeseemme.
Nykytietämys on asettanut meidät tilanteeseen, jossa joudumme punnitsemaan, millaista vajavaisuutta olemme valmiit sietämään yhteisessä maailmassamme. Esimerkiksi tämänhetkisessä geenitutkimuksessa määritellään DNA-ketjun mikrotasolla hyvää elämää, ihmisen ihannetta ja toivottavaa yhteiskuntaa, eivätkä tutkimuksensa objektiivisuuteen uskovat määrittelijät ole tästä välttämättä edes tietoisia. Meidän on valittava, kuuntelemmekidao sellaisia asiantuntijoita, jotka ovat sisäistäneet tieteellisen maailmankatsomuksen täydellisyysihanteen vai Rauhalan kaltaista kriittistä filosofia, joka arvostellessaan luonnontieteellisesti orientoituneen ihmistutkimuksen reduktiopyrkimyksiä ja täydellisyyshaaveita puolustaa samalla oikeuttamme inhimillisyyteen, siis epätäydellisyyteen, keskeneräisyyteen ja vajavaisuuteen, jotka ovat esimerkiksi Max Schelerin mukaan ihmisen olennaisia tunnusmerkkejä. Suosittelen Lauri Rauhalan viimeisintä teosta ja koko hänen elämäntyötään opastukseksi kaikille niille, jotka haluavat ymmärtää, miksi olemme vajavaisinakin ainutlaatuisia.
Veli-Matti Värri
