1700-luvun lopulla laati Henrik Gabriel Porthan Turun akatemiassa dissertation "Ihmisten hämäristä ideoista" (De ideis hominum obscuris). Lyhyt kirjoitus käsittelee yhtä 1700-luvun filosofisten kiistojen suosikkiaihetta: tiedon tai varmuuden erilaisia lajeja. Lajien analyysi - määrittely ja erottelu - palveli viime kädessä tosien ja selkeiden ideoiden tunnistamista. Kirjoittajan mukaan Descartes tosin oli esittänyt jaon selkeisiin ja hämäriin ideoihin mutta jättänyt lajit yksityiskohtaisemmin määrittelemättä. Tämän työn jatkajista tekijä mainitsee erityisesti Leibnizin ja tässä lehdessä suomennetun kirjoituksen Meditationes de cognitione, veritate et ideis. Leibniz oli tehnyt selkeistä ja hämäristä ideoista perustan ideoiden järjestelmälle, jota sittemmin lukuisat Saksan ja pohjoisen filosofit ovat kilvan seuranneet1.
Turun Akatemian opinnäyte on mielenkiintoinen kahdesta täysin päinvastaisesta syystä. Yhtäältä tekijä viittaa aikansa keskusteluihin, joissa "huippujen" ympäriltä löytyy myös liuta nykyfilosofian kannalta paljon vähemmän tunnettuja nimiä. Tekijän käyttämiin filosofian ja estetiikan lähteisiin kuuluivat Descartesia (1596-1650) ja Leibnizia (1646-1716) myöhemmistä mannermaisista nimistä mm. Christian Wolff (1679-1754), Hermann Samuel Reimarus (1694-1768), Samuel Christian Hollmann (1696-1787), Johann George Sulzer (1720-1779), Moses Mendelssohn (1729-1786) ja Johann Nikolaus Tetens (1736-1807). Englantilaisista viitataan lähinnä vain John Lockeen (1632-1704). Kaikki nämä olivat enemmän tai vähemmän onnistuneesti esittäneet kantansa ideoiden alkuperästä ja luonteesta. Näin dissertation kautta hahmottuu tiheä kuvaus yhden ajanjakson keskusteluista erityisesti saksankielisessä filosofiassa.
Toisaalta dissertation kirjoittajan filosofinen lähdeapparaatti ei juuri ulotu Descartesia vanhempaan filosofiaan. Keskustelu ideoiden valohämystä näyttäytyy korostuneen modernina filosofian ongelmana.
Seuraavassa tarkastelen lyhyesti ideoiden jaottelun käsitehistoriaa ensin 1600-1700-lukujen kontekstissa, Turun dissertation mainitsemien lähteiden valossa. Kirjoitukseni toisessa osassa esitän aivan lyhyesti huomioita jaottelun esimodernista historiasta, jossa ongelmaa oli jo vuosisatoja ennen Leibnizia tutkittu erityisesti logiikan eli dialektiikan osana.
Ei ollut pelkästään logiikan sisäisen kehityksen tulosta, että ideoiden jako selkeisiin ja hämäriin tuli Euroopassa suosituksi 1600-luvun lopulta lähtien. Valohämy sekä kirjaimellisessa että kaikissa mahdollisissa vertauskuvallisissa merkityksissä oli tieteiden rajat ylittävä jaottelukriteeri paradigmoista riippumatta.
Luonnonfilosofiassa esimerkiksi Pierre Gassendi (1592-1655) jakoi koko häntä edeltäneen filosofian perinteen selkeyden ja hämäryyden edustajiin. Erona oli se, perustuiko filosofia hämäriin sielullisiin periaatteisiin sekä aineen ja hengen sotkemiseen (kuten Aristoteleella tai uudemmilla okkultisteilla) vai havaintoihin perustuvaan todennäköiseen päättelyyn (Pyrrhon, Epikuros). Gassendi itse halusi asettua jälkimmäisen perinteen jatkeeksi ja atomiopin takaaman selkeyden puolustajaksi. Athanasius Kircherin Ars magna lucis et umbrae ("Valon ja varjon suuri tiede") puolestaan ilmestyi 1646 ja tarjosi toisenlaisen vaikutusvaltaisen mallin maailmankaikkeuden järjestämiseksi valon ja varjon vaihtelulle perustuvien analogioiden mukaan. Kircherin suureen tieteeseen viittasi vielä 1700-luvun lopulla yksi Porthanin dissertatiossa mainituista nimistä, Johann George Sulzer, teoksessaan Allgemeine Theorie der Schönen Künste (hakusana 'Licht und Schatten': Sulzer 1793, osa III, 247-248).
Valohämyn käsitehistorian kannalta kiinnostava on myös Sulzerin esittely termin saksalaisesta muodosta 'Helldunkel', jonka Sulzer määrittelee uudeksi taidesanaksi - "ein neues Kunstwort" - ja vastineeksi ranskalaisten termille 'clair-obscur'2. Uusi kiinnostus tieteen ja taiteen valööreja kohtaan siis synnytti myös uutta sanastoa.
Suoremmin logiikkaan ja tietoteoriaan kytkeytyvillä alueilla Christian Wolff kuitenkin oli se suodatin tai systematisoija, joka kaikenkattavassa rationalismissaan sovelsi jakoa selkeisiin ja hämäriin ideoihin. Wolffin latinan- ja saksankielisen filosofian vaikutus Euroopan yliopistoissa, myös Turun akatemiassa3, takasikin leibnizilaiselle ideoiden jaottelulle laajan levikin.
Käsityksen jaottelun kattavuudesta Wolffin laajassa tuotannossa saa Heinrich Adam Meissnerin sanakirjasta Philosophisches Lexicon aus Christian Wolffs sämtlichen deutschen Schriften, joka ilmestyi jo Wolffin elinaikana. Jako selkeisiin ja hämäriin, tarkkoihin ja epätarkkoihin liittyi Wolffilla paitsi hakusanaan 'Begriff' (notio, idea ) myös sanaan 'Gedancke' (perceptio, cogitatio: Meissner 1737/1970, 59, 210-215). Wolffin filosofiassa jaottelu liukuikin portaattomasti osa-alueelta toiselle, logiikasta psykologiaan ja metafysiikasta teologiaan. Saksankielisessä logiikassaan Wolff pohtii pitkään hämärien ideoiden tai käsitteiden syitä, varustaen jo vanhemmasta logiikasta tuttuja kategorioita uudenlaisilla esimerkeillä. Käsite on hämärä jos esimerkiksi havainnon kohde on valtavan pieni, kaukana meistä tai meille aivan tuntematon asia. Hämäryys voi myös olla seurausta tarkkaavaisuuden puutteesta. Näin on esimerkiksi kun satunnainen kulkija kävelee puutarhassa tuntemattomien kasvien ohi, joiden nimet seurassa kulkeva puutarhuri kyllä mainitsee, mutta joita toinen ei kuule, koska hänen ajatuksensa ovat vastaantulevassa naisessa4. Jumalan ajattelemiseen puolestaan liittyivät Wolffin metafysiikan esimerkit selkeydestä ja hämäryydestä5.
Samat jaottelut toistuivat myös psykologiassa, joka kehittyi saksalaisen valistuksen aikana itsenäisenä tiedonalana. Teoksensa Psychologia empirica alkupuolella Wolff mainitsee empiirisen psykologian perustuvan logiikan periaatteille: empiirisen psykologian tehtävä on lujittaa periaatteet kokemuksen avulla. Niinpä perseptioiden ja ideoiden tarkastelun lähtökohtina ovatkin tutut oppositioparit selkeyden ja hämäryyden ympärillä6. Vastaavat jaottelut löytyvät myös Wolffin rationaalisesta psykologiasta.
Turun akatemian opinnäytteessä Porthan viittailee sekä tähän leibnizilais-wolffilaiseen perinteeseen että esimerkiksi John Lockeen. Useaan otteeseen Porthan mainitsee käyttävänsä termejä Leibnitiano sensu, leibnizilaisessa merkityksessä. Porthanin käyttämissä lähteissä juopa Locken ja Leibnizin edustamien suuntausten välillä tulee selvästi esille. Esimerkiksi sopii Samuel Christian Hollmann, jonka opissa Tübingenissä kävi myös ruotsalais-suomalaisia opiskelijoita7. Hollmann valitti teoksessaan Philosophia rationalis, qvae logica vvlgo dicitur, että jaottelut selkeisiin ja hämäriin sekä tarkkoihin ja epätarkkoihin ideoihin ovat hänen aikanaan - 1700-luvun jälkipuolella - siinä määrin yleistyneet ja latistuneet (pervulgatae), että monet ovat onnistuneet esittämään koko jaottelun hämärästi ja epätarkasti. Kriittiseen sävyyn Hollmann mainitsee Descartesin ja John Locken esitykset.
Sankariauktoriteeteiksi nousevat tietenkin Leibniz ja Wolff.8 Samanlaisia poleemisia äänenpainoja heijastelee ajoittain myös Turun dissertatio.
Kritiikki sekä Descartesia että Lockea kohtaan oli pitkälti lähtöisin Leibnizin kynästä. Kuten ohessa suomennetusta tekstistäkin käy ilmi, Leibnizin mukaan aksiooma selkeän ja tarkan perseption totuudesta on hyödytön, ellei ideoiden jaottelua viedä pitemmälle kuin mitä Descartes teki. John Lockekin määritteli - Leibnizin mukaan - ideoiden lajeja epätarkasti. Locken Essay Concerning Human Understanding ilmestyi 1690 ja Leibniz kirjoitti siihen melko nopeasti kommentaarin eli teoksen Nouveaux essais sur l'entendement humain, joka tosin julkaistiin vasta 1765. Locken ideoiden jaottelua käsittelevästä kohdasta Leibniz toteaa, että Locken määritelmistä ei esimerkiksi voi päätellä, mitä eroa on selkeillä ja tarkoilla ideoilla9.
Turun akatemian opinnäytteen mainitsemat lähteet osoittavat, että 1700-luvun lopulle tultaessa aihepiiri oli eriytynyt kansallisten filosofioiden karsinoihin. Etupäässä saksankielisissä lähteissä ei juuri viitata niihin ranskalaisnimiin, jotka Descartesin jälkeen olivat vauhdittaneet perseption teorioihin liittyviä debatteja: Antoine Arnauldiin (1612-1694) ja Nicolas Malebrancheen (1638-1715).
Tällä huomiolla on merkitystä mietittäessä ideoiden jaottelun modernistumista. Esimerkiksi Malebranchen Recherche de la vérité (1674-1675) perustui vahvasti kirkkoisä Augustinuksen ja Descartesin ajatteluun. Ja vaikka monissa suurissa kysymyksissä Malebranche ja Arnauld olivat tunnetusti eri linjoilla, myös Arnauldin kirjoituksissa - ideoiden jaottelujen kannalta on merkitystä teoksilla La Logique ou l'art de penser (1662, yhdessä Pierre Nicolen kanssa) ja Des vrayes et des fausses idées (1683) - yksi keskeinen oppi-isä oli Augustinus. Onkin sanottu, että pääpiirteissään augustinolaiset käsitykset sisäisestä varmuudesta tai vapaasta tahdosta sekä kartesiolainen rationalismi olivat kohtalaisen helposti yhteensovitettavissa10.
Jos keskiajan katolisen teologian ja varhaismodernin rationalismin symbioosi rakentuikin Arnauldin ja Malebranchen kirjoituksissa, 1700-luvun jälkipuolen saksalaislähteissä aika ja kulttuuri oli toinen. Viittauksia ranskalaisiin oppi-isiin, ylistettyä tai kritisoitua Descartesia lukuunottamatta, ei juuri esiinny.
Edellä mainituista 1700-luvun lähteistä loistavat poissaolollaan myös ne antiikin ja keskiajan filosofiat, joista ideoiden jaottelut ja niihin liittyvät kiistat olivat peräisin. Otan seuraavassa esille aivan lyhyesti Karneadeen ja Sekstos Empeirikoksen, mutta matkalla 1600-1700-luvulta antiikkiin voi ohimennen poimia myös tärkeitä keskiajan nimiä.
Augustinus (354-430) nousi jo esille. Esimerkiksi kirjoituksessa De dialectica (8.14) Augustinus käsitteli hämäryyttä ja selkeyttä tavalla, joka heijasteli stoalaisten käsityksiä kielestä ja tiedosta. Toinen keskiajan filosofi, jonka vaikutus tuntui vielä 1600-luvun yliopistoissa oli Duns Scotus (n. 1265-1308). Erilaisia perseption tapoja (concipi primo - non primo; perfecte - imperfecte; distincte - confuse) sisältää mm. Duns Scotuksen teos Theoremata subtilissima (esimerkiksi Theorema X).
Logiikan tai dialektiikan tradition tiimoilta löytyvät myös antiikin ideoiden jaottelut. Koulukunnat kiistelivät totuuden kriteerien määrittelyssä siitä, tulisiko totuuden tai varmuuden takeena pitää aistihavaintoa, järkeä vai jotakin muuta. Kirjoituksessaan "Loogikkoja vastaan" Sekstos Empeirikos (n. 150-250) sekä kokosi yhteen muiden esittämiä teorioita että perusteli oman skeptisen kantansa tiedon luonteesta.
Sekstos aloittaa keskustelunsa presentaatiosta viittaamalla Karneadeen (n. 214-129 eKr.) koulukuntaan ja sen pyrkimykseen lajitella todennäköisyyden eri asteita. Karneades oli vastustanut stoalaisten käsitystä varmoista totuuden kriteereistä väittämällä, ettei ole olemassa mitään takuuvarmaa perustetta tosien ja epätosien mielikuvien erottamiseksi. Karneadeen koulukunnan mukaan sen sijaan oli mahdollista puhua enemmän tai vähemmän todennäköisistä (eli vakuuttavista) mielikuvista tai havainnoista. Skeptinen pyrrhonismi - jota Sekstos Empeirikoskin edusti - vei epäilyn vielä pitemmälle: ei ole mahdollista erottaa edes todennäköistä havaintoa epätodennäköisestä.
Tässä yhteydessä mielenkiintoinen on erityisesti yksi Karneadeen koulukunnan nimissä kulkevista kriteereistä. Sekstos Empeirikoksen tekstiä seuraten, Karneadeen presentaation lajit olivat lyhyesti esitettynä seuraavat. Todennäköisyysteoriansa perustaksi Karneades tarkasteli havaitsemisen kahtalaista luonnetta. Presentaatio ('fantasia') on suhteessa sekä kohteeseen, jota presentoidaan että siihen, missä presentaatio tapahtuu, toisin sanoen subjektiin. Suhteessa kohteeseensa presentaatio on joko tosi tai epätosi. Suhteessa kokevaan subjektiin presentaatio puolestaan on joko todennäköinen (eli vakuuttava) tai epätodennäköinen. Näistä epätosi ja epätodennäköinen presentaation laji eivät kuulu kriteereihin.
Kelpuutetuista lajeista todennäköinen presentaation laji puolestaan jakautuu edelleen kahteen alalajiin, hämärään ja selkeään. Hämärää (amudra) lajia edustavat esimerkiksi ne, jotka havaitsevat epätarkasti eivätkä tarkasti. Tämä voi olla seurausta tarkastellun kohteen pienuudesta, välimatkasta tai näkökyvyn heikkoudesta. Selkeä laji puolestaan on, paitsi todennäköinen, vieläpä sitä hyvin voimakkaasti.11
Hämärä laji ei Karneadeen koulukunnalle tietenkään kelvannut kriteeriksi, koska se ei ilmaise selkeästi itseään eikä sitä, mikä sen aiheutti. Ideoiden lajit ja hämäryyden syyt kuitenkin osoittautuivat elinvoimaisiksi keskiajan filosofiassa ja 1600- ja 1700-lukujen määritelmissä, kuten edellä on nähty.
Selkeyden filosofia ja sen tunnistamiseksi määritellyt hämärämmät lajit siis eivät syntyneet uuden ajan rationaalisen val(a)istuksen myötä. Tosin ne saivat uutta vauhtia niin modernin rationalismin, empiristisen luonnonfilosofian kuin optiikankin uusista teeseistä. Tässä kirjoituksessa tarkastellut termit ovat edelleenkin käytössä teknisinä termeinä esimerkiksi retoriikan ja (ei-formaalin) logiikan teorioissa. Filosofisen valohämyn historia on viime vuosina jatkunut elinvoimaisena myös katseen historiassa ja fenomenologiassa (ks. Birnbaum, n&n 4/97) sekä filosofisen estetiikan perinteessä.
Viitteet
(Artikkelin kirjoittaja on laatimassa kielellisen ja tiedollisen hämäryyden historiaa Quintilianuksesta 1700-luvulle)
1. Porthan 1789, 2-3
2. Sulzer 1792, osa II, 568
3. ks. Rein 1908, 167-207
4. Wolff 1965, I.23, 135
5. Wolff 1983, III.196, 110
6. Wolff 1736, Prol., 1-5
7. Esim. Frängsmyr 1972, 206
8. Hollmann 1767, II.50, 137-139
9. Vrt. Locke 1972, II.29 ["Of clear and obscure, distinct and confused ideas"], 306-314 sekä Leibniz 1996, II.29, 255-256
10. Vance Buroker 1996, xx-xxi
11. Sekstos Empeirikos 1961, 1.171-172, 92-93
Lähteet
Arnauld, A. & Nicole, P., Logic or the Art of Thinking. Transl. and ed. by J. Vance Buroker (Cambridge Texts In the History of Philosophy). Cambridge University Press 1996
Arnauld, A., On True and False Ideas. New Objections to Descartes' Meditations and Descartes' Replies. Transl. by E.J. Kremer (Studies In the History of Philosophy, Vol. 7). The Edwin Mellen Press 1990
Frängsmyr, T., Wolffianismens genombrott i Uppsala. Frihetstida universitetsfilosofi till 1700-talets mitt. Acta Universitatis Upsaliensis 26. Uppsala 1972
Hollmann, S.C., Philosophia rationalis, qvae logica vvlgo dicitur. (Editio avctior et emendatior) Göttingen 1767
Leibniz, G.W., New Essays on Human Understanding. Transl. and ed. by P. Remnant and J. Bennett (Cambridge Texts In the History of Philosophy). Cambridge University Press 1996
Locke, J., An Essay Concerning Human Understanding. 2 vols. (Everyman's Library) Dutton 1972 (1961)
Malebranche, N., The Search after Truth & Elucidations of The Search after Truth. Transl. and ed. by T.M. Lennon and P.J. Olscamp (Cambridge Texts In the History of Philosophy). Cambridge University Press 1997
Meissner, H.A., Philosophisches Lexicon aus Christian Wolffs sämtlichen deutschen Schriften. Photomechanischer Nachdruck der Ausgabe Bayreuth und Hof 1737 (Instrumenta philosophica, Series lexica III). Stern-Verlag Janssen & Co. 1970
Porthan, H.G. [resp. E. Stadius], Dissertatio academica de ideis hominum obscuris. Aboae, Typis Frenckellianis 1789
Rein, Th., Filosofins studium vid Åbo Universitet. (Åbo Universitets lärdomshistoria 10.) Skrifter utgifna af svenska Litteratursällskapet i Finland LXXX, 1908
Sekstos Empeirikos = Sextus Empiricus, Against the Logicians. With an English translation by R.G. Bury (Loeb: Sextus Empiricus in four volumes, Vol. 2). London: Heinemann & Cambridge, Mass.: Harvard University Press 1961
Sulzer, J.G., Allgemeine Theorie der schönen Künste, osat II-III. (Neue verwehrte zweyte Auflage) Leipzig 1792-1793
Vance Buroker, J., "Introduction" teokseen Arnauld 1996
Wolf[f], C., Psychologia empirica. Editio novissima emendatior. Verona 1736
Wolff, C., Vernünftige Gedanken von den Kräften des menschlichen Verstandes und ihrem richtigen Gebrauche in Erkenntnis der Wahrheit ("Deutsche Logik"). Gesammelte Werke I.1. Georg Olms 1965
Wolff, C., Vernünfftige Gedancken von Gott, der Welt und der Seele des Menschen, auch allen Dingen überhaupt ("Deutsche Metaphysik"). Gesammelte werke I.2. Georg Olms 1983
