Richard Rorty tuo maahansa, Emersonin, Jamesin, Deweyn ja itsensä jatkoksi, aivan tiettyä Nietzscheä: ei inhimillisiä uhrauksia vähätellyttä profeettaa, vaan platonismia ja hegelismiä pilkannutta ja kielen ja moraalin tutkijaa. Emersonilaisimmallaan, loitompana metafyysisistä ja historiallisista kamppailuista, Nietzsche olisi Rortyn mukaan "rakastanut amerikkalaista projektia: kuinka keksiä yhteiskunta, joka kohtelisi tasa-arvoisesti viimeistä ihmistä ja intohimoista itsensä asettajaa ja luojaa, yhteisö, jossa yhdenkään ei ole lupa tehdä väärin toiselle". (Rorty 1992.)
An - - -
Freundin! - sprach Columbus - traue Keinem Genueser mehr! Immer starrt er in das Blaue, Fernstes lockt ihn allzusehr! Muth! Auf offnem Meer bin ich, Hinter mir liegt Genua. Und mit dir im Bund gewinn ich Goldland und Amerika Stehen fest wir auf den Füßen! Nimmer können wir zurück. Schau hinaus: von fernher grüßen Uns Ein Tod, Ein Ruhm, Ein Glück! |
- - - lle
Nainen! koetti Kolumbus selittää Et saa turvata genovalaiseen! Sinessä hän viipyy ja siniseen jää, kaukaisinta kaipaa aina uudelleen! Ulapalla! On oltava rohkea! Jätimme sataman, Genovan, maan! En löytäisi ilman sinua kultamaahan, Amerikkaan. Seiskäämme jaloillamme! aluuta ei ole. Saamme kaksin kokea omat etäiset ottajamme, yhden kuoleman, kunnian, onnea! |
(Nietzsche, heinä-elokuu 1882, KSA 10, 12)
Iloisessa tieteessä Amerikka mainitaan kulttuurina, jossa korostuvat roolit ja arkistettu näytteleminen. Se muistuttaa "Perikleen Kreikkaa". Esi- ja jälkifeodaaliset tapaukset poikkeavat eurooppalaisesta, säätyjaon vahvistamasta uskosta kiinteisiin identiteetteihin. Avital Ronell toteaa Nietzschen kielteisen arvion, mutta sanoo tämän itse painottaneen koettelua, hypoteesejä, löytöä, uskallusta. Iloinen tiede puhuu "lyhyiden tottumusten" puolesta. Ronellin mielestä Nietzsche keksi "kalifornialaiseen tapaan elämäntyylejä". Hän kehitteli 'eksperimentaalisen valmiuden' ja 'koepaikan' käsitteet suhteessa Amerikkaan. Ronell väittää, että tästä "kokeilujen aikakauden" ajattelijasta tuli itsestäänkin "jollain tapaa amerikkalainen", renessanssihahmo jack-of-all-trades. (Ronell 1995, 214-20; FW 295 & 356, KSA 3, 535-6 & 595-6.)
Liberalisti de Tocqueville oli intoutunut suorastaan kommunistiseen kuvaukseen amerikkalaisesta työnjaosta: USA:ssa oli vaivatonta vaihtaa ammattia ja asemaa (grande facilité à changer d'état), tarttua hetkeen ja sovittaa tarpeet tilanteisiin. Vaikka "erityislaatuiset ihmiset ovat kovin harvassa", puutetta hyvittää amerikkalaisen kelpo yleiskuntoisuus: "Hänen kyvykkyytensä on yleisempi, hänen älynsä piiri laajempi." (de Tocqueville 1835-40, I, 307.)
Amerikasta Nietzschen tekstit puhuvat paljonkin, kun taas de Tocqueville jää yhteen suopeaan viittaukseen: "Viimeisen sadan vuoden hienoimmat päät, Hume ja Galiani, olivat valtion palveluksessa: kuten Stendhal ja Tocqueville" (KSA 11, 442). Yksilöimätön tuomio amerikkalaisille ajattelijoille langetetaan ohimennen teoksessa Ecce homo (KSA 6, 287). On paras katsoa tarkemmin tämän 'amerikkalaisimman' eurooppalaisen lausumia.
Nietzsche arvosti jo nuorena lukemaansa Emersonia, jota muistiinpanoissa kuvataan jopa "vuosisadan ajatuksekkaimmaksi kirjoittajaksi" (KSA 9, 602). Tämä ei estä Nietzscheä syyttämästä Kantin ja "monien amerikkalaistenkin" edustamaa 'transsendentalismia' toismaailmallisuuteen johtavasta tavasta asettaa sydän järjen edelle (KSA 12, 254). Erään merkinnän mukaan saksalaiset turmelivat Carlylen ja tämä Emersonin (KSA 8, 588). Muista amerikkalaisista suositaan Twainin huumoria (KSA 9, 365), ivataan Poen pessimismiä (esim. KSA 13, 601) ja mainitaan lännenkertoja Bret Harte "amerikkalaisen elämän" "rumuuden", "naiiviuden", "vapautuneisuuden", "täyteläisyyden" ja "voiman" kuvaajana (KSA 9, 338).
"Amerikan preeriat" saattavat edustaa Nietzschen kirjoituksissa äärimmäistä takapajulaa (KSA 8, 212; vrt. KSA 13, 244). Mutta teoksessa Der Wanderer und sein Schatten (1880) selvitellään käsitteiden 'moderni', 'eurooppalainen' ja 'amerikkalainen' jaettua alaa. "Kulttuurikäsite" 'Eurooppa' kattaa kreikkalais-roomalaiset ja juutalais-kristilliset sivilisaatiot uutta "tytärmaata" myöten. Yhdysvalloista tulee avain eurooppalaisuuden ymmärtämiseen. Kun Saksassa talouspolitiikka on yhtä poikkeustilaa tai ylimenokautta, johon vain "vaivalloinen historiallinen tutkimus" tuo selkeyttä, Amerikassa "yhteiskuntaruumiin lähtökohtaiset ja normaalit liikunnot voidaan vielä silmin nähdä ja jäljittää". (MA II/2, 215 & 287, KSA 2, 650 & 682.) Läntisen Euroopan ja pohjoisen Amerikan ykseys näkyy 'vapaa-ajattelun' kritiikeissä. "Uudet filosofit" ja "kokeilijat" eroavat edukseen euro-amerikkalaisista libres penseurs -joukoista. (JGB 44, KSA 5, 60-1; EH 3, KSA 6, 319; KSA 11, 558).
Kirjassa Menschliches, Allzumenschliches (1878) irvitään aitosaksalaista vastavalistusta. Se erkanee niin "ranskalaisen kumousinnon ylikansallisista ajatuksista" kuin "englantilais-amerikkalaisen valtio- ja yhteiskuntauudistuksen selväjärkisyydestä". (MA II/1, 171, KSA 2, 451.) Toisaalla erotetaan Hegelin ja de Tocqueville'in tapaan, mutta Baudelaire'iin viitaten, pohjoisamerikkalainen valtiotaito eteläamerikkalaisesta désordre bouffonista (KSA 13, 91). Muistiinpanoissa luonnehditaan myös amerikkalaista naisen kunnioittamista siirtomaille tyypillisenä, niukkojen resurssien arvostamisena (KSA 8, 448-9) ja kiinnitetään ainakin kerran huomiota intiaanien korkeakulttuureihin (KSA 10, 325).
Mutta Nietzschen Amerikka-lausumien tyypillisin aihe on kiire, hyörinä, härdeli, vilinä, vauhti, touhu ja pyrkyryys. Menschliches purkaa ärsykeherkkää amerikkalaista moderniutta:
Moderni rauhattomuus. - Länttä kohta mentäessä moderni liikkuvuus kasvaa aina vain suuremmaksi niin, että amerikkalaisesta Euroopan asukkaat kokonaisuudessaan näyttävät rauhanomaisilta ja nautiskelevilta olennoilta, siinä missä nämä itse pörräävät toistensa lomitse kuin mehiläiset ja ampiaiset. Liikkuvaisuus lisääntyy niin, että korkeakulttuuri ei enää ehdi kypsyttämään hedelmiään; ikään kuin vuodenajat seuraisivat toinen toistaan liiallisella kiireellä. Milloinkaan ennen ei toimeliaista, toisin sanoen rauhattomista, ole ollut näin väliksi. Ihmiskunnan luonnetta jalonnettaessa kuuluukin välttämättömiin korjauksiin, että mietiskelevää osatekijää suuresti vahvistetaan. Silti jokaisella yksilöllä, jolla sydän ja pää ovat rauhaisia ja vakaita, on oikeus uskoa, että hän ei omista ainoastaan hyvää luonnetta, vaan yleishyödyllistä hyvettä, ja että hän tämän hyveen säilyttäessään palvelee suorastaan korkeampaa tehtävää. (MA I 285, KSA 2, 232.)
Aiemman luonnoksen valossa ongelma piilee siinä, että ajattelu Amerikassa sen kuin niukentuu ja käy Euroopassa umpimähkäiseksi. Amerikkalaisten omana vastavetona "liiketoiminnan vakavuudelle", praktiselle päättelylle ja "takaa-ajon, voiton ja itseensä menemisen kuivuudelle ja intohimolle" mainitaan eräänlainen mystisviritteinen este-etiikka, luottamus kauneuden r2auhoittavaan voimaan (KSA 8, 306 & 357).
1880-luvun puolivälin merkinnöissä 'kiire' ja 'pinnallisuus' kuvataan mahdollisina esteinä USA:n "maailmanmahdille". Huolimatta "loppuunkulumisen" riskistä aavistellaan vallao ylnjakoa slaavien ja anglosaksien kesken. Saksalaisten tilannetta pohditaan korostamalla Venäjän-yhteistyötä sekä "englantilaisen kansanedustusperiaatteen", "kristillisten perspektiivien" ja "amerikkalaisen tulevaisuuden" mahdottomuutta (KSA 11, 42 & 215 & 238-9).
Teos Fröhliche Wissenschaft ei sisällä ainoastaan jo todettua Amerikka-jaksoa yksilöiden uskosta irtonaisuuteensa: "jokainen yrittää, improvisoi, yrittää uudelleen, yrittää ilokseen, [...] kaikki luonto lakkaa ja taide alkaa..." Aiemmassa osiossa hoppu ja haipakka kuvataan "paheeksi", joka näyttää räikeytensä kultaryntäyksessä, mutta ilmenee kaikessa amerikkalaisessa työssä. Ilmiötä ei nyt kuvata eurooppalaisuuden perversioksi, vaan osin intiaaniperäiseksi "villeydeksi", joka jo uhkaa "viillinnyttää vanhaa Eurooppaa" ja tehdä siitä hengettömän. Kellon keskeisyys, pörssikurssien ja päivälehtien rytmi, tilaisuuksien menettämisen krooninen kammo ja tekemättömyyden mahdottomulus tuottavat "lattean ilmeisyyden" tai silminnähtävyyden imperatiivin. Se tekee lopun seremonioista, "viihdytyksen hengestä", "seura- ja taidenautinnoista" ja "kaikesta otiumista". Työlle, voitonpyynnille ja nopeusennätyksille uhrattu elämä ajaa hengen läkähdyksiin ja ruumiin väsyksiin, johtaa epäilemään kaikkia iloja (alkaen niiden nimittämisestä "virkistystarpeiksi") ja inhoamaan joutilasta mietintää. (FW 356 & 329, KSA 3, 595-6 & 556.)
Nykymuotoista euro-amerikkalaista yhteiskuntaa leimaa Nietzschen julkaisuunkin saattaman toteamuksen mukaan "kiihkeys" ja "vallanjano", ja siten unelma vallattomuuden anarkkisesta onnesta (M 271, KSA 3, 213). Jo 70-luvun vihkoissa mainittiin "kauhea vaara", jonka yhtäältä Amerikan Getreibe ja toisaalta "ryhditön oppineitten kulttuuri" muodostavat (KSA 7, 423). Todetaan "uuden barbarian" uhka ja luonnostellaan uusajattelijuus: "eurooppalais-amerikkalaisen levottomuuden" ja "aasialaisen mietiskelevyyden" muodostama "yhdistelmä ratkaisisi maailmanarvoituksen" (KSA 8, 306).
Amerikasta tuli tärkeä osa Nietzschen eurooppalaista itsekritiikkiä. Preussin reunalla syntynyt, mutta keisarialamaisuuden Sveitsin kansalaisuuteen vaihta1,nut ja saksalaisuutta ikimuistoisesti herjannut slavo- ja frankofiili Kreikka-spesialisti ja aasialaisajattelun harrastelija oli hyvin varustettu 'vanhan' ja 'uuden' maailman problematisointeihin. Amerikkalaisen elämäÀnmuodon ja sosiaalisen todellisuuden monet piirteet, kuten rahan (KSA 11, 457), viestintämuotojen (KSA 13, 117) ja teknologian (KSA 13, 91) nouseva merkitys, huomioidaan poikkeamina eurostandardeista etenkin niiden sisisältämän nopeudenmuutoksen kautta. Amerikkalaistutkija Gary Shapiro onkin nimittänyt Nietzscheä "kuljetuksen ja kommunikaation pihdeissään pitämäksi" filosofiksi, jolle keskisen ja eteläisen Euroopan kiskoverkko, rautatieaikataulut ja postinkulku olivat elimellinen osa ajattelun aineellista perustaa ja merkitysyhteyksiä (Shapiro 1989, 1).
Amerikka - kuten antiikki, itämaat, Venäjä, naiset, lapset, nuoret, vanhukset, päihteet, sairaudet, hulluudet, unet, intohimot - oli maailman järkevän järjellistämisen reunaehto ja rajatapaus. Ehkä se oli poikkeusten poikkeus, eurooppalaisen tyypillisyyden pystyvin haastaja. Amerikka pakotti tyyppejä ja tyypillisyyksiä etsivän ajattelumallin kiihdyttämiseen ja kyseenalaistamiseen.
[...] can't you hear that motor turnin'?
automobile comin' into style
comin' down the road for a country mile or two
so happy just to see you smile
underneath the sky of blue
on this new morning, new morning
on this new morning with you [...](Bob Dylan, "New Morning", New Morning, 1971.)
Ronell puhuu Nietzschestä 'koeajon' filosofina, vaikka tämän "amerikkalaisesta" ajattelusta puuttui vielä nopeuden ja itseliikunnon nykyään ilmeisin ja amerikkalaisimmaksi koettu ajattelullisen takaa-ajon väline. Auton asemasta amerikkalaisuudessa kertoo "autokuningas" Lee Iacoccan Autoelämäkerta. Iacocca pyytää lukijoiden tukea Vapaudenpatsaan remonttihankkeelle, jonka johtoon presidentti Reagan oli hänet nimittänyt. Toisen polven amerikkalaisena hän viittaa ummikkoitalialaisiin vanhempiinsa, ja puhuu kansasta, joka kaipaa työn ja oikeudenmukaisuuden perusarvoja: "Muistakaa, jos ette mitään muuta, niin ainakin se, että Kristoffer Kolumbus, isäni ja minä olemme ikuisesti kiitollisia". Luvussa "Kuinka tehdä Amerikasta jälleen suuri" hän kaavailee toimia, jotka estäisivät OPECia nöyryyttämästä Amerikkaa ja tekisivät maalle taas mahdolliseksi "olla voiman ja vapauden vertauskuva". (Iacocca 1984, 338-56.)
Polttoaine, vääntövoima ja esteetön eteneminen vahvistuvat perusamerikkalaisen yksilön ja suuramerikanismin yhteisiksi ytimiksi. "Eurooppalaisimmaksi" amerikkalaiskirjailijaksi mielletty Paul Auster (jonka mukaan parhaan amerikkalaiskirjailijan, Melvillen, teoksilla ei ole mitään tekemistä amerikkalaisen kirjallisuuden kanssa) on haastattelussa valittanut fasismin ja voimapolitiikan nousua Yhdysvalloissa. Eikä hänen mukaansa kansaa yhdistä enää muu kuin kerääntyminen sellaisten älyttömyyksien äärelle kuin O. J. Simpsonin televisioitu takaa-ajo.
Auton aikakauden ensimmäisiä romaanikirjailijoita oli John Dos Passos, amerikkalaisen modernin urbanismin, teknologian ja kaupallisuuden kuvaaja. Dos Passos kuuluu samaan kirjailijapolveen kuin Fitzgerald, Hemingway, Faulkner, Wolfe, Steinbeck tai runoilijat Pound, Jeffers, Eliot, cummings ja Crane. Joskus nähdään vaivaa, jotta Dos Passos saataisiin irti sosialismista ammentaneista vanhemmista aikalaisista Theodor Dreiser ja Upton Sinclair. Yhtä hyvin tehdään pesäeroa Sinclair Lewisin satiirisiin poroporvarikuvauksiin tai Jack Londonin tapaan yhdistää anarko-sosialismi, nietzscheläisyys ja amerikanismi. Vasemmistosympatioistaan huolimatta Dos Passosin väitetään olleen aina 'pienen ihmisen' llapuolella mitä hyvänsä poliittista aatetta vastaan.
Harvardin käynyt Dos Passos julkaisi myös ei-fiktiivisiä teoksia Yhdysvaltain historiasta. Upton Sinclair taas laati 1900-luvun ensikymmenellä selvitykset maansa lehdistön ja teollisuuspolitiikan kehityksestä ja Wolfe muistetaan teoksesta The Face of a Nation. 30-luvun sosiaalisiin epäkohtiin Vihan hedelmillä puuttunut Steinbeck puolestaan julkaisi 60-luvulla kuvateoksen America and Americans vain muutama vuosi matkakirjan In Search of America jälkeen. Kynäveljiensä tapaan portugalilaissukuisella, chicagolaissyntyisellä Dos Passosilla oli päähänpinttymä Amerikasta:
U.S.A. on viipale mannerta. U.S.A. on joukko osakeyhtiöitä, erinäisiä ammattiyhdistysten järjestöjä, sarja vasikannahkaan nidottuja lakeja, radioverkko, elokuvateatteriketju, lista pörssinoteerauksia liitutaululla, kirjasto täynnä vanhoja sanomalehtiä ja kuluneita historiankirjoja marginaaleihin kynäiltyine vastalauseineen. U.S.A. on maailman suurin jokilaakso, jota vuoret ja kukkulat reunustavat. U.S.A. on liuta suurisuisia virkamiehiä ylenmääräisine pankkitileineen. U.S.A. on monta miestä kudopattuina univormuissaan Arlingtonin hautausmaalla. U.S.A. on kirjaimet osoitteen lopussa, kun ollaan poissa kotoa. Mutta enimmäkseen U.S.A. on ihmisten puhetta. (Dos Passos 1936, xix.)
Tuo päähänpinttymä on ollut osa eurooppalaisuudesta irtautuvan ja siihen irtiottonsa hetkellä nojautuvan kulttuurin (itse)ymmärrysponnistuksia. Londonin yhteiskunnalliset esseet toimitettiin otsikolla American Rebel, runoilija William Carlos Williamsin tekstejä otsakkeella In the American Grain ja kirjeitä tittelillä The American Idiom. Dreiserin päiväkirjat koottiin nimellä American Diaries, mutta hän oli sentään julkaissut romaanin An American Tragedy. Kustantajat haluavat varmistaa amerikkalaisen kirjallisuuden amerikkalaisuuden. Lewisin Babbitt sai suomalaisessa laitoksessaan alaotsikon Tarina amerikkalaisesta miehestä ja John Updiken Rabbitt Redux puolestaan käännettiin meillä muotoon Amerikkalainen tarina.
Dreiserista - ellei jo Henry James nuoremman The Americanista, Emersonin "American Scholar" ja "Young American" -esseistä tai Anne Bradstreetin The Tenth Muse Lately Sprung up in America -runoista (1650) - lähtee suuri linja. Se ulottuu Gertrude Steinin The Making of Americansin ja Norman Mailerin kirjojen An American Dream ja Oswald's Tale. An American Mystery kautta Bret Easton Ellisin American Psychoon saakka. Etenkin Mailer kirjoineen ja muine projekteineen kehollistaa vertaamatonta rupeamaa, rypeämää ja repeämää amerikkalaisen identiteetin yti messä.
Frederick M. Dolan viittaa Mailerin Harlot's Ghost -teokseen (1991) "eeppisenä romaanina sodanjälkeisestä Amerikasta" ja kertoo käsittelevänsä itsekin samoja teemoja:
"tulkinnallisesti avoimen maailman luoma tila vallalle; fantasmoille ja simulacrumille täysimääräisesti luovutetun politiikan piilevä metafysiikka; maailmansa tulkinnallista moniselitteisyyttä vähentämään pyrkivien poliittisten toimijoiden tarve lisätä luottamusta metafyysillä allegorioilla; Amerikan asettaminen tällaisten kokemusten etuoikeutuksi tyyssijaksi; fiktion välttämättömyys tilanteen synnyttämien monisyisten ironioiden huomioimisessa".
Dolania kiinnostaa "kansallisen identiteetin diskurssi". Hän puhuu "Amerikan itse-allegorisoitumisesta ja itse-dekonstruoitumisesta", jossa niin fiktiivistymisen kuin myös totuudellisen eduskuvaamisenkin troopit ovat pelissä kansallisen poliittisen projektin tajuamisessa ja turvaamisessa. Filosofiaan laajentaen Dolan viittaa "jälkinietzscheläiseen ja mjälki-heideggerilaiseen" perustattomuuden ja teoriattomuuden tilaan, jossa allegorioiden kanssa ollaan pääsemättömissä. (Dolan 1994, 1-6.)
Tiedon, tavarain ja ihmisten liike, vinha tehokkuus ovat keskiössä Dos Passosin U.S.A.:ssä. Historiantutkimus ja sosiaalistuminen post-proustilaiseen romaanitaiteeseen selittävät osaltaan kirjailijan itsepintaista ajan käsittelyä. Ehkä sekin, että Dos Passos toimi autonkuljettajana maailmansodassa. William James kuvasi Whitmanin esittelemää puhujuutta sanalla "ideaalinen kulkuri". U.S.A. hyödyntää lukemattomista kertomuksista tuttua 'kuka-tahansa-hahmoa':
Nuori mies kävelee yksikseen nopeasti, vaan ei kyllin nopeasti, kauas vaan ei kyllin kauas (kasvot liukuvat näkyvistä, ohitetut puheet ohentuvat, askelet vaimenevat kujille); hänen täytyy ehtiä viimeiseen maanalaiseen, raitiovaunuun, bussiin, rynnätä jokaiseen höyrylaivaan, kirjoittautua kaikkiin hotelleihin, tehdä työtä kaupungeissa, vastata ilmoituksiin, opetella ammatit, hyväksyä pestit, asua jokaikisessä majatalossa, nukkua kaikissa vuoteissa. Yhdessä sängyssä ei ole kylliksi, ei yhdessä työssä, ei yhdessä elämässä. Yöllä, pää haluihinsa uponneena, hän kävelee yksikseen, yksin. (Dos Passos 1936, xviii-xix.)
Kuten Nietzschen tapaus osoittaa, ajatus 'ajan hermon' ja Amerikan pulssin yhteenlankeamisesta ei juuri muutu, kun siirrytään 1800-luvun Euroopasta lama-ajan Yhdysvaltoihin. Massachusettsia sanotaan parhaiten organisoiduksi siirtokunnaksi, joka kykeni houkuttelemaan ja vastaanottamaan eniten väkeä lyhyimmässä ajassa ja vakiinnuttamaan suunnitelmallisen yhteiskunnan erämaahan. Siksi juuri siellä edettiin nopeimmin älyllisiin pyrintöihin. (Flower & Murphy 1977 I, 3.) Filosofi Cohenkin korostaa, kuinka USA:ssa rakennustyö,
joka Euroopassa oli vienyt monta pitkää vuosisataa, suoritettiin [...] paljon lyhyemmässä ajassa paljon pienemmällä porukalla (Cohen 1954, 21).
Samaan tapaan Engels odotti, kun hän 1887 pohdiskeli työväen luokkeatietoisuuden mahdollisuuksia Amerikassa, näkevänsä toisintoja vanhan mantereen tapahtumista. Engels kyllä sanoi, että "New York ei ole Pariisi eikä Yhdysvallat ole Ranska". Mutta hän myös näki Etelän white trash -väestön Rooman tuhon jälkeen ahdinkoon joutuneiden talonpoikien sukulaisiksi. Engels ei edennyt tarkastelemaan amerikkalaisen tilanteen erityispiirteitä eikä nähnyt yhteyttä detocquevilleläisen liikkuvuuskorostuksen ja marxilaisen ihanneyhteiskunnan välillä. Eroksi Eurooppaan jäi tapahtumisen nopeampi tahti, kiivasrytmisempi perättäinseuraanto. (Engels 1887.)
Henry Jamesin mukaan amerikanenglannissa 'konservatiivinen elementti' on brittienglantia vähäisempi. Amerikan kieli myöntää valmiimmin väliaikaisuutensa, väistyvyytensä. Velipoika Williamin kuvaus Whitmanin runosta Crossing Brooklyn Ferry puuttuu juuri ohimenevyyteen ja toisteisuuteen. Whitman välittää jokapäiväisen "näkymän toiston [repetition] uusien sukupolvien ihmisille in secula secularum" tavalla, jossa ilmenee suorastaan "tavallisen järjestyksen ikuinen paluu [recurrence]". Mikä suuresti tyydyttää Whitmania, rääkkää William Jamesin mukaan yhtä pahasti Schopenhaueria. (James 1899, 141-4.) Nietzschen "ajatusten ajatus" - 'ikuinen paluu' - ei ollut vain kaikkien ajatusten perimmäinen testi, vaan koko länsimaisen ajattelun koetinkivi, eurooppalaisuuden joutumista tytärmaansa ja itämaiden kaksoispaineeseen.
[...] we drove that car as far as we could
abandoned it out west [...](Bob Dylan, "Tangled up in Blue", Blood on the Tracks, 1973)
Jack Kerouacin On the Roadin päähenkilö on autovaras ja suurliftari Dean Moriarty, joka tulee New Yorkiin oppiakseen "kaiken Nietzschestä". Moriartyssa, toisin kuin itärannikon älypäissä, oli tallella tärveltymätöntä älyä, "whitmanilaista amerikkalaisen ilon pursketta, joka sanoo Jaa" (Kerouac 1952, 8). The Dharma Bumsin päähenkilö, vaeltaja ja mietiskelijä Japhy Rider on vieläkin läntisempi. Hän tuntee Tyynenmeren takaiset muinaiskulttuurit ja suomii kotimaan vieraantuneiden porvareiden ja metsästäjien, "tosimulkkujen", elämänmuotoa: "Mutta se ei meinaa sitä, ettenkö jumalauta rakastaisi Amerikkaa". (Kerouac 1958, 36).
J. C. Holmesin mukaan Kerouac oli "oikeistolainen", joka "vihasi kommunismia", mutta saattoi sympatiseerata Hrustshevia. Kun Holmesilta kysyy, onko Kerouacin kirjoissa jälkeäkään Dos Passosin luokkatietoisuudesta, hän vastaa:
Jackissa oli tiettyä luokkatunnetta, tosin usein melko pinnallista. Jos inhimillinen tilanne vain oli kyllin selkeä hänelle, hän tarttui siihen. Oikeastaan koko beat oli juuri tätä. Se oli eräänlaista amerikkalaista eksistentialismia - se sanoi: älä puhu minulle olemuksista, vaan näytä minulle, mitä tapahtuu. (Clellon Holmes 1974, 159-60.)
Kerouacilaisessa muodossaan beat voidaan tyypitellä rähjäisen aitouden, paljaan autiuden, sykkivän autuuden ja rytmikkään autouden kansalliseksi neliyhteydeksi. Dolan sanoo, että beatit vaalivat "kirjallisen lainsuojattoman" identiteettiä, jossa autenttisuus liittyy ekstremismiin, riskiin, seikkailuun ja moraaliseen moniselitteisyyteen". Hänelle William S. Burroughs "kehollistaa sodanjälkeisen amerikkalaisen fiktion keskeisiä kiinnostuksia: paranoiaa, salaliittoa, apokalypsia ja hellittämätöntä kaikkien julkisten eduskuvien ja diskurssien epäilyä". (Dolan 1994, 125.)
Beat -runoilija Allen Ginsbergilla Amerikka pysyi alati hyppysissä, lähes aina herjattuna. The Fall of America -teos ja runo "Amerikka" tunnetaan parhaimmin. 1971 kirjoitettu, 80-luvulla levytetty runoelma Bangladeshin nälänhädästä ja Indo-Kiinan kriisistä kysyy ja vastaa:
Missä U.S. Aidin helikopterit?/ Vievät salaa kamaa Bangkokiin vailla huolenhäivää./ Missä Amerikan Valon Ilmavoimat?/ Pommittavat Pohjois-Laosia yötäpäivää. (Ginsberg 1971.)
Ginsberg puhuu "kansallisesta puistatuksesta" 1958, kun "media tuli täysillä mukaan kuvioihin, luotasi sitä, mitä meillä oli sanottavanamme, vääristi kaiken ja projisoi Frankenstein-versionsa päin Amerikkaa". Beatien "Moolok-painajaiset" kapitalismista alkoivat käydä toteen: Amerikan "hermoromahdus" näkyi viestinten tavassa tehdä runoilijain "enkelimäisestä Amerikka-kuvasta" paholaisen tjyötä. Kommunistivaino kohdistui lopulta "Inhimilliseen Olentoon Amerikassa". Ginsberg vetoaa Whitmaniin, joka "ilmoitti laajan suurisieluisen amerikkalaisen Persoonan täystietoisuuden", sitten Williamsiin, 20-luvun boheemeihin, John Herrmanniin, Sherwood Andersoniin ja Poundiin sekä taas taaemmas Melvilleen ja Thoreauhon. Nyt tätä kriittisesti elvyttävää traditiota vastassa oli "30 miljardin sotilasbudjetti" ja narkkarivaino: "kauhea9 ihmishengen loukkaus luoda Amerikkaan "vihollisten" ihmisluokka". Ginsbergin mielestä Kerouacilla
"on tukku yhteiskunnallisia väitteitä, jotka ovat todella osuvia. Hän tajusi, että jotakin kovaa ja kauheaa oli kohtaamassa Amerikkaa, kun tie ei enää ollut avoinna vaeltavalle kulkuripyhimykselle. Tilalla ovat eestaas jyräävät, kummasti scifi-hain oloiset poliisiautot ja poliisimiehet silmässä teräksistä murhanpilkettä pysäyttelevät ja kopeloivat ihmisiä. Kerouacilla oli hyvin selkeä ja suorasukainen kuva siitä kovasta sotilasmaisesta poliisivaltiosta, joka oli laskeutumassa Amerikan kamaralle." (Ginsberg 1974.)
Jos Kerouacille teitten menetys merkitsi Amerikan menetystä, Gary Snyderin runoissa jo teitten teko yllytti itsetutkisteluun: "tukkirekat käyvät fossiilisella polttoaineella" jättäen "kuolleet tien varteen".a, Jazz -runoilijaksi itsensä laskenut Kerouac ei jaksanut uskoa Snyderin ekologismiin eikä Ginsbergin tapaan innostua 60-lukulaisten kulttuurihappeningeistä. Hän menetti Nietzschen Kolumbuksen toiveikkuuden: henkensä ryypänneen Kerouacin "viipyily sinisessä" oli "takkuuntumista" krooniseen bluesiin. Sen jäljiltä mieli on autio kuin Amerikan länsi, autonromujen ja suhteettomuuden jättömaa.
Mutta Kerouac ehti vaihtaa On the Roadin maantiet Dharma Bumsin rautateihin, Moriartyn neon-filosofiat Riderin buddhismiin. Snyder, joka oli antanut koko joukon ominaisuuksia Riderin hahmolle, jakoi Keroaucin ekologis-poliittisen huolen. Beateista vahvimmin Snyder tulkitsi maansa perusasiat uudelleen. Teoksen Turtle Island (1974) teksteissä amerikkalaisen sotilaallis-taloudellis-teknologisen kompleksin väkivalta ja 'epäamerikkalaisuuden' teema tekevät seuraa, erämaan ja alkuperäiskansojen merkitysten uudelle, ekologiselle tulkinnalle. Runon "I Went into the Maverick Bar" punaniskoihin törmäävä pitkäkutrinen puhuja sanoo kumminkin: "[...] tuo lyhyttukkainen ilo ja karkeus - / Amerikka - sinun typeryytesi,/ olin jälleen rakastaa sinua [...]".
[...] i can still see the day you came to me on the painted desert
in your busted down ford and your platform heels
i could never figure out why you chose that particular place to meet
ah, but your were right, it was perfect as i got in behind the wheel
well we drove that car all night until we got into san anton' [...]
well we're drivin' this car and the sun is comin' up over the rockies
now, i know, she ain't you but she's here and she's got that dark rhythm in her soul
but i'm too over the edge and i ain't in the mood anymore
to remember the days when i was your only man
she don't want to remind me she knows this car would go out of control [...]
well we crossed the panhandle and then we headed towards amarillo
we pulled up where henry potter used to live
he owned a wreckin' lot outside of town about a mile
ruby was in the backyard hangin' clothes, she had her red hair tied back
she saw us come rollin' up in a trail of dust, she said
"henry ain't here but you can come on in, he'll be back in a little while"
then she told us how times were tough and about how
she was thinkin' of bummin' a ride back to from where she started [...]
"how far are y'all goin'?" ruby asked us with a sigh
"we're goin' all the way 'til the wheels fall off and burn
till the sun peels the paint and the seat covers fade and the water moccasin dies"
ruby just smiled and said "ah, you know, some babies never learn" [...](Bob Dylan & Sam Shepard, "Brownsville Girl" [säv. Dylan], [Dylan:] Knocked out Loaded, 1987)
Beat syntyi samalla, kun musta musiikki nousi marginaaliin, vastakulttuuriksi ja edelleen laajan yleisön suosioon. Beat oli viimeinen hanke, joka nautti sanojen etusijasta säveliin nähden. 60-luvulla rock-musiikki syrjäytti kirjallisuuden. Sen täytyi kehittää oma auto-amerikoinnin perinteensä: American Woman (The Guess Who), American Pie (Don MacLean), American Stars'n Bars (Neil Young), American Prayer (The Doors), American Girl (Tom Petty), American Beauty (Grateful Dead), American Dream, (Crosby, Stills, Nash & Young), American Storm (Bob Seger), Last Great American Whale (Lou Reed), Americana (The Offspring)...
Itämainen inspiraatio jäi taka-alalle, kun tajuntaa valtasivat brittirock sekä oman maan koko avaruus, jota beat osaltaan oli tähdentänyt. Dylan, Ginsberg ja Sam Shepard (jonka teoksissa sanotaan yhdistyvän Steinbeckin okie-köyhät Barthelmen postmodernismiin) tekivät yhteistyötä 60- ja 70-luvuilla.. Fuusio jatkuu Dylanin ja Shepardin Route 66 -laulussa "Brownsville Girl". Autoilevan puhujan tarinassa taajamien takaiset autiot maat samastuvat elokuvan laajakankaaseen. Kuten Dylanin perillinen Tom Petty asian laulaa: "into the great wide open/ out of the sky so blue/ into the great wide open/ a rebel without a clue". Kapinallisella ei ollut mitään vaadittavaa tai puolustettavaa (cause) James Deaninkään aikaan, mutta nyt ollaan aivan pihalla ("without a clue"). Lempeä sinitaivaskin on satunnaisuuden ("out of the [...] blue") symboli. Amerikkalainen perusmies on pahasti eksyksissä pyrkiessään ottamaan haltuun päänsisäiset ja -ulkoiset neitseelliset pelikentät.
Eräänlaisena täsmennyksenä turneriläiseen frontier -ajatukseen W. P. Webb oli 30-luvulla väittänyt, että "amerikkalainen sivilisaatio läntisessä etenemisessään" sai itseensä lähtemättömän jäljen etenkin Mississippin länsipuolisista loppumattomista tasankoalueista. Hän kirjoitti 'puhtaan amerikkalaisuuden' kohtalosta:
Länsi, tai Suuret Tasangot, ilmentää myös varhaisen amerikkalaisväestön henkiinjäämistä, noiden englantilaista, skotlantilaista tai skottilais-irlantilaista perua olevien tyypillisten amerikkalaisten. [...] Lännessä maaseutumainen elämä on pysynyt kaupunkimaista hallitsevampana. Automobiili on pyrkinyt poistamaan ruraalin ja urbaanin elämän eron, mutta ennen sen tuloa maaseutumaiset ihanteet, hyveet ja ennakkoluulot vallitsivat läpi koko Suurten Tasankojen alueen. (Webb 1931, v & 509.)
Dylan on tehnyt pesäeroa niihin kollegoihinsa, joille 'Amerikka' merkitsee jotakin erityistä. Mutta edes tämän venäjänjuutalaista sukua olevan, kolmannen polven amerikkalaisen teksteissä 'amerikkalaisuus' ei sivuutu. Lauluissa "Talkin' John Birch Paranoid Blues" , "I Shall Be Free", "Who Killed Davey Moore?", "With God on Our Side", "Motorpsycho Nightmare" ja "It's Alright, Ma (I'm Only Bleeding)" amerikkalaisuus antaa aiheen nälvintään. Kolumbiaanista traditiota Dylan purki kappaleessa "Bob Dylan's 115th Dream". Siinä Kapteeni Kidiksi paljastuva minäkertoja nousee maihin "Amerikaksi" nimeämällään rannalla, joutuu miehistöineen tyrmään, törmää Ban the Bums -mielenosoitukseen, kohtaa epäystävällisen patriootin ja lähtee seilaamaan takaisin, kun jo vastaan tulee Kolumbus-niminen kippari kolmine laivoineen: "Sanoin: "Lykkyä tykö!""
Varhaisista teoksista vain "Let Me Die in My Footsteps" muodostaa poikkeuksen, siinä kun kehotetaan toivioretkelle isänmaan luontoäidin helmaan. Jo "The Death of Emmett Till" liittää maan laajan alan sen ahdasmielisyyteen: "voisimme tehdä suuresta maastamme/ suurenmoisemman paikan elää.
1965 alkaen Dylanin levyt olivat vähemmän yhteiskunnallisia. Basement Tapes (1968/1974) -satiiri "Clothes Line Saga" ja Desire -levyn (1975) avausraidan rivi "häpeän elää maassa/ jossa oikeus on peliä", sallivat silti tuntea jatkuvuutta folk-kritiikkiin. Faneille oli moninkertainen shokki, kun Dylan muutti Kaliforniaan, kääntyi kristillisyyteen ja näytti omaksuvan äärikonservatiiviset poliittiset näkemykset. Levyllä Slow Train Coming (1979) ei tarjoilla vain ahdasmielistä hengellistä hapatusta. "Slow Train" -laulussa mainitaan, että "Amerikan tulevaiasuudesta päätetään" muualla. Teksasin petrokemistien hengessä kirotaan "keikarisheikit" ja "ulkomainen öljy", joka "pitelee otteessaan Amerikan maaperää".
Dylan jätti kristinopin ja läheni juutalaista hasidismia, mutta uusisänmaallinen propaganda säilyi. Infidels -albumin "Union Sundown" on puoltavinaan demokratiaa kapitalismia vastaan, mutta ay-vaateita syytetään siitä, että kaikki tuotanto on siirreetty maasta halvan työvoiman luo: "nothing you got is u.s. -made". Ihmekö siis, että Dylan esitti LiveAid -lavalla, että osa jättikonsertin tuotosta kanavoitaisiin amerikkalaisille pienviljelijöille.
Järkytyksen aiheutti myös 70-luvun folk-rockin toinen legenda, Neil Young, julkaisullaan Hawks and Doves (1980). Youngin oli ymmärretty arvostelleen eurooppalaista imperialismia ("Cortez the Killer"), etelävaltiolaista vanhoillisuutta ("Southern Man", "Alabama") ja kansalliskaartin manöövereitä ("Ohio") ynnä harjoittaneen tyylipuhtaan kriittistä kantasallista itsetutkiskelua ("America's Children"). Nyt saatiin militaarista patriotismia ("Captain Kennedy"), ay-pilkkaa ("Union Man") sekä USA:n ihastelua ("Comin' apart at Every Nail") ja uhoylistystä (nimiraita). Kanadalaissyntyisestä radikaalista näytti sukeutuneen peruspunaniska-amerikkalainen.
Frank Zappankin Amerikka-kantoihin voi Dylanin painotuksia verrata. Zappa oli niin ikään leikkinyt teksteissään kommunismipeloilla. Ja 1966 julkaistulla "Call Any Vegetable" -raidalla hänen bändinsä soittaa lopuksi yhtaikaa kansallishymniä, "God Bless America"a ja "America the Beautiful"ia. Mutta friikkikuningas oli lopulta luonnehtiva omaa ajatteluaan 'käytännölliseksi konservatiivisuudeksi'. Ei vain demokratia ja yksityisomistus, vaan myös sotilasbudjetti ja tiukka talouskuri saivat hänestä tukijan. Zappa ei katsonut läpi sormien nykyfasismia, autoritaarisuutta ja reaganilaista 'hämäyksen, pelottelun, disinformaation ja taikauskon' hallintotapaa kotoisessa 'pahan valtakunnassa', mutta Dylanin ja Youngin tavoin hän herjasi ay-väkeä. Hän jopa selitteli, ettei tämä iva ole 'epäamerikkalaista', sillä työvoiman järjestäytymisaste ei ole USA:ssa korkea.
Yhtä kaikki amerikkalaisten pilkkaamisessaan taustaltaan italialainen, toisen polven amerikkalainen Zappa tuo mieleen Nietzschen saksalaisherjat. Suosikkiteemoinaan Zappa piti TV-pastoreiden rienausta sekä poliitikkojen siveyskampanjoiden kaksiippinnaismoralismin vastustamista. Hän myös kiinnitti huomiota valtion ja kirkon huonosti toteutuneeseen, perustuslaissa säädettyyn eroon. Hän toi esiin, kuinka Washington, Jefferson, Paine ja Lincoln olivat uskonnollisesti vähintäänkin vapaamielisiä. Läpitunkevampaa kulttuurikritiikkÅiä Zappa esitti näinkin tosikkomaisesti:
viheliäiset keinokättentaputukset [...] saavat amerikkalaiset 'ottamaan tanssijan ilmeen' (silmät kiinni, huulet törölleen - tiedättehän - ikään kuin että tuo ilme antaisi luvan tehdä sitä toista älyttömyyttä pyllyllä) [...] amerikkalaisista [...] on kertakaikkiaan mahdotonta tanssia kallisarvoisena vapaa-aikanaan minkään kappaleen tahtiin, ellei se ole tahtilajia 4/4 ja rytmiä 120 iskua minuutissa - eikä sitten tössitä tällä kohtaa - ei 119 - ei 121 - antakaa mulle ne vanhat kunnon 120 ja pankaa ne perkeleen kättentaputukset kläppäämään! Ou! Ou! Ou! Mä tanssin! Mä tanssin!. [...]
Näyttäisimme kansainväulisesti katsellen hitusen paremmilta - kukaties 'luotettavammilta' - jos tekisimme joitain niistä asioista, joita ne ovat tehneet vuosituhansia; ainakin annettaisiin illuusio siitä, että me olemme melkein vähän niin kuin nekin - suht koht siinä ja siinä sivistyneitä - niin että he nippa nappa niukin naukin voisivat puhua meille, sen sijaan että puhuvat meistä (ikään kuin Me olisimme ali-ihmisiä... eli brittien kaltaisia).
Uskokaa tai älkää, maailmassa on paikkoja, joissa musiikki on tärkeää. Maailmassa on paikkoja, joissa kaikki taiteet käyvät kansallisesta kunniasta. Me tulemme paikalle, otamme sen vitun 'tanssijailmeen' ja vaadimme kaikkien kunnioittavan meitä - onko meillä aavistustakaan, kuinka naurettavalta tämä näyttää?
80-luvun loppupuolelta lähtien Dylan on etääntynyt jyrkimmän uskonnollisen ja poliittisen kannanoton linjalta. Empire Burlesquen raidalla "Clean-Cut Kid" halvennetaan jälleen "amerikkalaista unelmaa" ja elokuvasinglellä "Band of the Hand" tähtilippua. Mutta enimmäkseen Dylan on työstänyt amerikkalaisuutta työstämällä tyhjien teiden ja avomaisemien kulkijuutta. Tätä asiaa on hänen poikansa Jakob Dylan Wallflowers-yhtyeineen vienyt eteuvenpäin kertomalla suhteista, jotka hoidetaan kotiin vaikka sitten yhdellä etuvalolla ("we can drive it home/ with one headlight"). Näissä tarinoissa maanteitten ajokkiromutukset voidaan myös äkisti siirtää kaupunkie", "n ytimiin ja kaupunkilaisten sydämiin:
[...] lookin' back at the crash site/ i don't see me by the roadside
this heart is on wheels tonight
straight through the ghettos and without lights [...]
invisible city where no one sees nothing [...](Jakob Dylan, Wallflowers: "Invisible City", Bringing down the Horse 1996)
Enemmän kuin isältään Jakob kuulostaa hetkittäin Bruce Springsteeniltä ja John Mellencampiltä. Nämä olivat mukana Bob Dylanin kanssa Woody Guthrien ja Huddie Leadbetterin muistolevyllä. Springsteenin Born in the U.S.A.:n myötä Euroopasta Atlantin taakse jo pari vuosikymmentä vienyt rock-aalto kääntyi. Webster puhuu yrityksestä "luoda vanhoillisuuden vastaista isänmaallisuutta yhdistämällä rakkaus omaan maahan sen toimintatapojen laajaan kritiikkiin". Springsteen vetoaa paikallisuuteen, "partikularisoi" yleisönsä. Hän ei perää "klisheemäistä paluuta juurille, vaan niiden vaikutusten ja historioiden löytämistä, jotka terävöittävät Yhdysvaltojen eriaineksisuutta ja moninaisuutta ja asettavat monoliittisen Amerikan sijaan alueiden ja perinteiden paikalliset korostukset ja yksityiskohdat." (Webster 1988, 157 & 5-6.)
Webster huomioi Springsteenin siirtymän "kadun ylistyksestä" ja "mustalaisenkelien" romantiikasta "ekonomisempaan" malliin, "tiiviisiin sinikauluskertomuksiin". Kuin ennaltanähden hän puhuu uuden otteen filmillisyydestä. Tiedettiin jo, että Nebraskan nimilaulu syntyi Malickin Badlandsin pohjalta, mutta ei vielä sitä, että Penn tekee "Highway Patrolman"ista elokuvan. Eikä hukkaan mene viittaus Vihan hedelmiinkään: 90-luvun puolivälissä Springsteen julkaisi albumin The Ghost of Tom Joad. Mutta Webster ajaa ohi puhuessaan isänmaallisuudesta. Steinbeckin kirjassa Amerikka ja amerikkalaiset ristiriitojen ja julmuuksien läpi tunnettu "kiihkeä rakkaus Amerikkaan ja amerikkalaisiin" on kaukana Springsteenista, joka liittää 'Amerikatn' Vietnamiin ja Watergateen. Vaikka Webster viittaa Born in the U.S.A. -levynkannen leikkiin 'amerikkalaisuudella', hän jää kriittisyydessä lauluntekijää jälkeen. Sprinsteenin mukaan nimikappaleen "kaveri haluaa astua syrjään myyttisestä Amerikasta, Reaganin Amerikka-kuvasta."
Springsteenin auto-amerikointi ei suju niinkään 'Amerikasta' vaahtoamalla, vaan paremminkin amerikkalaisuutta autoitse kartoittamalla. Hän totesi 1975, että "[k]un olin 26-vuotias, tykkäsin ajaa ympäriinsä autollani, ja kun kerran täytän 36, tykkään ajaa ympäriinsä autollani. Nämä eivät ole minulle vähäpätöisiä tuntemuksia." Lauluihinsa (Drive all Night, Racing in the Street, Pink Cadillac, Open all Night, State Trooper...) hän on osannut viedä jotakin tästä olennaisuudesta.
Mellencampin on tapaus vähintään yhtä kiinnostava. Toisin kuin Webster jälleen kuvaa, hän ei ehdy "mediahistoriaan", jossa popahtavasta Bowie-jäljitelmästä muokattiin Springsteen-jäljitelmä:
Hänen 'luonnollinen imagonsa', mielikuva hänestä luonnollisena ja luultavimmin mielikuva, jossa hän kokee olonsa luonnolliseksi, tuotetaan samalla video- ja valokuvalaitteistolla kuin jonkun toisen artistin keinotekoinen glam-imago. Vaikka siis vastakohta näyttäisikin olevan todellisen amerikkalaisen maaseutumaailman ja pinnallisen brittiläisen pop-maailman välillä, molempien täytyy toimia angloamerikkalaisen mielikuvien massatuotannon, levityksen ja kulutuksen maailmassa. (Webster 1988, 160.)
Mellencamp on koko uransa ajan käsitellyt 'Amerikkaa' monipuolisesti. Ohutpoppia nimellä "John Cougar" uihkinut androgyyni lauloi myös kansakuntamyytistä: "American Son" ja "American Dream". Vaikka kuguaari sitten teki puberteettirockia - Nothing Matters and What if It Did - kansallisen geoepiikka jatkui: "Great Midwest". Menestystä toi LP American Fool (1982), jossa uho monisyistyi, kun 'jokapaikanhöylä' korvautui 'jokapaikanhölmöllä'. USA:ssa vuoden myydyimmän rock-levyn kappalÅeessa "Jack & Diane" pääosaa näyttelivät "kaksi amerikkalaista nuorta/ varttumassa sydänmailla". Seuraavan levyn, Uh-huh, kannessa luki jo nimi Mellencamp. Single-raitaa "Pink Houses" kyseltiin republikaanien vaalikampanjaan:
Oh but ain't that America/ for you and me/ ain't that America/ we're something to see, babe/ ain't that America/ little pink houses for you and me.
Mellencamp kuitenkin kieltäytyi. Springsteenin tapaan hän torjui uusoikeiston yritykset lähestyä nuorisoa rockidolien kautta.
Mellencampin myöhemmissä lauluissa parjataan "Country Gentleman" Reagania ja puolustetaan syrjäytyneiden elinmahdollisuuksia. Vallankin Scarecrown "Face of the Nation" ja "R.O.C.K. in the U.S.A." sekä Lonesome Jubileen "Down & Out in Paradise" ja "We Are the People" kajoavat kansallisen mytologian ytimiin, josta edellisen "Justice and Independence" on pisimmälle kehitelty allegoria. Siinä Itsenäisyys-niminen mies nai Oikeudenmukaisuus-naisen, heille syntyy Kansakunta-poika, joka k ärsii vanhempiensa riitelystä, voi pahoin ja itkee "ohjuskyyneleitään".
Eurooppalaisittain käsittämättömältä tuntuu American Foolin ja etenkin Wallflowersin Bringing Down the Horsen jättisuosio Yhdysvalloissa. Jälkimmäisen hittiraita "The Difference" ei totisesti flirttaile mannermaisen filosofian kanssa, vaan yhdistää perusrock-kuvioon pönäkän typeryyden ja pikkuhauskan nokkeluuden: "the only difference that i see/ is you're exactly the same as you used to be" eli "kykenen erottamaan sinussa vain samuuden". Vaan ehkä tässä, kuten Amerikan hölmössäkin, on osuvaa itseironiaa: tuhannesti toistettu kaava on vääjäämätöntä itsepurkua, amerikkalaiselle miesrockarille ainoa tapa puhua omasta maastaan ja omista tekemisistään.
[...] man i think i'm gonna buy myself a rolls
maybe a chevrolet one where i can pull that top down
just let my radio play now, i'm headin' out on that
highway i'm goin' right out of state now, i ain't lookin' back until
i'm gone right through heaven's gate [...](Jakob Dylan, Wallflowers, "Three Marlenas", Bringing down the Horse, 1996)
Helmikuussa 1964 Bob Dylan teki ystäviensä kanssa automatkan New Yorkista New Orleansin kautta San Franciscoon. Kurjana kuskina tunnettu Dylan pyrittiin pitämään poissa ohjaimista. Enää hän ei ole voinut lähteä edes takaluukussa moiselle matkalle. Superjulkkikselle ei liikene tärkeää osaa amerikkalaisesta elämästä. Whitmanilainen ideaalikulkuri lieneekin nykyään levottomista liikehtijöistä laulava rocktähti, joka itse kiertää tiukasti aikataulutettua rataansa paikkakunnalta toiselle. Tosin ainakin menestyjien kohdalla pikemminkin varallisuus kuin varattomuus pakottaa epätavalliseen kulkurielämään niin sanotusti tien päällä.
Jakob Dylanin laulut "ghetoista" henkivät nekin tähdiltä kielletystcä elämästä ja näköalasta elämää estäviin tekijöihin. Kun Springsteen päättää "Highway Patrolman"in kohtaan, jossa konnaveljeään takaa-ajava kertojapoliisi luopuu jahdista: "tienviitassa luki: Kanadan raja 5 km/ pysäytin tien varteen ja katsoin/ kun perävalot hävisivät", hän nojaa sentimentaalisellakin hetkellä realistiseen kuvaukseen lainvalvonnasta. Wallflowers-laulun puhuja taas kaahaa autoradio täysillä niin kristillisen romantiikan määräämänä läpi taivaan portin kuin myös yli osavaltion rajan. Jotta äärikornia uhmakkuutta ei kuulisi pelkästään Jakobilta riistetyn normaalielämän valossa, voi ajatella, että osavaltiosta toiseen siirtyvä autoilija suorittaa pysyvästi keskeistä auto-amerikoivan ajattelun geofilosofista tehtävää.
Bob Dylanin lauluissa lausutaan suuri määrä amerikkalaista paikannimistöä, ilman että nimiä "Let Me Die in My Footsteps" -kappaleen tapaan (Nevada, New Mexico, Arizona, Idaho) tukisi yllytys hartaushetkiin: "Let every state in this union seep down deep in your soul". Tai ilman että niitä saattelisi Blood on the Tracks -levyn vihaisimman raidan malliin puhe "idioottituulesta", joka hönkii aina "Grand Coulee -padolta Capitoliumille" saakka. Varhaisessa kulkunaislaulussa "Gypsy Lou" (1963) mainitaan seuraavat paikannimet: Cheyenne, Denver, Wichita, Arkansas, Gallus Road, Arlington, Washington, Oregon ja Memphis. Myöhempi, miesnäkökulmineen sovinnaisempi "Wanted Man" (1969) taas sisältää vieläkin kirjavamman luettelon amerikkalaista maantiedettä: Kalifornia, Buffalo, Kansas City, Ohio, Mississippi, Cheyenne, Colorado, Georgia, El Paso, Juarez, Shreveport, Abilene, Albuquerque, Syracuse, Tallahassee ja Baton Rouge.
1975 käynnistyi Dylanin Rolling Thunder Revue -kiertue. Seurueeseen kuului Guthrien polven folk-muusikoita (Elliot ym.), 60-luvun artisteja (Ochs, Baez ym.), runoilijoita (Ginsberg ym.) ja kirjailijoita (Shepard ym.) sekä vaihteleva joukko erinäisiä muita hahmoja. Showt voitiin pitää enempiä ilmoittelematta pienissä soittopaikoissa demokratiaa tehtävänjaossa vaalien. Monesti koreiltiin paksussa maskissa ja työstettiin pahanpäiväisesti flopannutta, mahtipontista Renaldo and Clara -elokuvaa, mutta saatettiin myös päättää ilta koruttomuutta tavoittelevaan yhteislauluun Guthrie-hymnistä "This Land Is Your Land". Tätä Guthrien tunnetuinta laulua myös Springsteen esitti, jo ennen kuin käynnisti 90-luvulla oman pienimuotoisten, totisten uusfolk-konserttiensa sarjan. Juontaessaan kappaletta 1980 hän valisti yleisöä, että kysymys oli protestilaulusta Irving Berlinin "God Bless America"a vastaan.
Jotakin tällaista ehkä tarvitaan, jotta tajuaisi amerikoinnin yllätyksellisisee/ immät ilmaukset. Bret Easton Ellisin (1994, 68) "hyytävän nihilistiseksi" mainitussa kirjassa The Informerst kertoja kuvaa yhdellä sivulla junamatkaansa New Hampshiresta Chicagon ja New Mexicon (jonka kaupungeista Santa Fe ja Albuquerque mainitaan) kautta Los Angelesiin. Ohikiitävä maisema saa hänet (riderin, ei driverin) liikuttumaan ja hyräilemään. Huulilta pärähtää - "This Land Is Your Land".
Kirjallisuus
Dolan, Frederick M. 1994, Allegories of America. Narratives Metaphysics Politics. Cornell University Press, Ithaca & London.
Dos Passos, John 1936, The Big Money [U.S.A. III]. Signet, New York 1979.
Downing, David 1994, A Dreamer of Pictures. Neil Young. The Man and His Music. Bloomsbury, London.
Dylan, Bob 1972, Writings & Drawings. Panther, London, Toronto, Sydney & New York 1979.
1986, Lyrics 1962-1985. Cape, London.
The Dylan Companiopn, eds. E. Thomson & D. Gutman 1990. MacMillan, London 1991.
Ellis, Bret Easton 1994, The Informers. Vintage, New York 1995.
Kerouac, Jack 1952, On the Road. Penguin, Harmondsworth 1991.
1958, Dharma Bums. Panther, London 1972.
Kerouac and the Beats. A Primary Sourcebook, eds. A. & K. Knight. Paragon, New York 1988 (Ginsbergin ja Holmesin haastattelut).
Nietzsche, Friedrich 1980, Sämtliche Werke. Kritische Studienausgabe, Hg. Giorgio Colli & Mazzino Montinari. 2., durchges. Aufl. de Gruyter / DTV, Berlin / Nördlingen 1988 ( = KSA).
Ronell, Avital 1995, "The Test Drive". Teoksessa Deconstruction is/in America, ed. Anselm Haverkamp. New York University Press, New York & London, 200-20.
Rorty, Richard, "Un philosophe pragmatique", magazine littéraire, 229, avril 1992, 29-32.
Snyder, Gary 1974, Turtle Island. 7th pr. New Directions, New York.
Springsteen, Bruce 1993, Bruce Springsteen in His own Words, ed. John Duffy. Omnibus, London.
de Tocqueville, Alexis, De la démocratie en Amérique I-II. Vrin, Paris 1990.
Webster, Duncan 1989, Looka Yonder. The Imaginary America of Populist Culture. Routledge, London.
Zappa, Frank & Peter Occhiogrosso 1989, The Real Frank Zappa Book. Picador, London.
