Filosofiaa ammatikseen tutkivat tapaavat kiusaantua, jos heitä nimitetään filosofeiksi. Yhdenkin lähetyksen alla eräs tuohtui, kun toimittaja ehdotti tuota titteliä: "Helvetti, minä en ole koskaan väittänyt olevani filosofi!". Lopulta tämä tohtori esiteltiin kuulijoille tutkijana. Poikkeuksiakin on ollut, kuten Saarinen ja Varto. Heille filosofin määre on ollut mieluinen ja osuvakin. Ensimainitulle, ei suinkaan von Wrightille, kuuluu kunnia siitä että filosofin hahmo nousi mäkihyppääjän rinnalle 80-luvun älykköpörssissä. Nerokas kansa oli juuri valinnut Masa-hiiren maan johtavaksi intellektuelliksi, nyt se kiintyi nahkahousuiseen punktohtoriin. Varto puolestaan opittiin tuntemaan filosofina, joka ei koskaan jäänyt neuvottomaksi. Ei niin kiperää probleemia, etteikö hän olisi löytänyt siihen kultaista avainta oppineisuutensa aarreaitoista. Nuo kaksi olivat kuitenkin poikkeuksia kulttuurin kentällä. Eikä kumpikaan taida enää olla filosofian laitoksen palkkalistoilla. Heidät on nostettu tuon titteleissä tarkan instituution seinänvierustalle. Keskilattiaa hallitsevat ne, jotka eivät toisiaan filosofeiksi nimittele.
Mutta miksi he eivät ole filosofeja? Vai ovatko sittenkin? Julistan tämä lehtemme yleisökysymykseksi! Vastaukset marraskuuhun mennessä, vähän pohjustusta seuraavassa.
Filosofi ei ole samanlainen ammattinimike kuin biologi tai kemisti. Suomessa on lukuisia biologin virkoja mutta ei ainuttakaan filosofin virkaa. Filosofi on jotakin epävirallisempaa tai epämääräisempää, kuten matemaatikkokin. Koulussa biologiaa opettava voi esiintyä biologina ilman että kukaan protestoi, mutta matematiikan lehtori saa leuhkan maineen, jos sanoo olevansa matemaatikko. Sellaiseen nimitykseen vaaditaan luovuutta ja uusia oivalluksia. Rolf Nevanlinna oli matemaatikko, jos kohta opettaja ja professorikin. (Poikkeuksen muodostaa vakuutusmaailman kuivakka matemaatikon vakanssi.)
Epäilemättä myös filosofin tulee yltää johonkin todella uuteen vastatakseen määrettään. Jokainen filosofian opettaja ei ole filosofi. Poikkeuksia toki on. Ranskassa niitä ovat ne onnenpekat, jotka eivät Ecole normale supérieuren jälkeen hautaudu pikkukaupunkien lyseoihin professeureiksi, vaan palaavat filosofeiksi Pariisiin.
Entä onko suomalaisen yliopiston filosofian laitoksen jokainen työntekijä filosofi? Kanslisteissa ja vahtimestareissa voi olla filosofisia tyyppejä, mutta keistä koostuu laitoksen varsinainen tutkimus- ja opetushenkilökunta? Tässä joukossa on filosofian opettajia, jotka siirtävät tulkintoja ja tutkimustuloksia opiskelijoille. Nämä oppivat sen minkä opettajansakin ovat oppineet. Sitten on viranhaltijoita, kuten assistentteja ja professoreita, jotka kantavat taloudellis-hallinnollisen vastuun laitoksestaan. Lopulta on tutkijoita, joiden tehtävänä on perehtyä johonkin tiettyyn ongelmaan, käsitteeseen tai klassikkoon. Mutta onko päätoiminen Hegelin filosofian tutkija filosofi? Se siis, joka laatii asiantuntevia analyyseja Hegelistä ja muiden Hegel-tulkinnoista? Tutkihan tämä itsekin muita filosofeja, kuten muutkin klassikot ovat aina tehneet. Filosofiaa on mahdoton harrastaa vailla yhteyttä traditioon. Tämä on päivänselvää. Mutta Hegel ei pelkästään tutkinut edeltäjiensä ajattelua. Ennen muuta hän jalosti omia ajatuksiaan. Hegel ei ollutkaan mikään klassikkotutkija, kuten Marx ei ollut Hegel-tutkija. Kumpikin avasi ja käynnisti jotakin ennennäkemätöntä filosofiassa. Hegelin myötä kaikki oli toisin, Marxin jälkeen mikään ei ollut niin kuin ennen. Mutta klassikkotulkinnoista oivaltavinkaan ei ole uusi askel filosofian historiassa, ellei se ole alku jollekin mullistukselle. Tästä ensimmäinen ehdotus filosofin määritelmäksi:
Filosofi on se, joka aloittaa jotakin uutta ja mullistavaa.
Tällainen "syvyysmääritelmä" on kovin vaativa. Yksikään suomalainen ei taida yltää siihen. Jottei maamme vallan jäisi filosofeista paitsi, esitettäköön toisenlainen, "leveysmääritelmä":
Filosofi on se, joka erikoistuu yleiseen.
Mitään suurta ja ainutkertaista ei tarvitse esittää, kunhan vain eroaa tieteilijästä, tiedemiehestä, tieteentekijästä, joka erikoistuu johonkin tarkasti rajattuun aiheeseen. "Yleissivistys" tai "oppineisuus" on tieteilijälle korkeintaan vapaa-aikaa, filosofille ne ovat itse elämä. Hän perehtyy ajattelun suuriin linjoihin, tutkii todellisuuden olemusta, ajattelee elämän mieltä ja merkitystä, viettää aikansa metafysiikan ja kosmologian kysymysten äärellä, ei koskaan saa tarpeekseen oikeudenmukaisuuden dilemmasta, eikä milloinkaan tyydy löytämiinsä vastauksiin. Filosofi tahtoo ymmärtää mistä "tässä kaikessa" todella on kysymys. Hän on vääjäämättä metafyysikko vaikkei metafysiikkaa kannattaisikaan.
Nykypäivän akateemisessa filosofiassa toki tutkitaan "metafysiikan" kysymyksiä. Aristoteleen tai Kantin metafysiikka on suosittu aihe, kuten Platonin näkemys oikeudenmukaisuudesta tai Wittgensteinin käsitys kielestä. Kysymys ei olekaan harrastuksen puutteesta vaan sen luonteesta. Ehdottamistani filosofin määritelmistä ensimmäisen kriteerit eivät juuri koskaan täyty. Voisiko toisin ollakaan? Mutta myös jälkimmäisen kohdalla ollaan vaikeuksissa. Metafysiikan tai moraalifilosofian klassikoita tutkivat eivät lähes ollenkaan muistuta tutkimuskohteitaan. Kant-tutkija muistuttaa tutkijakollegaansa mikrobiologian laitoksella, ei filosofia Königsbergissä. Toinen tietää soluista monenlaista, toinen Kantista ja metafysiikasta. Kumpikin on perehtynyt alansa "tutkimustuloksiin" ja itsekin sellaisia esittänyt. Mutta heti kun siirrytään "erikoisalan" ulkopuolisiin kysymyksiin, kumpikin muuttuu samanlaiseksi ja samantapaiseksi maallikoksi kuin filosofiaan vihkiytymätön naapurin automies. Silloin kun pitäisi osoittaa Ciceron hyveellisyyttä tai Machiavellin voimaa, ollaan heikkoja tai säikkyjä kuin helmikanat Stockmannilla.
Filosofien muuttuminen erityistieteilijöiksi on ymmärrettävissä viimeisen kahdensadan vuoden tieteenhistoriallista taustaa vasten. Filosofiakin on käynyt erikoistumista edellyttäväksi virkatyöksi. Yhä etäämpänä ollaan Leibnizin ja Spinozan suuren yleiskatsauksellisuuden päivistä tai Valistuksen ja Marxin läpitunkevan kritiikin ajoista. Sartren ja Foucault'nkin kiehtovat vuodet katoavat menneisyyteen. Yhä kapeammiksi käyvät hengen jättiläisen hartiat, yhä harmaammat varpuset käyvät Minervan pöllöstä.
Ehdotankin harkittavaksi, että filosofin määre varattaisiin suurille suunnannäyttäjille tai ainakin laajasti sivistyneille oppineille. Muissa tapauksissa käytettäisiin kohdallisempia ilmauksia filosofiantutkija ja filosofiantutkimus. Silloin olisi esimerkiksi Helsingin yliopiston Filosofiantutkimuksen laitos, Tampereen yliopiston filosofiantutkimuksen professori, valtakunnallinen filosofiantutkimuksen tutkijakoulu ja Suomen filosofiantutkimuksen yhdistys. Radiossakin esiintyisi kiusaantuneen filosofin sijasta huojentunut filosofiantutkija. Tämä tieteentekijä kirjoittaisi Filosofiantutkijain vuosikirjaan. Edelleen voitaisiin sanoa, että Hegel, Heidegger ja Derrida tekivät paljon filosofiantutkimusta (tai paremminkin filosofian tutkimusta) kehitellessään filosofioitaan. Miksei myös, että "tuossa filosofiantutkijassa on filosofin ainesta".
Vertailukohtana edellisessä on kirjallisuudentutkimus. Eiväthän kirjallisuudentutkijatkaan väitä olevansa kirjailijoita, vaikka sellaisiakin on heidän laitoksillaan nähty. Kirjallisuudentutkijan koulutukseen ei sisälly kirjoittamisen taidon harjoitusta, vaan kirjojen, kirjailijoiden ja tutkimusmenetelmien opiskelua. Filosofiassakaan ei opeteta filosofi(a)n taitoa (kirjoittamista ja uuden/uusiksi ajattelemista), vaan olemassa olevien filosofioiden ja niitä koskevien tutkimusten tutkimista. Jotta voitaisiin puhua filosofian laitoksista, tulisi filosofisen kirjoittamisen ja muun toiminnan tyyliharjoituksilla olla painava asema opetusohjelmassa. Näin ei ole, vaan kukin kirjoittaa raporttinsa siten kuin taitaa, ja kukin ottaa kuin itsestään filosofiantutkijan habituksen omakseen ainakin jos mielii menestystä. Koulutuksen lähtökohtana ja tutkimustyön päämääränä on muodoltaan valmiiksi oletettu "kansainvälinen tiedeyhteisö", jonka sääntöihin ja paradigmoihin noviisit sosiaalistetaan. Tuollaisen monumentin juurella sitten oppii sen minkä muutkin ja siten kuin muutkin.
Tietenkin nimeään vastaavalla filosofian laitoksella perehdyttäisiin filosofian historiaan ja kommunikoitaisiin "kollegoiden" kanssa siinä missä filosofiantutkimuksen laitoksellakin. Tällainen filosofian tutkimus liittyisi nyt filosofiksi tulemisen vaativaan hankkeeseen. Sitä leimaisi yhtä aikaa taaksepäin katsovan oppineisuuden ja eteenpäin suuntautuvan luovuuden voimallinen pyrkimys.
Mahtaisikohan tällaisesta Medicien uutta platonista akatemiaa muistuttavasta paikasta enää olla "huippuyksiköksi"? Filosofiantutkimuksen tohtoreita ja professoreita näet on helppo leipoa, kun vain taikinaa riittää, filosofin nousuun eivät väkevimmätkään hiivat aina riitä.
Mikko Lahtinen
