Panthéon-Sorbonnen yliopiston (Paris I) emeritusprofessori, materialismin ja 1600- ja 1700-lukujen filosofiaan erikoistunut Olivier Bloch valittaa uudessa kirjassaan Molière/Philosophie filosofian ja kirjallisuuden välistä kuilua. Suomalaisen silmään pistää se, että hän tekee tämän Ranskassa - jossa tämä kuilu vaikuttaa kuitenkin kapeammalta kuin meillä. Suomessa filosofia on anglosaksisen tradition vaikutuksen myötä tuntenut kohtalonyhteyttä pikemminkin tieteen kuin kirjallisuuden kanssa. Ranskassa kirjallisuudentutkijat ovat kirjoittaneet luontevasti filosofeista ja filosofit kirjoittaneet kaunokirjallisuudesta. Lisäksi monet ranskalaiset filosofit, kuten Diderot, ovat kirjoittaneet kaunokirjallisia teoksia. Kenties juuri tämän vuoksi filosofian ja kirjallisuuden suhde on Ranskassa ongelmallisempi kuin meillä: kuilun kokemus edellyttää, että reunat ovat huutoetäisyyden päässä.
Filosofian ja kirjallisuuden tutkimuksen molemminpuolinen epäluulo, johon Bloch viittaa, ei liene täysin perusteetonta. Filosofista voi olla mielenkiinnotonta filosofisten tekstien puhtaasti kirjallinen tai retorinen tarkastelu: heitä kun kiinnostaa tekstien sisältämien väitteiden totuus ja argumenttien pätevyys, eivät niiden esteettiset tai kirjalliset piirteet. Kirjallisuudentutkija kohdistaa niin ikään aiheellisen epäluulonsa filosofiin, joka näkee kaunokirjallisissa teoksissa filosofiaa. Tällainen filosofinen lukutapa lähestyy kirjallista tekstiä ikään kuin kaunokirjallisuus olisi vain vaihtoehtoinen tapa ilmaista filosofisia ajatuksia, ikään kuin Dostojevski vain sattumalta tuli kirjoittaneeksi filosofisten tekstien sijaan romaaneja. Lukutapa unohtaa sen, että kaunokirjallisessa tuotteessa esiintyvät filosofiset väitteet ovat yleensä epäsuoraan, esimerkiksi romaanihenkilön tai kertojan suulla esitettyjä, tai sitten muiden retoristen keinojen, kuten ironian välityksellä etäännytettyjä. Siksi kaunokirjallisuutta ei ole syytä lukea samaan tapaan kuin filosofista tekstiä.
On olemassa kuitenkin kolmas tapa liikkua filosofian ja kirjallisuuden välimaastossa. Sen sijaan että tarkasteltaisiin, millaisia filosofisia teesejä kaunokirjallinen teos esittää, voitaisiin tarkastella, mikä niiden esittämisessä käytettävien kaunokirjallisten keinojen filosofinen merkitys on. Toisin sanoen, miten kaunokirjallisia keinoja voidaan käyttää filosofisesti, sen sijaan että niitä käytettäisiin vain sellaisen filosofian esittämiseen, mikä voitaisiin yhtä hyvin esittää ilman näitä keinoja.
Viime aikoina on ilmestynyt useampiakin teoksia, jotka edustavat tämän tyyppistä lähestymistapaa. Kahdessa kotimaisessa tutkimuksessa kirjallisuudentutkijat analysoivat filosofikirjailija Denis Diderot'n kaunokirjallisia tekstejä. Yhteistä Jan Blomstedtin väitöskirjalle Shame and Guilt: Diderot's Moral Rhetoric (1998) ja Teemu Ikosen väitöskirjalle Imitaation rajoilla: Täydentävä kirjoitus Denis Diderot'n tuotannossa (2000) on - paitsi yhteinen analyysin kohde - myös jossain määrin samankaltainen tapa lähestyä kirjallisuuden filosofisia ulottuvuuksia. Tämä lähestymistapa puolestaan muistuttaa sitä, mitä Olivier Bloch noudattaa analyyseissaan Diderot'honkin epäilemättä vaikuttaneesta näytelmäkirjailijasta, jonka tuotannossa heijastuvat 1600-luvun filosofisen tradition teemat ja kiistat.
Molièrella oli oletettavasti kontakteja filosofi Gassendiin ja tämän lähipiirin, johon kuuluivat muun muassa 1600-luvun "oppineet libertiinit" (libertins erudits). Samoissa piireissä liikkui myös Cyrano de Bergerac, joka käsitteli filosofisia teemoja kuu- ja aurinkomatkoista kertovissa romaaneissaan. Näistä tuttavuuksista on säilynyt vain yksittäisiä mainintoja, mutta ne selittäisivät hyvin näissä piireissä keskusteltujen filosofisten teemojen kulkeutumisen Molièren näytelmiin.
Molière on joskus jopa saanut filosofin epiteetin: Ranskan vallankumouksen jälkeen (vuonna II uuden ajanlaskun mukaan) julkaistussa korttipakassa, jossa kuninkaat on korvattu filosofeilla, yksi filosofeista on Molière (muut olivat Voltaire, Rousseau ja La Fontaine). Olivier Bloch ei kuitenkaan ole antanut kirjalleen, joka käsittelee filosofiaa Molièren teksteissä, nimeä Molière philosophe. Tämä juuri siksi, että kirjoittaja ei ole niinkään kiinnostunut filosofisista teeseistä, joita Molièren voisi katsoa näytelmissään esittävän, vaan pikemminkin niistä esille- ja näyttämöllepanon strategioista, joilla näiden filosofisten teesien esittäminen tapahtuu.
Teatteria ja filosofia yhdistää dialogi, jolla on ollut keskeinen asema filosofiassa sokraattisista dialogeista alkaen, puhumattakaan siitä, että kaikki filosofinen argumentaatio on olennaisesti dialogia. Toisaalta, kuten Bloch toteaa, teatterissa erityisesti komedia sisältää - erotukseksi tragediasta - filosofialle olennaisia ulottuvuuksia: etäisyyden ottamista vakavaan ja vakavasti otettuun. Huumori mahdollistaa kohtalon, poliittisen ja uskonnollisen sitoutumisen ja muiden ihmiselon intohimojen asettamisen niille kuuluvalle paikalle. Tämä etäisyyden ottaminen on jo sinänsä filosofinen ele.
Toisaalta filosofiset aiheet, filosofeemit ovat teatterissa irrotettuina alkuperäisestä kontekstistaan. Bloch toteaa, että tämä mahdollistaa irtaantumisen dogmaattisesta ajattelusta. Mutta toisaalta nämä aiheet tuovat teatteriin mukanaan uusia mahdollisuuksia "kritisoida, sublimoida, rinnastaa, kapinoida vastaan inhimillisiä tunnereaktioita, konflikteja, tilanteita ja prosesseja". Luonnollisestikin tällainen filosofisten välineiden alkuperäisestä käyttöyhteydestään irrottaminen sekä asettaminen uusiin yhteyksiin (détournement) saa voimansa siitä, että nämä välineet on otettu sellaisena kuin ne ovat filosofiassa, vakavasti filosofeilta lainattuina. Niiden siirtämisellä näyttämölle on vaikutusta, ei pelkästään teatteriin ja teatterissa, vaan myös lopulta takaisin filosofiaan itseensä.
Molièren tekstit osoittautuvat olevan täynnä suoria tai epäsuoria viittauksia filosofisiin aikalaiskeskusteluihin. Esimerkiksi Blochin analyysi Sganarellen tupakkamassimonologista näytelmässä Dom Juan paljastaa tekstistä moninaisia viittauksia lääketieteeseen nojaavan materialistisen perinteen retoriikkaan. Tällaiset viittaukset avaavat tekstiin uusia vivahteita ja ulottuvuuksia, jotka jäävät nykylukijalta helposti huomaamatta. Blochin oma tausta 1600-luvun lopun ja 1700-luvun alun valistusta ennakoivien filosofisten tekstien tutkijana tekee hänestä filosofina erityisen herkän epäsuorille ja piilossa oleville viittauksille: tämä kirjallinen perinne joutui nimittäin usein turvaamaan selustansa kirjoittamalla tärkeät asiat rivien väliin, iskien samalla silmää muille viittaukset ymmärtäville oppineille ja perinteen tunteville samanmielisille lukijoille.
Blochin tekstin tekee mielenkiintoiseksi kuitenkin juuri se, ettei hän
etsi teksteistä "Molièren filosofiaa" tulkitsemalla
näytelmiin upotettuja filosofisia väitteitä ikään
kuin ne olisivat Molièren itsensä mielipiteitä. Bloch jäljittää
Molièren näyttämötaiteen omia filosofisia potentiaaleja,
eleitä pikemminkin kuin teesejä. Vaikka kirjasta saavat kenties
eniten irti Molièrea harrastaneet, kirjan analyysit esittelevät
ja siteeraavat käsiteltäviä tekstejä niin, ettei kärryllä
pysyminen edellytä erityistä Molière-tuntemusta. Toisaalta
kirjasta nauttiakseen ei tarvitse edes olla mikään Molière-intoilija:
sen sisältämä näkökulma kirjallisuuden ja filosofian
suhteeseen tarjoaa mielenkiintoista pohdittavaa kaikille, joita tämä
aihe koskettaa. Lisäksi kirja sisältää erinomaisen ja
tiiviin yleiskatsauksen 1600-luvun filosofiaan, josta voi löytää
mielenkiintoisia ja omaperäisiä huomiota, mm. uusplatonismin ja
filosofisen naturalismin sisältämien pyrkimysten yllättävältä
vaikuttavasta samansuuntaisuudesta: molemmathan pyrkivät selityksissään
viittaamaan luonnossa läsnä oleviin voimiin.
