Elämänfilosofin syntymästä on jo 150 vuotta, juhlikaamme! Mitä juhlimista tämän elämänfilosofin kuolemassa olisi? Viereiseltä sivulta alkava suomennos onkin pienimuotoinen paluu Friedrich Nietzschen (1844-1900) nuoruuden lähteille, kymmenvuotisen yliopistouran alkuun. Nietzsche oli saanut keväällä 1869 antiikin filologian professuurin Baselin yliopistoon. Suomennettu teksti, Die Geburt des tragischen Gedankens, on vuoden 1870 loppupuolelta ja se on alkuversio Nietzschen esikoisteoksesta Die Geburt der Tragödie (1872). On harvinaisen selvää, että kyseessä oleva suomennos ei ole kuitenkaan mikään mestariteos, vaan hajanainen, omaa tyyliä tavoitteleva raapustus.
15. heinäkuuta 1870 alkoi Ranskan ja Saksan välinen sota. Nietzsche piti velvollisuutenaan osallistua sotaan, vaikka pakollinen varusmiespalvelus oli muutama vuosi aikaisemmin päättynyt surkeasti. Hän oli epäonnistunut hypyssä hevosen selkään, jolloin rintalasta oli murtunut ja katkaissut ikävästi hänelle tärkeän asepalveluksen. Nietzsche kuitenkin anoi sodan alkaessa tilapäistä vapautusta yliopistotehtävistään päästäkseen rintamalle. Sotaan hän kyllä pääsikin, mutta pysyi kaukana rintamalta sairaanhoitajana. Ennen pitkää inhottava punatauti iski innokkaaseen Nietzscheen ja palautti hänet takaisin Baseliin.
Traagisen ajattelun synty valmistui vuoden 1870 jouluksi. Sitä Nietzsche vietti Wagnereitten luona, juhlittiin Richard Wagnerin vaimon, Cosima Wagnerin, syntymäpäiviä. Nietzsche antoi tekstin lahjaksi Cosimalle, joka sen luettuaan totesi päiväkirjassaan: "{O}len erityisen tyytyväinen sen vuoksi, että Richardin ideoita voi laajentaa tällä alueella.". Aiemmin Nietzsche oli antanut muutkin Tragedian syntyä edeltäneet työnsä Wagnereitten luettavaksi.
Ennen sokean Wagnerin ihailun vaihtumista sokeaksi Wagner-vihailuksi Nietzsche eli mukavaa elämää sairauksistaan huolimatta suursäveltäjän loiston alla. Epäonnistumiset todellisuuden sotanäyttämöllä nostattivat Nietzscheä taisteluun siinä, missä hän oli mielestään hyvä: filosofiassa. Vatsavaivat ja univaikeudet lisäsivät Nietzschen halua luopua jo muutaman vuoden jälkeen filologian professuuristaan. Hän ehdottikin eräässä kirjeessään, että hän mieluusti vaihtaisi sen filosofian professuuriin, jonka hän koki tehtäväkseen. Tämä ei kuitenkaan onnistunut. Vasta 1879 Nietzsche erosi lopullisesti sairauksien vuoksi virastaan Baselissa. Mutta Nietzschen ambitiot olivat esikoistyötään ajatellen jo ilmeisesti täysin filosofiset.
Kyse on ajattelun ja tragedian yhdistämisestä. Filosofisesti merkittävin esitys tragediasta on epäilemättä Aristoteleen runousoppi, joka kummittelee Nietzschenkin tekstin takana. Keskeisenä motiivina Aristoteleella on tragedian ja epiikan vertailu, jolla hän halusi antaa teoreettisia välineitä niiden arvostelulle. Tragedia ja epiikka jäljittelevät (mimesis) vakavaa ja arvostettua toimintaa, komedia taas naurettavaa. Toisin kuin tragediassa niin epiikassa käytetään kerrontaa, useita tapahtumia ja yhtä runomittaa. Tragedia on taas selvä kokonaisuus ja yhden toiminnan jäljittely.
Nietzsche ajattelee, että ihmisellä on kaksi mahdollisuutta "olemassaolon riemukkaaseen tunteeseen", joko unen tai ekstaasin kautta. Apolloninen unimaailman lume (Schein), on kuvataiteen ja runouden perusta. Se perustuu rajojen ja mitallisuuden tunnistamiseen, merkityksellisyyteen. Apolloninen silmän maailma, unen todellisuus, on Nietzschen mukaan eeppistä taidetta.
Mitallisuus ja silmän maailma on kuitenkin vain kuvittelua, sillä mitään "todellista" kosketuspintaa ei ole todellisuuteen. Esimerkiksi taiteet ja filosofinenkin pohdinta ovat apollonista kuvittelua, ellei niillä ole suhdetta maailmaan. Nietzschen mukaan seksuaalisen halun tai päihteiden kautta saavutettava hurmio tarjoaa esimerkin tavasta, jolla ihminen voi olla kosketuksissa "todelliseen" todellisuuteen.
Nietzschen "historiallisessa" analyysissa dionysinen taide merkitsee kreikkalaisten esimerkkiä tilanteesta, jossa on kyetty yhdistämään ajattelu ja todellisuus. Siinä on saavutettu apollonisen unimaailman ja hurmion rinnakkaisuus, niiden synteesi eli traaginen ajattelu.
Koska Nietzschen tutkimuksen kohteena on kahden kreikkalaisen "jumalhahmon" yhteensulautuminen, on selvää, että hänen tutkimuksensa tragediasta ei yllä historialliselle tasolle vaan runolliselle ja filosofiselle. Tuttuun tyyliinsä Friedrich marssittaa kirjalliselle taistelutantereelleen suuren joukon historiallisia ja myytillisiä nimiä, kuten Euripides, Seilonos, Aristoteles, Midas, Praksiteles, Apollon, Dionysos, Zeus jne. Tarkoituksena on tutkia sitä, mikä saattaisi tapahtua, mikä on todennäköistä ja välttämätöntä. Tässä aristotelisessa mielessä se yrittää tavoitella yleisiä totuuksia, kokonaista koskevia totuuksia. Ja juuri siksi Aristotelen mukaan "[T]ragediassa ollaan riippuvaisia historiallisista nimistä, koska mahdollinen on uskottavaa: sitä mikä ei ole tapahtunut, emme hevin usko mahdolliseksi, mutta tapahtunut on tietysti mahdollista, koska se ei olisi muutoin tapahtunutkaan." (Poetiikka, s. 27). Tästä samasta on kyse myös Nietzschen traagisessa ajattelussa.
Aristoteleella komedian analyysi jää puolitiehen, mutta Nietzsche antaa sille tragedian kannalta hyvin olennaisen tehtävän, sillä näyttää siltä, että Nietzsche ei erota komediaa tragediasta, vaan paremminkin saattaa yhteen ylevän ja naurettavan.
Aristoteles katsoi, että tragedialla on aina alku, keskikohta ja loppu se on siis eräänlainen kokonaisuus ('olou). Nietzsche viittaa taas traagisen ajattelun yhtenäiseen (einheitlich) tahdonluonteeseen, joka kerää vastakohdat yhteen, pitää ne yhdessä. Tietoteoreettisessa mielessä tällöin ylitetään välipitämättömyyden nihilismi, mutta samalla nihiloidaan universaalin totuuden mahdollisuus, apolloninen tieto an sich. Totuus ei tarkoita enää apollonisen maailman mitallisuuden vastaavuutta vaan traagista ajattelua, näytelmää, juhlaa, prosessia. Apollonisen tietämisen (Erkenntnis) ohella täytyy olla myös dionyysista, lihallista tuntemista.
Aikamme muotifilosofi ja itsekin nietzscheläiseksi lukeutuva Gilles Deleuze kysyy, miksi ylipäätään Nietzscheä vielä luetaan ja erityisesti miksi nuoret ihmiset lukevat Nietzscheä. Hän vastaa, että syynä on Nietzschen aforistiseen kirjoitustyyliin sisältyvät tietyt väärinymmärtämistä tukevat piirteet ja itse Nietzscheltä väärin ymmärtämiseen saatu suoranainen kehoitus. Ensimmäisenä piirteenä Deleuze mainitsee suhteen ulkoiseen. Tällä Deleuze tarkoittaa tekstin ulkoisia voimia, jotka täytyy masinoida, löytää se mikä on ulkoista, toista ja vierasta, yhteismitatonta dionyysista. Toisena piirteenä hän nostaa esiin intensiteetit, jotkin raivokkaan yleismitattomat, koodaamattomat kohdat, joiksi hän mainitsee kaikki Nietzschen käyttämät historialliset erisnimet. Kolmantena piirteenä hän mainitsee aforismin suhteen huumoriin, nauruun ja ironiaan komediaan, ja kysyy voiko Nietzscheä lukea nauramatta.
Mutta mitä ihmeessä Deleuze tekee, eikö hän määrittele Nietzschen tragediaa, traagista ajattelua...?
Kirjallisuus
Aristoteles (n. 330 eKr.), Runousoppi. Suomentanut Pentti Saarikoski. Helsinki, Otava 1967.
Deleuze Gileuze (1973), "Nomadinen ajattelu" teoksessa Autiomaa. Gaudeamus, Helsinki 1992.
Nietzsche, Sämtliche Briefe, Band 3. Toim. Giorgio Colli ja Mazzino Montinari. Nördlingen, Deutscher Taschenbuch Verlag de Gruyter 1986.
Nietzsche, Sämtliche Werke, Band 1 & 15. Toim. Giorgio Colli ja Mazzino Montinari. Nördlingen, Deutscher Taschenbuch Verlag de Gruyter 1980.
Watson Derek, Richard Wagner. Suomentanut Seppo Heikinheimo. Rajamäki, Hellasedition 1983.
