Käsite das Man on todellinen filosofinen käsite siinä mielessä kuin Gilles Deleuze ja Félix Guattari filosofisen käsitteen esittävät. Das Manilla on Martin Heideggerin filosofiasta alkanut historia ja se liittyy muihin samanaikaisiin käsitteisiin joiden joukossa se on tapahtumana. Das Man kenenä tahansa on alkanut elää omaa elämäänsä Heideggerin fundamentaaliontologiasta riippumatta ja levittäytynyt tieteiden risteysalueille, joissa se on saanut erilaisia sisältöjä. JULMA-projektin julkisuusteoria antaa yhden tällaisen sisällön.
Käsitteenä das Man on erityisen mielenkiintoinen. Yhtäältä se on johdattanut pohtimaan sisältääkö Heideggerin filosofia kansallissosialistisia piirteitä: redusoiko Heidegger ihmisen das Maniksi, keneksi tahansa, harmaaksi massaksi, toimettomaksi ja passiiviseksi jaska jokuseksi, joka tarvitsee suuren johtajan? Toisaalta se on saanut filosofit pohtimaan ihmisen konstituutiota ja maailmassa olemisen tapaa, jossa toteutuisi uusi eettinen ja vastuullinen ihminen. Das Manista filosofisena käsitteenä on moneksi.
JULMA-projekti osoittaa ennakkoluulottomuutta käydessään tämän monimielisen ja mahdollisuuksia avaavan käsitteen kimppuun.
Mutta valitettavasti Julkisuus ja ahdistus ei kuitenkaan lunasta suuria odotuksia. Jo heti ensimmäinen puheenvuoro, jonka ikään kuin johdannoksi tarjoilee Pertti Julkunen, nostaa kylmän hien pintaan. Tämä "johdanto" nielee lähes neljänneksen antologian sivuista, ja kirjoittajia on sentään kolmetoista. Julkunen tarjoilee ämpärillisen alkusalaattia, jonka ainekset ovat sen verran moninaiset, että yhdeltä istumalta jää varmasti pala kurkkuun. Kvantitatiivisena erikoisuutena mainittakoon, että tämän "johdannon" lähdekirjallisuutta on kirjattu lähes 300 nidettä. Lukenut mies tämä Julkunen.
Valitettavinta on, että "johdanto" ei juurikaan johdata antologian teemaan ja seuraavien kirjoittajien ajatussisältöihin vaan antaa varsin sekavan kuvan sekä Heideggerin flosofiasta, JULMAn Heidegger-tulkinnoista että antologian muiden kirjoittajien tavoitteista.
Kun "johdannosta" on selvitty, aukeavat toisenlaiset ongelmat. Harva antologian kirjoittajista saa das Manin, julkisuuden ja ahdistuksen mylläkästä irti mitään sanottavaa.
Jyrki Saarikosken artikkeli Das Man Moskovassa jokamiessubjekti ja televisiouutiset tarjoaa yhden mielenkiintoisimmista näkemyksistä ulottaen das Manin nykyelämässä keskeisten medioiden sisään. Jokamies televisiouutisissa on kansan edustaja ja imago, joka "ei sano hänen näytetään sanovan." Näin osoitetaan, että 'kansa vastustaa', 'kannattaa', 'on erimielistä' (s. 67). Lausumat saavat mielensä tavoista, joilla niitä käytetään ja joilla ne kiinnitetään medioiden vauhtiin, esittää Saarikoski.
Tällainen televisiosubjekti toteutuu hetkellisenä läsnäolona, jossa paljon ohitetaan turhana ja taas ollaan liikkeessä toisaalle. Median ohuudessa kaikki on liikkeessä, vaikka mitään ei tapahdu. Näin vaikka media laajentaa havainnon piiriä, se samalla supistaa mahdollisuutta "kokea omaksi" ja osallistua mediassa esitettyihin käytäntöihin viemällä vastaanottajat kontekstiensa ulkopuolelle.
Vaikka antologian on ilmeisesti tarkoitus olla poikkitieteellinen ja hauska, siis merkityksessä "ei-niin-vakavaa", on tässä suhteessa epäonnistuttu. Suurinta osaa artikkeleista vaivaa akateeminen kuivakkuus ja sisällöllinen tyhjyys. Ainakin itse odotin antologialta huomattavaa räväkkyyttä jo pelkän teeman ja "nuorten voimien ja parhaiden asiantuntijoiden kohtaamisessa", kuten takakannessa ilmaistaan. Valitettavasti petyin.
Reijo Kupiainen
