Kaikki ihmiset syntyvät tasa-arvoisina, koska kaikki saavat alkunsa naisina, Y-kromosomi tuo ainoastaan jotain lisää ihmisen mahdollistavaan X-kromosomiin. Uros kehittyy siis alkuperäistä naarautta vastaan. Biologisen erikoistumisen ylle ja jatkeeksi kertyy kasvatuksen myötä erikoistuminen mieheksi.
Tällaisin teesein pohjustaa Elisabeth Badinter kirjansa Mikä on mies?. Hänen feminisminsä edustaa biologisempaa näkökulmaa sukupuolisuuteen kuin viime vuosikymmenten nais- ja miestutkimus, mutta toisaalta kirjan keskeinen pyrkimys on juuri aiemman tiedon kiteyttäminen yksiin kansiin, X/Y -vertauksen kehyksiin.
Badinterille miehuus on kulttuurinen konstruktio, keinotekoisesti rakennettu identiteetti. Herra X vain uskoo olevansa herra Y. Miehen koko elämä kuluu sen todistamiseen, että tämä kulttuurisista ilmiöistä monimutkaisin, miehuus, on pelkästään "luonnollista". Todennäköisesti koko länsimainen kulttuuri on ollut tämän unelman, maskuliinisen projektin toteutusta ja siitä heräämistä.
Kirja on jaettu erittäin tasapainoisesti kolmeen osaan. Ensin Badinter kuvittaa miehuuden aiempia historiallisia kriisejä. Historian tulkintaa vasten hän esittelee, miten nykyinen sukupuolisuutta koskeva keskustelu on jakautunut kahteen rintamaan, sukupuolten erilaisuutta ja keskinäistä antisosiaalisuutta korostaviin differentialisteihin, ja sukupuolten kulttuurista rakentumista korostaviin konstruktionisteihin. Oman lähtökohtansa Badinter sijoittaa näiden välimaastoon.
Toiseksi Badinter käsittelee miehen psyykkistä kehitystä, sitä, millainen osuus kulttuurilla ja millainen osuus geeneillä on mieheksi kasvamisessa; onko kulttuuri pelkkä erojen muodostaja ja ovatko geenit pelkkiä yhtenäisen identiteetin rakentajia. Keskeiselle sijalle Badinter nostaa pojan yritykset irrottautua äidin vallasta.
Kirjansa kolmannessa osassa Badinter tarkastelee miehen psykopatologiaa, miehen epävarmuutta itsestään ja tästä aiheutuvaa sairasta käytöstä. Yhtäältä mies käyttäytyy sairaasti luontoonsa nähden hän vaarantaa koko rotunsa geeniperimän jatkumisen ja toisaalta kulttuuriin nähden, koska mies ei löydä enää mielekästä paikkaa yhteiskunnassa.
Tämä miehuuden toteuttamista käsittelevä jakso on utopistisin tulevaisuuskuviltaan, mutta samalla se menettää aiempien jaksojen lennokkuuden. Jakso käsittelee miehuuden "kriisin" marginaalisia malliratkaisuja perheen sisällä, tilanteissa, joilla on niukasti yhteistä miestä polttavien arkisten ongelmien kanssa. Käytännössä Bosnian sota voidaan katsoa yhtä akuutiksi miehuuden kriisiksi kuin perheväkivaltakin.
Sukupuolisuuden arkisten ilmaisujen esittely toimii hyvin kahdessa ensimmäisessä luvussa. On miellyttävää, vaihteeksi, lukea lujasti tilastoille ja arkisen elämän havainnoille perustuvia tiivistelmiä, silloinkin ja eritoten silloin, kun niiden takana on ujostelematon usko maailman nopeaan muuttumiseen.
Yhtä varmasti kuin Robert Bly Rautahannu-oppaassaan Badinter uskoo, että biologia voittaa kulttuuriset rasitteet, ja että tajuamalla jalon villin sisällämme voimme murtaa pinnallisimmat sukupuolisuuttamme rajoittavat ideat. Mutta millaisia uusia identiteetin malleja on tarjolla? Hurskaat toiveet tyyliin "kaiken edellytyksenä on, että 'opimme rakastamaan toisiamme'" vievät vain takaisin identiteetin ongelmat hämärtävään metaforaan biologisen androgyniteetin ja kulttuurisen androgyniteetin yhdistettävyydestä.
Muutaman kerran Badinter eksyy yhtä keinotekoiseen ja hierarkiseen (paremman ja huonomman) sukupuolisuuden erotteluun kuin arvostelemansa maskuliininen kieli. Esimerkiksi ranskalainen yhteiskunta edustaa (ranskalaiselle) Badinterille "luonnollisempaa", so. tasavertaisempaa sukupuolijaottelua kuin se mitä hän näkee muualla maailmassa. Todisteita näkemykselleen hän esittää niukasti, mutta argumentoi sitäkin meluisammin.
Badinter on käsittämättömän optimistinen ja yllättävän aggressiivinen mielipiteissään kenties tämä on hänen tapansa erottautua perinteisistä puhesysteemeistä, joiden maskuliinisuus on osaksi juuri niiden nihilismissä ja elämän abstrahoimisessa. Erityisesti Badinterin väitteet uuden miestietoisuuden laajamittaisesta heräämisestä pitävät yhtä heikosti paikkansa Ranskassa kuin muissakin fallosentrisissä valtioissa. Emme ole toipuneet vielä edes epäonnistuneesta pehmomiehen ideaalista, kun jo pitäisi olla meneillään toinen vallankumous.
Parhaimmillaan Mikä on mies? toimii käsikirjana. Teoksen runsaat alaviitteet tekevät yhtäjaksoisen lukemisen ehkä liiankin raskaaksi, mutta yksittäisten aiheiden käsittelyt toimivat irrallisina artikkeleina. Badinter käsittelee ja yhdistelee tiiviisti referoiden niin mannermaista kuin amerikkalaistakin sukupuolitutkimusta. Kirjan selkeä käännös ja siteerattujen teosten mahdolliset suomalaiset viitteet tukevat ensyklopedisuutta.
Kirja on täynnään hyvin selkokielisiä ajatuksia sukupuolisesta identiteetistä näkökulmasta, jota edustavat tekstit ovat useimmiten täynnä metafysiikalta tuntuvaa termistöä. Varsinkin historiaa läpäisevissa katsauksissa Badinter saa miellyttävän filosofiselta tuntuneen heteroseksuaalisen dikotomian näyttäytymään yhtä alastomana ja yksinkertaisena kuin muutkin kulttuuriset jaottelut.
Badinter toteaa yksinkertaisesti ja osuvasti, että sukupuolen määrittely sisältää aina myös seksuaalisen puolensa: "kuka tekee mitä kenen kanssa". Sukupuolten määrittelyissä eri sukupuolten keskinäisen riippuvuuden tarkastelun puuttuminen on kuitenkin niin Badinterin kuin useimpien muidenkin genderiä käsitelleiden tutkimusten heikkous. Ne löytävät historiaa läpäiseviä kulttuurisia jatkumoita maskuliiniselle tai feminiiniselle, mutta näitä yhdessä on ilmeisen vaikea käsitellä.
Mikä on mies? -teoksen menestys maailmalla johtunee Badinterin taidosta kirjoittaa tieteellisen johdonmukaisesti epätieteellisen selkeällä kielellä. Kirjalle on eduksi ja haitaksi, että se keskittyy miehuuden konkreettiseen puoleen, eikä juurikaan puutu miehuuden kulttuuristen mallien monimutkaisiin risteymiin. Näin kirja saa helposti muodostettua kuvan, jossa miesten käytös ja ideaalit on muutettavissa pelkillä yhteisillä päätöksillä siirryttäessä "androgyynisyyden aikaan". Miehuus näyttäisi olevan pelkkää sosiaalisten mallien im(/n)itaatiota. Badinterin näkökulmaan ei kuulu lainkaan sen pohtiminen, syntyykö sukupuolinen valta sukupuolisesta kielestä, jota yksikään sukupuoli ei pysty määrätietoisesti muuttamaan.
Keskittyessään sukupuolten esiintymiseen eikä esittämiseen Badinter sivuuttaa ne feministisen ja kulttuurintutkimuksen teoriat, joissa sukupuolieroja käsitellään kulttuurin sisäisinä perinteinä; vaikkapa tarkastelemalla tietyn aikakauden naisille tyypillisiä romaaneja. Badinter on kiinnostuneempi käytännöstä, mieheksi kasvamisen "kolmesta kiellosta": en ole nainen, en ole vauva, en ole homoseksuaali. Tämän jälkeen mies on valmis tapaus, sairas olento Badinterin käsittelemässä elämänskaalassa.
Puhuessaan "miehen kriisistä" Badinter ei myöskään noteeraa sosiaalisia eroja. Koskeeko "kriisi" kaikkia yhteiskuntaluokkia? Entä missä määrin "kriisi" on samanlainen kaikissa etnisissä ryhmissä? Badinterin vertaukset Uuden Guinean pakkofellaatiosta antiikin vapaamielisyyteen pyrkivät osoittamaan miehuuden kriisin universaaliuden, kunnes huomautukset "kanaalintakaisten ystäviemme viriiliyden pakkomielteestä" heittävät lukijan takaisin oman maansa ongelmien keskelle.
Mikä on mies? on kuitenkin paras ainakin suomeksi saatavilla oleva useita näkökulmia hyodyntävä ja silti trivialiteetit välttävä yleisselitys sille, miksi kaikki miehet eivät halua kasvaa Ramboiksi. Sukupuolitutkimuksen tulevaisuus vain tuntuisi olevan koko lailla toisaalla.
M.G. Soikkeli
