Sinikka Tuohimaan uusimmalle kirjalle Kapina kielessä on kokemuksemme mukaan ainakin kirjallisuuden opiskelijoiden piirissä tilausta. 1980-luvulta lähtien Suomeen on tuotu ranskalaista jälkistrukturalistista teoriaa, mutta monille on jäänyt epäselväksi, miten (tai mihin) teoriaa voitaisiin käyttää. Tuohimaa yrittää vastata juuri tähän haasteeseen. Kirjansa alussa hän sanoo pitäneensa Hélène Cixousin, Luce Irigarayn ja Julia Kristevan teorioita "eräänlaisina virikkeinä" (s. 6) kaunokirjallisten tekstien analysoimiseen. Kirjan pääpaino onkin kirjallisuuden eli Marja-Liisa Vartion, Eeva-Liisa Mannerin, Märta Tikkasen, Mati Untin ja Lola Lemire Tostevinin tekstien lukemisessa.
Kapina kielessä alkaa huolimattomasti suomennetulla ja virheellisin lähdeviittein merkityllä sitaatilla Cixousin artikkelista "La jeune née" (1975). Sitaatissa Cixous esittää jo tunnetuksi tulleen ajatuksensa, jonka mukaan "feminiinisen kirjoituksen käytäntöä" on mahdotonta määritellä, koodata tai teoretisoida, koska se "ylittää aina fallosentristä järjestelmää ohjaavat diskurssit". Vaikka kyseinen sitaatti toimii Tuohimaan kirjan mottona ja lukuohjeena, ei tämä näy millään tavalla itse tekstissä. Näyttää siltä, että tekijä ei tiedosta lainaamansa ajatuksen yhteyttä omaan tekstiinsä ja teorianmuodostukseensa.
Vaikka Cixous kirjoittaa yllä mainitussa artikkelissaan "teoretisoimattoman teoretisoimisen" tai "sanomattoman sanomisen" vaikeudesta, ei Tuohimaalla näytä olevan pienintäkään vaikeutta saada muokatuksi Cixousin ajattelusta siistiä pakettia. Itse asiassa Tuohimaa pyrkii tekemään koko ranskalaisesta feministisestä ajattelusta helposti lähestyttävää, mikä ei suinkaan ole ongelmatonta. Samalla hän aliarvioi lukijakuntansa mikä se sitten onkaan kykyä kriittiseen ajatteluun. Kapina kielessä antaa lukijalle valmiita vastauksia ja itsestäänselvyyksiä, mutta esittää tuskin lainkaan kysymyksiä.
Oppikirjamaisesta (lue: mutkat suoriksi -tyyppisestä) esitystavasta voisi päätellä, että kirja on tarkoitettu nimenomaan oppikirjaksi, mutta vaikutelmaa häiritsevät tekstin sisällöllinen epätarkkuus sekä terminologinen ja kielellinen huolimattomuus. Olkoonpa teos sitten akateeminen tutkimus tai oppikirja, siltä on voitava edellyttää perusteltua argumentaatiota. Tuohimaan kirjassa väitteitä ei kuitenkaan perustella, ja teoriat jäävät kellumaan ajallis-paikalliseen tyhjiöön vailla minkäänlaisia koordinaatteja.
Tuohimaa on näennäisesti tietoinen teorian historiallisuudesta ja moniulotteisuudesta (esim. s. 6), mutta käytännössä hän niputtaa yhteen eri tutkimustraditioista tulevien mies- ja nais-teoreetikkojen käsitteitä ja ajatuksia ottamatta huomioon niiden historiaa, keskinäisiä eroja ja konteksteja. Mikä on esimerkiksi Simone de Beauvoirin ja jälkistrukturalistisen naisajattelun suhde? Asettuvatko Kristevan, Irigarayn ja Cixousin (tuon Pyhän kolminaisuuden) käsitykset feminiinisyydestä niin ongelmattomasti rinnakkain kuin Tuohimaa antaa ymmärtää?
Kautta koko teoksensa Tuohimaa käyttää käsitettä "ranskalainen feminismi" täysin ongelmattomasti, ikään kuin Ranskassa olisi vain yhdenlaista feminismiä. Sen lisäksi hän näyttää suhtautuvan välinpitämättömästi uudempaan (Toril Moin Sukupuoli/ teksti/valta -teoksen jälkeiseen) keskusteluun, jossa jako ranskalaiseen ja angloamerikkalaiseen feminismiin on kyseenalaistettu. Hän jättää huomiotta suuren joukon feministiteoreetikkoja, jotka ovat omissa kirjoituksissaan kyseenalaistaneet mainitun mantereiden välisen jaon (mm. Teresa Brennan, Rosi Braidotti, Judith Butler ja Jane Gallop). Tätä luokkaa olevat teoreettiset ohitukset saavat tekstin vaikuttamaan paitsi jälkijättöiseltä myös ajatuksellisesti ohuelta.
Entä mille teoreettiselle perustalle Tuohimaa rakentaa oman käsitejärjestelmänsä (esim. termit "(mies)kirjoitus", "feminiinen (sic!) kirjoitus" ja "naiskirjoitus" (taulukko s. 51))? "Normaalin kielen", "traditionaalikirjoituksen" ja "mieskirjoituksen" samastamista ei niinikään ole helppo sulattaa. Tuohimaan kirjassa menevät jatkuvasti sekaisin essentialistisilta kalskahtavat väitteet esim. "[mies] voi pyrkiä kirjoittamaan kuin nainen" (s. 9) ja antiessentialistiset väitteet kuten: "Naiseus saa [] erilaisia muotoja rodun, luokan ja kulttuuristen orientaatioiden myötä" (s. 9). Tuohimaa ei kuitenkaan edes mainitse feministitutkijoiden essentialismista käymää laajaa ja moniulotteista keskustelua sen sijaan hän sekoittaa huoletta tekstiinsä sikin sokin niin essentialistisia kuin antiessentialistisiakin argumentteja. On suorastaan mahdotonta välttyä siltä vaikutelmalta, ettei kirjoittaja tunne koko essentialismi-keskustelua.
Koska kirjan otsikossa kielellä on niin keskeinen asema, on pakko todeta, että kirjassa esitetty käsitys kielestä ja jälkistrukturalistien kielikäsityksestä on uskomattoman naiivi. Tuohimaalle kieli on pääosin (poeettisen) (itse)ilmaisun väline, ja jälkistrukturalistit ovat hänen mukaansa korkeintaan laajentaneet tätä kielikäsitystä kiinnittämällä huomiota myös rytmiin, eleisiin ja ilmeisiin. Sitä monen jälkistrukturalistiteoreetikon keskeistä lähtökohtaa, jonka mukaan kieli on ensisijainen ajatteluun ja yhteiskuntaan nähden, Tuohimaa ei tuo ollenkaan esiin. Silti hän käyttää "teksti" ja "diskurssi" -termejä ottamatta huomioon näiden käsitteiden merkitystä nimenomaan teksti- ja kielipainotteisen tutkimuksen perustana.
Emme tulleet vakuuttuneiksi myöskään siitä, että "feministinen kirjoitus" -termin voisi noin vain korvata "naiskirjoituksella" (s. 8). Jos ei ole sopivaa puhua "feminismistä" tässä yhteydessä, miksi vaivautua ensin esittelemään esimerkiksi Elizabeth Meesen oivallinen "feministisen kirjoituksen" määritelmä (s. 7) ja heittää se saman tien yli laidan. Ja vielä: Jos Tuohimaa tuntee olonsa epämukavaksi puhuessaan "feminismistä", mihin teoksen nimessä esiintyvä "kapina" viittaa? Kuka kirjassa kapinoi ja ketä/mitä vastaan?
Tuohimaan kirja vaikuttaa pinnalliselta myös siksi, että hän käyttää runsaasti toisen käden lähteitä. Esimerkiksi Terry Eagletonin Kirjallisuusteoria: Johdatus ei ole millään tavalla mielekäs valinta ranskalaisen teorian selittäjäksi vaikka aivan kelvollinen perusoppikirja onkin. Toisen käden lähteiden käyttö heijastuu terminologiaan, joka on useimmiten lainattu englanninkielisistä lähteistä. Muutenkin Tuohimaa käyttää lähteitä varsin huolimattomasti, eräänlaisella "leikkaa ja liimaa" -periaatteella. Ainoa kriteeri lähteiden valinnalle näyttää useimmiten olevan se, kuinka hyvin ne sattuvat kulloinkin sopimaan Tuohimaan omiin pyrkimyksiin ja tulkintoihin. Hän lainaa lauseen sieltä, toisen täältä vaivautumatta perustelemaan valintojaan.
Kirjan perustuvanlaatuisin ristiriitaisuus syntyy kuitenkin täsmällisyyteen pyrkivän esitystavan ja usein mekaanisen lukutavan yhdistämisestä (Tuohimaan sanoin) "villiin teoriaan". Tätäkään ristiriitaa tekijä ei pohdi. Vaikka Tuohimaa jo teoksensa alussa (s. 6) sanoo, etteivät Cixousin, Irigarayn ja Kristevan teoriat tarjoa metodista mallia tai lukutapaa, jonka avulla tekstejä voisi tulkita, luovat hänen omat analyysinsa usein varsin kaavamaisen vaikutelman. Näin analyyseissaan Tuohimaa ei välttämättä lainkaan "avaa uusia väyliä", minkä ominaisuuden hän katsoo luonnehtivan jälkistrukturalistista ajattelua (s. 6).
Jäimme miettimään, johtuuko analyysien jäykkyys siitä, että Tuohimaa olettaa perinteiseen tapaan tekstin joksikin sinänsä läsnäolevaksi entiteetiksi, jonka kokonaismerkitys on pätevän kirjallisuudentutkija-lukijan paljastettavissa. Tämän mukaisesti kirjallisuusanalyysien loppukappaleissa annetaan ymmärtää tekstien olevan Tuohimaan tarkan lähiluvun ansiosta "ratkaistuja". Analysoituaan esimerkiksi Tikkasen tuotantoa hän toteaa, että Tikkasen "naiskirjoituksen ydin sisältyy dialogiin, antiteeseihin ja paradokseihin" (s. 122; kurs. meidän). Samaten Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -kirjaa tarkasteltuaan hän päätyy siihen yksioikoiseen tulkintaan, että "[Mannerin] Marina ja [Freudin] Dora ovat nuoria naisia, joiden halu tulla omaksi itsekseen on estynyt" (s. 92). Puhuuko tässä kirjallisuuden-tutkija vai psykologi?
Vaikka Tuohimaa lähtee liikkeelle ranskalaisesta ajattelusta ja siihen sisältyvästä tekstin monimerkityksisyyden korostamisesta, käytännössä hän valaa oman analyysimuottinsa uuskriittisestä lähiluvusta (tai ranskalaisesta tekstin-selittämisen perinteestä), biografismista ja psykologismista. Metodiaan Tuohimaa ei kuitenkaan vaivaudu eksplikoimaan. Sen lisäksi ranskalainen teoria vaihtuu usein tiedostamatta? aivan muuksi. Miten esimerkiksi C.G. Jungin ja Bruno Bettelheimin ajatukset käyvät yksiin ranskalaisen jälkistrukturalismin kanssa?
Tuohimaan tapa analysoida kaunokirjallisia tekstejä ei vaikuta millään tavalla "uudelta" eikä radikaalilta suhteessa olemassaolevaan suomalaiseen kirjallisuudentutkimukseen. Mielestämme esimerkiksi Heidi Liehu on kirjassaan Kirsikankukkia onnistunut Tuohimaata paremmin "soveltamaan" ranskalaista ajattelua. Emme halua sanoa, että runomuoto olisi ainoa oikea tapa lähestyä näitä radikaaleja sukupuolieron teoreetikkoja. Pikemminkin olemme kuuluttamassa kirjallisuudentutkimuksen teoreettista (itse)kriittisyyttä.
Kritiikittömyyden lisäksi vakava puute Tuohimaan kirjassa on se, että se jättää 1980-luvun puolivälin jälkeisen feministisen teoreettisen keskustelun kokonaan huomiotta. Tuohimaa esittelee käyttämiään teorioita ja käsitteitä usein aivan kuin ne olisivat uusia ikään kuin feministisessä teoriassa ei olisi tapahtunut mitään sitten 80-luvun alkupuolen. Niinikään suomalainen keskustelu jää lähes täysin kirjan ulkopuolelle. Puhuessaan esimerkiksi Tikkasen Suurpyytäjä-romaanin vastaanotosta (s. 94) Tuohimaa ei pidä tarpeellisena viitata Päivi Lappalaisen hänelle kirjoittamaan vastineeseen Naistutkimus-Kvinnoforskning -lehdessä. Suomalaiset naistutkijat ovat järjestäneet seminaarin "tapaus Doran" tiimoilta, mutta sitä kirjoittaja ei kommentoi sanallakaan.
Tuohimaa ei vaivaudu mainitsemaan suomalaista keskustelua edes sen vertaa, että ottaisi huomioon Toril Moin artikkelin "Feministinen, naispuolinen, naisellinen" suomennosta (vuodelta 1990) ja suomentajan esittämää huomautusta termien kääntämisestä. On oikeutettua keksiä itse (parempia?) käännöksiä, mutta olisi oikeudenmukaista edes mainita olemassaoleva suomennos ja siitä käyty terminologinen keskustelu.
Tuohimaa laiminlyö myös vanhemman feministisen tutkimuksen. Kirjan päätarkoitus ei varmaankaan ole feministisen teorian historian esittely, mutta sen poisjättämisestä seuraa suoranaisia virheitä. Esimerkiksi esitellessään käsiteparia "sex" ja "gender" (s. 8-9) Tuohimaa onnistuu väistämään hankalan kysymyksen biologiasta puhumalla "vain biologisesta sukupuolesta" (s. 8; kurs. meidän). Lisäksi hän puhuu lähes yksinomaan "sex-gender-järjestelmästä" tai "sex-gender-käsitteestä" (?) ikään kuin käsitteitä "sex" ja "gender" käytettäisiin pääasiassa parina. Vieläkin vakavampi puute on se, että Tuohimaa jättää selittämättä käsitteiden "sex" ja "gender" merkitykset. Paikoin saa sen vaikutelman, ettei Tuohimaa tunne k.o. peruskäsitteiden merkityksiä: esimerkiksi eräässä alaviitteessä (s. 9) hän kirjoittaa gender-käsitteen "muista ulottuvuuksista", joita hänen mukaansa ovat "psykologinen, biologinen ja yksilökokemus". Jos näin on, mitähän käsite "sex" sitten mahtaakaan tarkoittaa? Eikö "gender" tavallisesti tarkoita nimenomaan sosiaalista sukupuolta ja "sex" biologista -vai mihin/kenen määritelmään Tuohimaa nootissaan viittaa?
Myös tasa-arvofeminismi kuitataan yhdellä lauseella (jo ohitetuksi?) vaiheeksi, jossa "naisen piti tulla mahdollisimman suuressa määrin miehen kaltaiseksi" (s. 11). Ilmiselvästi Tuohimaa lainaa tässä Kristevaa (hän ei kylläkään mainitse mitään lähdettä) ja sekoittaa naisliikkeen "vaiheet" väittäessään, että "toisessa vaiheessa [] pyrittiin dekonstruoimaan sukupuolen käsitettä" (s. 11). Ymmärtääksemme sukupuolijaon dekonstruktio kuuluu kuitenkin Kristevalla vasta naisliikkeen kolmanteen, vielä toteutumattomaan vaiheeseen.
Tämän tästä Tuohimaa puhuu moninaisesta ja muuttuvasta subjektista ja asettaa sen vastakohdaksi "humanistisen subjektikäsityksen", jossa subjekti hänen mukaansa nähdään "kiinteänä ja muuttumattomana". Mutta eikö esimerkiksi humanistisessa psykologiassa lainkaan puhuta subjektin kasvusta, kehityksestä ja muuttumisesta? Tuohimaa ei selitä, mitä hän tarkoittaa "muutoksella" ylipäätään koko "humanistinen subjektikäsitys" jää Tuohimaan tekstissä varsin epämääräiseksi. Ja vaikka hän kritisoi ankaraan sävyyn humanistista subjektikäsitystä, silti hän käytännössä näyttää allekirjoittavan sen. Esimerkiksi väite "Feministinen teoria onkin kyseenalaistanut vallitsevan subjektikäsityksen ja lähtenyt pohtimaan, millainen naissubjekti todella on" (s. 26; kurs. meidän) osoittaa Tuohimaan ajattelevan, että olisi olemassa jokin yksi, "perimmäinen" naissubjektius, joka olisi löydettävissä. Näin eivät hänen siteeraamansa ranskalaisteoreetikot suinkaan ajattele.
Myös käytännön tekstianalyyseissä Tuohimaa päätyy subjektin kannalta sangen "vanhakantaisiin" johtopäätöksiin. Analysoidessaan Eeva-Liisa Mannerin Poltetun oranssin päähenkilöä, Marinaa, Freudin ja Cixousin Dora-tulkintojen valossa hän (kuten sanottu) toteaa, että "Marina ja Dora ovat nuoria naisia, joiden halu tulla omaksi itsekseen on estynyt" (s. 92; kurs. meidän). Tuohimaa ei koskaan tarkastele käsitteen "subjekti" merkitystä. Mitä "subjekti" on suhteessa "minäkuvaan" (s. 26) tai "itseen" (s. 92)?
Tuohimaa ei myöskään positioi itseään millään tavalla. Vaikka hän pyrkii monin tavoin problematisoimaan oletuksen yhtenäisestä subjektiudesta, hän ei reflektoi omaa asemaansa tutkijasubjektina. Kun tämä yhdistyy sen tyyppiseen kaunokirjallisten tekstien lukemiseen, jossa tekstin moninaisuus palautetaan yhteen ("perimmäiseen", läsnäolevaan, kirjailijan tarkoittamaan?) merkitykseen, syntyy mielikuva yksisilmäisestä, "kyklooppisesta" lukemisesta. Kapina kielessä -kirjan alun konditionaalinen tai hypoteettinen diskurssi (s. 8) vaihtuu nopeasti indikatiiviksi ja itsestäänselvyyksiksi.
Kokonaan oman lukunsa muodostavat vielä kirjan painovirheet ja huolimattomuudet, vaikka moitteet on tässä kohdassa ehkä syytä suunnata pikemminkin Gaudeamukselle. Miksi sivuilla vilisee kirjoitusvirheitä (Jardin p.o. Jardine, Cubar p.o. Gubar, Collette p.o. Colette, jne.) ja jopa terminologisia virheitä (subjektiteoria p.o. objektisuhdeteoria)? Kun näiden puutteiden lisäksi tekijä vielä puhuu tutkimuskirjallisuudesta lähdekirjallisuutena (s. 166) ja onnistuu tekemään senkin hutiloiden (esim. Jacobusta ei löydy J:n kohdalta), toteamme, että Kapina kielessä on läpeensä kelvotonta kapinointia.
Päivi Kosonen ja Marjo Kylmänen
