Geenin itsekkyyden takannessa mainostetaan sen kasvaneen modernin länsimaisen ajattelun perusteokseksi. Tällaiseen ylitsevuotavuuteen on tuskin tarvetta, vaikka kyseessä onkin tiedettä poikkeuksellisen menestyksekkäästi popularisoiva teos. Poikkeuksellisuutta lisää se, että kirja on otettu vakavasti myös alan spesialistien piireissä, mikä on tämän tyyppisen kirjan kohdalla harvinaista. Esimerkiksi Stephen Hawkingin on turha odottaa menestystä yhtä monella rintamalla samanaikaisesti.
Kirja on julkaistu ensimmäisen kerran 1976, mutta suomennos perustuu vuoden 1989 laajennettuun laitokseen. Uuteen laitokseen on sisällytetty kaksi uutta, laajaa lukua ja alkuperäistä tekstiä on lisäksi täydennetty laajoilla huomautuksilla. Kirjan sanoman kannalta on mielenkiintoista vertailla vanhaa ja uutta materiaalia: uuden materiaalin myötä sisältö on vähemmän ambivalentti mutta myös vähemmän radikaali.
Syitä kirjan laajalle menestykselle on turha hakea kaukaa. Richard Dawkins on taitava kynänkäyttäjä ja hän osaa esittää asiansa selkeiden esimerkkien avulla. Kun teoksen menestyksen syy on tällainen, ei myöskään tarvitse kaukaa etsiä syitä kirjan herättämille kiistoille sekä maallikkoiden että biologien keskuudessa: kansantajuistaminen edellyttää sekä yksinkertaistamista että kärjistämistä, syventyminen tekniseen ja teoreettiseen ongelmakenttään on taas omiaan tekemään kirjoittajan sokeaksi käytetyn terminologian sivumerkityksille arkikielessä. Kirjan kirjoittamisella kahdelle yleisölle on siis hintansa, jonka Dawkins maksaa molemmissa konteksteissa.
Dawkinsin teesi on, että luonnonvalinta ja sitä kautta koko evoluutio voidaan ymmärtää itsekkäiden geenien kopioitumiskilpailuksi, jossa perinteisen biologian valinnan perusyksiköt, esimerkiksi yksittäiset organismit ja lajit, ovat vain geenien lukuvälineitä tai eloonjäämiskoneita. Kyseessä on radikaali ratkaisu evoluutioteoreetikkoja askarruttavaan vanhaan kysymykseen valinnan yksiköistä. Dawkinsin mukaan valinta kodistuu viimekädessä yksittäisiin geeneihin, ei yksilöihin, ryhmiin tai lajeihin. Kuvatakseen luonnonvalinnan vaikutuksia geeneissä, Dawkins lainaa moraalis-psykologisesta yhteydestä altruismin ja itsekkyyden kaltaisia termejä, joiden ympärille hän sitten kirjan rakentaa.
Geenien menestyksen salaisuus on hänen mukaansa viime kädessä niiden häikäilemätön itsekkyys. Sovellettuna geeneihin tällainen metaforinen ilmaus on kai jokseenkin ongelmaton, sillä emme ajattele geenien omaavan motiiveja, intentioita tai muita mentaalisia piirteitä itsekkyys voidaan ymmärtää tässä yhteydessä puhtaasti teknisenä terminä. Tämä tilanne muuttuu, kun Dawkins soveltaa samaa terminologiaa myös yksittäisiin organismeihin, väittäen geenien itsekkyyden heijastuvan useimmiten myös yksilöiden itsekkäänä käyttäytymisenä. Tässäkin yhteydessä Dawkinsin tarkoitus on edelleen viitata vain periytyviin käyttäytymistaipumuksiin, ei psykologisiin tai moraalisiin piirteisiin. Mutta tätä on vaikea pitää mielessä Dawkinsin proosaa lukiessaan. Kirjaa lukee vaistomaisesti itsekkyyden evankeliumina kun luonnonvalinnassa itsekkyys on valttia, niin miksi siitä sitten ei muodostaa intentionaalista strategiaa?
Tätä tendenssiä tukevat Dawkinsin käyttämät esimerkit, jotka kaikki korostavat yksilöiden ristiriitaisia intressejä. Dawkins ottaa annettuna, että esimerkiksi vanhemmilla ja jälkikasvulla tai vastaavasti puolisoilla on merkittävä joukko yhteisiä intressejä ja keskittyy osoittamaan näiden suhteiden sisältämiä intressiristiriitoja. Tällainen painotus on tietysti ymmärrettävä, koska ensinmainitut intressit ovat yleisesti tunnettuja, mutta jälkimmäiset eivät. Seurauksena syntyvä vaikutelma on kuitenkin konfliktipainotteisempi kuin Dawkins todella haluaa tarkoittaa. Ehkä juuri tästä syystä Dawkins onkin sisällyttänyt kirjan uuteen laitokseen luvun yhteistyön evolutionaarisista eduista ikäänkuin tasapainottamaan kuvaa.
Vaikka Dawkins itse sanoo, että hän vastustaa itsekkyyttä ihmisten välisissä suhteissa, jää lukija vakuuttumatta tästä teesistä. Jos itsekkyys todella on evoluution kannalta niin kovaa valuuttaa kuin Dawkins antaa ymmärtää, niin eivätkö evoluutiokilpailussa pitkällä tähtäimellä tuhoon tuomittuja ole ne, jotka hyväksyvät Dawkinsin vetoomukset epäitsekkyyden puolesta ja koko altruistinen moraali on evoluution tuottama erehdys? Eri asia sitten on, ostavatko kaikki ne argumentit, jotka Dawkins esittää, sillä hänen omienkin sanojensa perusteella teesit pätevät vain, jos sopivat reunaehdot pätevät ja pysyvät vakaina. Dawkins olisikin kenties kyennyt vähentämään väitteidensä ongelmia, jos hän olisi kiinnittänyt hieman enemmän huomiota näiden reunaehtojen esille tuomiseen. Tällöin olisi tullut selkeämmin esiin, että itsekkyys on geenienkin kohdalla pikemminkin tietyissä tilanteissa toimiva strategia kuin mikään yleispätevä menestyksen salaisuus.
Miksi sitten Dawkins esittää asian näin yksipuolisesti? Syynä ei suinkaan ole pyrkimys moraalisten opetusten antamiseen vaan yritys esittää mahdollisimman vahva argumentti geenivalintaa painottavan evoluutionäkemyksen puolesta. Erityisesti Dawkinsin kritiikin kohteena on näkemys luonnonvalinnasta ryhmävalintana. Jotta Dawkins voisi osoittaa ryhmävalintaan nojaavat näkemykset perusteettomiksi, täytyy hänen korostaa ryhmään kuuluvien yksilöiden välisiä intressiristiriitoja. Dawkinsin geenivalintaa painottavan näkemyksen etuna on, että se ratkaisee myös monet yksilövalintaa painottavien näkemysten ongelmat. Luonnonvalinnan ymmärtäminen geenivalinnan kautta luo Dawkinsin mukaan evoluutioteoriaan teoreettista yhdenmukaista ja yksinkertaista eleganttiutta.
Dawkinsin ratkaisu valinnan yksikön ongelmaan ei ole aivan niin yksinkertainen (ja helposti kritisoitava) kuin kirjan huolimaton lukeminen antaa ymmärtää. Dawkins ei yksinkertaisesti sano, että yksittäinen geeni on luonnonvalinnan yksikkö, vaan hän tekee tärkeän erottelun kopioitujien ja kulkuvälineiden välillä. Kopioitujien tulee olla pitkäikäisiä ja hedelmällisiä, lisäksi niiden tulee olla tarkkoja kopioitumisessaan. Kaksi ensimmäistä piirrettä takaa mahdollisimman suuren jälkikasvun ja kolmas sen, että jälkikasvu on mahdollisimman samankaltaista vanhempainsa kanssa. Kun elämä ilmestyi maapallolle Dawkinsin elämänsynnyn skenaarion mukaan aluksi oli olemassa pelkästään kopioitujia, yksinkertaisia molekyylejä, jotka kykenivät tuottamaan kopioita itsestään. Kuitenkin ajan kuluessa nämä kopioitujat "kehittivät" ympärilleen eloonjäämiskoneita eli kulkuneuvoja, jotka edistivät niiden menestystä ainoassa varsinaisessa tehtävässään: itsensä kopioiden tuottamisessa. Perinteisen evoluutioajattelun perusyksiköt, organismit, ovat juuri näitä kulkuvälineitä. Dawkinsin evoluutiohistorian keskeisiä toimijoita ovat kopioitujat: kaikki tapahtumat voidaan kuvata modernin populaatiogenetiikan termein yksittäisten geenien kopioitumiskilpailuna.
Dawkinsin tarinan uskottavuus riippuu tietystikin siitä, kuinka itsekukin haluaa ymmärtää kausaliteetin käsitteen, sillä sen tulkinnasta riippuu tämän teorian uskottavuus. Sekä Dawkins että hänen kriitikkonsa ovat yksimielisiä siitä, että organismin kelpoisuuden ratkaisee sen koko fenotyyppi, eivät sen yksittäiset geenit, ja että geenit aiheuttavat yhdessä ympäristötekijöiden kanssa organismin fenotyyppiset piirteet. Kiistanalaista sen sijaan on, voidaanko kausaalisuhde tulkita tässä yhteydessä transitiiviseksi relaatioksi: jos A aiheuttaa B:n ja B aiheuttaa C:n, niin aiheuttaako A C:n? Eli, voidaanko kausaalinen vastuu antaa geeneille ja siten sanoa, että ne ovat viimekätisiä valinnan yksiköitä?
Ongelmaa mutkistaa edelleen se, että yksittäisen geenin vaikutus organismin kelpoisuuteen riippuu ympäristön lisäksi muista organismin geeneistä toisin sanoan geenin kontribuutio kelpoisuuteen riippuu vahvasti kontekstista. Tosiasiahan on, että juuri organismit Dawkinsin termein kulkuneuvot , eivät yksittäiset DNA-pätkät, kohtaavat ympäristön ja sen valintapaineet. Tästä johtuen, jos haluamme ymmärtää evoluutiota ja sen syitä, meidän tulee kiinnittää huomiota juuri geenien kulkuneuvoihin ja niiden vuorovaikutuksiin ympäristönsä kanssa ainakin samassa mitassa kuin kopioitujiin ja niiden menestykseen.
Tämän vuoksi saattaa olla jopa järkevää muuttaa Dawkinsin terminologiaa amerikkalaisen filosofin David Hullin tapaan ja kutsua niitä vuorovaikuttajiksi. On myös huomattava, että esimerkiksi Dawkinsin argumentit ryhmävalintaa vastaan menettävät paljolti voimaansa, kun ryhmävalintahypoteesit tulkitaan teeseiksi vuorovaikutuksen yksiköistä. Tällöin kysymyksestä tulee vahvasti empiirinen ja Dawkinsin käsitteelliset argumentit, joiden mukaan ryhmien (tai organismien) on mahdotonta olla kopioitujia, muuntuvat irrelevanteiksi. Näin Dawkinsin teesit ovat paljon vähemmän radikaaleja kuin hän antaa ymmärtää.
Vaikka Dawkinsin argumenttien on usein katsottu tukevan sosiobiologista ihmis- ja yhteiskuntanäkemystä, ei tämä vaikutelma ole aivan oikea. Itseasiassa Dawkins on varsin varovainen, kun hän soveltaa biologisia argumenttejaan ihmisiin ja kulttuuriin. Tämä ei tarkoita, että kultuuri säilyisi Dawkinsin kopioitujien taistelulta, pikemminkin päinvastoin. Kulttuurin evoluutiossa geenien vastineita ovat meemit. Kulttuuri-ilmiöt voidaan ymmärtää Dawkinsin mukaan erilaisten meemien kilpailuksi maailman täyttämisessä kopioillaan. Näiden meemien identiteetin hän jättää pitkälti auki, sillä meemit voivat olla uskomusjärjestelmien tai ideoiden kaltaisia olioita. Populaatiomemetiikka on vielä ilmeisen kaukana, sillä valinnan yksikön löytäminen saattaa olla kovin vaikeaa, ainakin jos tähänastisesta aatehistoriallisesta tutkimuksesta voi mitään päätellä.
Sikäli kun meemit ovat analogisia geeneille, tämä analogia voidaan nostaa vasta-argumentiksi Dawkinsin näkemyksille biologisesta evoluutiosta: Samassa määrin kun voi sanoa, että ideat ovat kulttuurihistorian keskeisiä moottoreita, voi sanoa, että geenit ovat biologisen evoluution keskeisiä toimijoita. Sikäli kun halutaan ymmärtää historiaa, joko kulttuurin tai biologisen evoluution kontekstissa, ei riitä, että tarkastellaan vain kopioitujien määrien vaihtelua, lisäksi tarvitaan ymmärrystä todellisista kausaalisista prosesseista, vaikka nämä ovatkin kovasti muuntuvia.
Kaikista ongelmistaan huolimatta Dawkinsin kirja on hyvä, melkeinpä erinomainen. Kirjan tuntemuksesta ei ole haittaa kenellekään, vaikka väärinymmärtämisestä sen sijaan saattaa olla. Joka tapauksessa kirjan avulla voi oppia jotakin evoluutiosta. Arthouse on julkaisut huomattavasti huonompiakin tiedettä popularisoivia teoksia.
Petri Ylikoski
