King: He's lov'd of the distracted multitude,
Who like not in their judgment, but their eyes(Hamlet, IV, iii)
"Sellainen ruhtinas menestyy, joka osaa toimia ajan vaatimusten mukaisesti, ja kulloisistakin oloista piittaamaton puolestaan ei voi menestyä." Näin kirjoittaa Niccolò Machiavelli pian puolen vuosituhannen ajan levottomuutta ja pahennusta herättäneessä Ruhtinaassaan. Jesuiitoille Machiavelli oli suuri saatana, joka julkeasti paljasti uskonnon maalliset valtajuonet. Maallisen vallan haltijat eivät lukeneet Ruhtinasta vain vallan käytön oppaana vaan myös kirjana, joka voi paljastaa hallitsemisen taidon ammattitiedon niille jotka eivät tiedä: sivistymättömälle mutta uhkaavalle rahvaalle. Humanisteille Machiavelli oli halveksittava epäfilosofi, moraaliton hylkiö, joka ivasi ikiaikaisen ylevien kardinaalihyveiden nuukahtanutta ryhtiä.
Esa Saarisen ja Mark C. Taylorin Imagologies: Media Philosophy (Routledge 1994) on postmoderni ruhtinas. "Kriittisen älymystön" moraalisaarnoja uhmaten sen tekijät julistautuvat pinnallisiksi ja naiiveiksi mediafilosofeiksi mutta tulevat samalla kertoneeksi harvinaisen syvällistä tarinaa ajastamme.
Mediat eivät ole pintaa, joka peittää "todellisuuden" alleen, eikä mediapolitiikka ole pinnallista politikointia, joka tukahduttaa "vakavan politiikan". Juuri mediat ja mediapolitiikka ovat mitä vaikuttavinta ja varsinaisinta todellisuutta. Edistykselliset poliitikot ja intellektuellit eivät ole tätä riittävästi ymmärtäneet. Medioiden kentän ovat vallanneet heitä nokkelammat ja vikkelämmät ryhmittymät, jotka osaavat käyttää joukkoviestimiä suvereenin häikäilemättömyydellä hyväkseen. Englannissa Labourin tädit ja sedät vielä toistelivat oppejaan "järkevästä ja maltillisesta" konsensuspolitiikasta, kun thatcheriläiset konservatiivit jo työstivät ja muokkasivat tehokkaasti työväenluokankin arkiymmärrystä. Yhdysvalloissa fundamentalistiuskovaiset, joiden piti olla kiinnostuneita vain tuonpuoleisista asioista, oppivat ensimmäisten joukossa mediapelin armottomat säännöt. S&T osuvat naulan kantaan väittäessään, että "Paavi Johannes Paavali II on ensimmäinen televisiopaavi. Hän ymmärtää median voiman ja käyttää sitä tehokkaasti hyväkseen levittäessään konservatiivisia dogmejaan ja taantumuksellista yhteiskunnallista ilosanomaansa" (Televangelism, 3). Intellektuellien päivitellessä akatemioissaan maailman menoa konservatiivit ja fundamentalistit jo levittivät sanomaansa miljoonia rahastaen.
Imagologies on tärkeä kirja juuri siksi, että se panee ajattelemaan intellektuaalisen vaikuttamisen strategioita aikana, jolloin edistyksellisimmänkin viestin teho on verrannollinen siihen ladattuun sähköenergiaan. Imagologies patistaa opettelemaan mediapelin säännöt. Se muistuttaa, että syvällinen filosofia pinnallistuu ja latistuu, kun se syötetään sähköverkkoon: televisio ei ole kirja, ei edes sanomalehti. "Epäolennaiset" tekijät, kuten filosofin kengät tai poliitikon änkyttävä puhe, ovat tällöin olennaisia vaikuttavia tekijöitä ainakin siinä missä tarkkaan perustellut argumentit tai huolella laaditut poliittiset linjapuheet.
Mukaan on kuitenkin mentävä, mikäli mielii vaikuttaa. Mediafilosofi ei voi olla perinteinen intellektuelli, joka puurtaa yliopiston seinien suojissa "neliömillimetritutkimustaan" kollegoidensa ihasteltavaksi ja kadehdittavaksi. Sähköisen teknologian moralistinen vastustaminen on yhtä toivotonta kuin tulvan torjuminen patojen ja vallitusten jo murtuessa. Kyse onkin siitä, kuka teknologiaa käyttää ja miten (Net Effect, 1). Siinä, missä sosiopoliittis-kulttuuriset muutokset edellyttävät teollisessa yhteiskunnassa tuotantovälineiden kontrollia, jälkiteollisen yhteiskunnan hallinta edellyttää tunkeutumista imaginaarisen uusintamisprosesseihin (Electronomics, 7).
S&T sanoutuvat irti myös historian lopun ja kaiken samuuden tunnelmiin jämähtäneestä "postmodernista kyynisyydestä". Marxin 11. teesiä Feuerbachista mukaillen he julistavat: "Filosofit ovat selittäneet maailmaa; mutta tehtävänä on elämässämme vaikuttavien imagoiden muuttaminen" (Media Philosophy, 5). "Toivottomuuden estetiikka" on korvattava "toivon politiikalla". On murtauduttava olemassa olevien instituutioiden ja rakenteiden taakse ja kuviteltava, "mitä voisi olla". (Media Philosophy, 20) Tämä edellyttää akateemiselle filosofialle leimallisesta elitismistä luopumista. Mediafilosofin täytyy uskaltautua "tavallisten ihmisten" pariin. Hänen on luotettava siihen, että jokainen ihminen on oman arkielämänsä filosofi. (Ending the Academy, 1 ja Netropolis, 8-9)
Imagologies on pelin avaus Marxin viitoittamaan suuntaan. S&T piirtävät alustavaa karttaa mediamaailman monimuotoisesta maastosta mutta itse maastoon meneminen ja maaperän pintaa syvempi analysointi jää tekemättä. Konkreettisten strategioiden laatiminen sekä median filosofian ja politiikan taitoon liittyvien kysymysten yksityiskohtainen pohtiminen jäävät odottamaan tekijöitään.
S&T eivät erittele niitä mediavallan rakenteita ja läpeensä kaupallisia puitteita, joiden varassa ja sisässä "mediapeliä" käydään. Vaikka "todellisuus" kuulostaisi ja näyttäisi miten sekavalta ja pirstoutuneelta tahansa, niin eihän tästä mitenkään välttämättä seuraa, että se myös olisi tällainen polyfoniassakin, kaikkine kontrapunkteineen, on melodinen linjansa ja harmoniansa, joka soi kunniaksi Herran. Vaikka kaukosäädin saattaakin tarjota illuusion vapaudesta ja vallasta, ottaa tai jättää yhdellä napin hipaisulla, niin valinnan vaihtoehdot asettaa joku muu kuin kanavasurffari sohvallaan tai lapsen surffailua ankarastikin vahtivat vanhemmat (ks. Video vision, 5).
S&T ovat oikeassa siinä, että kuva- ja äänipinnan alta ei löydy mitään varsinaista "tosiolevaa". Totta ovat kuitenkin myös medioiden haltijat tuotanto- ja jakeluyhtiöineen, sidos- ja viiteryhmineen. Mediavalta on epätasaisesti jakaantunutta, hierarkista, kaikkien ääni ei kuulu yhtä voimakkaana; läpeensä kaupalliset arvot asettavat kannattavan ohjelmatuotannon yleiset edellytykset; länsimainen valtakulttuuri jyllää mutta on samalla neuroottisen riippuvainen mainostajien suosiosta ja tulosvastuusta. Mediamaailman kummisetä Berlusconi valjastaa Italian poliittisen järjestelmän bisnestensä palvelijaksi; Yhdysvaltain sotakone manipuloi lukuisille kanaville mieleisensä kuvan operaatioistaan Panamassa 89, Persianlahdella 91, Somaliassa 92, Haitissa 94 jne.
Ei myöskään pidä unohtaa, että esimerkiksi thatcherismin mediamenestys ei perustunut yksin tehokkaaseen symbolien manipulointiin. Thatcherilaisilla oli takanaan myös brittiyhteiskunnan aineellinen suurpääoma, joka edesauttoi symbolisen pääoman tehokasta kasaamista. Brittiläiset valtablokit osallistuivat avokätisesti thatcheriläisten uusliberalististen pyrkimysten tukemiseen. Samoin jenkkifundamentalistien tv-saarnat olivat monessa suhteessa yhteneväisiä reaganilaisen valtablokin "aitoamerikkalaisten" päämäärien kanssa.
Lyhyesti: Markkinoiden armottomat lait, markkinavoimien taloudelliset pyrinnöt ja valtablokkien tyly reaalipolitiikka hegemonisoivat ja auttavat hegemonisoimaan median maailmaa alati voimistuvalla intensiteetillä. Juuri nyt on kysyttävä, kuka viestii kenelle mitä ja millä vaikutuksella.
Mediamaailman maaston kartoittaminen median politiikan tieto edellyttää tunkeutumista pintaa syvemmälle tai ainakin syvemmälle pintaan. Onnistuneet mediapoliittiset strategiat median politiikan taito edellyttävät maaston tuntemuksen, rohkean toiminnan ja antielitistisen asenteen ohella toiminnan päämäärien tiedostamista ja arvioimista. Päämäärien toteuttamista hankaloittaa kuitenkin suuresti se, että hyvältä paperilla näyttäviä toimintaohjelmia ei voi "konvertoida" sähköiseen muotoon niin, ettei se vaikuttaisi myös viestin sisältöön. Marshall McLuhanin teesi media is a message on otettava todesta. Kyse on sellaisesta median taidosta, jossa taitava median käyttäjä pystyy ennakoimaan muita paremmin sähköistämisen vaikutukset viestin sisältöön. Taitavan jousiampujan tavoin hän pystyy arvioimaan, kuinka paljon maalin ohi on tähdättävä, jotta nuoli osuu napakymppiin. Machiavelli arvostelee sellaisia lempeitä ruhtinaita, joiden hyväntahtoisten tekojen seuraukset olivatkin surkeita, jopa katastrofaalisia. Tämä pätee myös mediaan, jossa hyvää tarkoittava mediapolitiikka saattaakin kääntyä itseään vastaan, mikä ilmenee, jos ei muuten, niin tappiona vaaleissa.
Ilmeinen ja jokapäiväinen vaara on myös se, että medioissa näkymisestä ja kuulumisesta tulee itsearvo tai omahyväisen henkilökohtaisen menestyksen väline. Akateeminen elitismi muuttuu mediafilosofiseksi elitismiksi. Median valtaavat karismaattiset filosofikuninkaat, joita kasvottomat kansanjoukot hurraavat kuin paaveja tai tv-saarnaajia. Elitismin ja elitististen ajattelutapojen purkaminen ei varmastikaan onnistu kertalaakista, eivätkä kaikki tietenkään voi olla karismaattisia johtajia tai suuria filosofeja. Mikään ei kuitenkaan pakota asettamaan kysymystä näin. Yhtä lailla on mahdollista ajatella, että karismaattiset johtajat ja suuret filosofit ovat itse ongelma ei heidän puuttumisensa.
Karismoihin vetoamaton, demokraattinen mediakulttuuri edellyttääkin rakenteellisten muutosten ohessa monien ihmisten kollektiivista toimintaa monien toimintakyvyn rajoitteiden poistamiseksi. Paradoksaalista kyllä, juuri joukkotiedotusvälineet television johdolla ovat nykymaailmassa keskeisimpiä toimintakyvyn rajaajia ja ylhäältä ohjatun sosialisaation kanavia.
Mutta voisiko mediat kääntää päälaelleen, tehdä televisiosta monien hallitsema vapauttava voima? Voisiko medialla käydä mediaa ja mediavaltaa vastaan? Mitä konkreettisia toimia tämä edellyttäisi? Varmastikin omistusrakenteiden ja -suhteiden muuttamista, mediamonopolien ja -kartellien purkamista, vastajulkisuuksien luomista toimia, joiden toteuttaminen ei onnistu ilman median filosofiaa ja politiikkaa. Ainakaan se ei onnistu, mikäli ajatellaan kyynisesti ja olemassa oleva todellisuus allekirjoittaen, ettei mitään kuitenkaan ole tehtävissä. Sitä paitsi, mikä pakko on ajatella vain kaksi vaihtoehtoa: joko suuri ja mahtava vallankumous tai millekään ei voi mitään? Ehkäpä järkevintä politiikkaa on sittenkin sellainen "tylsä" arkipäivän politiikka, jossa päämäärät ja keinot yritetään saada lyömään kättä keskenään.
Oli niin tai näin, niin joka tapauksessa median filosofian ja politiikan kysymykset osoittautuvat kaikkea muuta kuin vain mediafilosofian ja -politiikan kysymyksiksi. Ne osoittautuvat kysymyksiksi, jotka koskevat ihmisten ja heidän yhteisöjensä vapautumisen ja demokratisoitumisen perustavanlaatuisimpia ongelmia.
