Kreikkalaiset ilmaisevat ja samalla salaavat maailmankatsomuksensa salaopin jumalissaan. He asettavat taiteensa kaksoislähteeksi kaksi jumaluutta, Apollonin ja Dionysoksen1 . Taiteessa nämä nimet edustavat vastakkaisia tyylejä, jotka alituisesti kamppailevat keskenään. Ainoastaan kerran, helleenisen "tahdon" korkeimpana hetkenä, ne sulautuvat yhteen attikalaisen tragedian taideteoksessa.
Nimittäin kahdessa tilassa ihminen saavuttaa olemassaolonsa riemukkaan tunteen, unessa ja hurmiossa. Kaiken kuvataiteen ja myös runouden erään tärkeän osan isä on unimaailman kaunis lume2 , jossa jokainen ihminen on täysi taiteilija. Hahmon välittömässä ymmärtämisessä me nautimme, kaikki muodot puhuvat meille, mikään ei ole tarpeetonta ja yhdentekevää. Unitodellisuuden korkeimmassa olotilassa meillä on vielä läpikuultava tuntemus sen lumeesta. Vasta kun se lakkaa, alkaa patologinen vaikutus, jossa uni ei enää virkistä ja unitilojen parantava luonnonvoima vaimenee. Mutta tämän rajan sisäpuolella ei ole ainoastaan miellyttäviä ja ystävällisiä kuvia, jotka asettuvat tuolla yleistajuisuudella nähtäväksemme. Myös vakava, surullinen, ikävä ja synkkä näkyvät lumeessa samalla ilolla, kuitenkin niin, että myös tässä lumeen hunnun on liehuen liikkuttava, eikä se saa kokonaan kätkeä todellisen perusmuotoja.
Missä mielessä Apollonista sitten voitiin tehdä taiteen jumala? Tämä onnistui vain siinä määrin kuin Apollon on unikuvitelmien jumala. Hänellä, läpeensä "loistavalla", syvimmiltä juuriltaan auringon- ja valonjumalalla, on elementtinään kauneus ja sen vuoksi hänellä on valta Kauniin Unimaailman valtakunnassa. Korkeampi viisaus, näiden tilojen täydellisyys puutteellisesti ymmärrettävään päivätodellisuuteen verrattuna, kohottaa Apollonin taiteelliseksi ja ennustavaksi jumalaksi. Mutta Apolloninkaan olemuksesta ei voi puuttua tämä hieno raja, jota unikuva ei saa ylittää, ettei vaikuttaisi patologisesti siellä, missä lume ei vain erehdytä vaan pettää nuo kohtuulliset rajat, tuo villin kiihtymyksen puute, tuo kuvaamataiteiden jumalan viisaus ja rauha. Hänen silmiensä on oltava aurinkoiset myös silloin, kun ne ovat vihaiset ja välkkyvät pahantuulisesti. Silloinkin hänen päällään on kauniin lumeen pyhä vihkimys.
Sitä vastoin dionyysinen taide perustuu leikkiin hurmion, ekstaasin, kanssa. Etenkin kaksi mahtia nostavat yksinkertaisen luonnonihmisen hurmion itseunohdukseen: kevätvietti, koko luonnon "Pane Alulle!", ja narkoottinen juoma. Niiden vaikutukset symbolisoituvat Dionysoksen hahmossa. Principium individuationis3 murretaan kummassakin tilassa. Esiin tunkeutuvan yleisinhimillisen, suorastaan yleisluonnollisen vallan edessä subjektiivinen katoaa kokonaan. Dionysos- juhlat eivät solmi liittoa ainoastaan ihmisten välillä, ne yhdistävät myös ihmisen ja luonnon. Maa tuo lahjansa vapaaehtoisesti, villeimmätkin eläimet lähestyvät toisiaan rauhantahtoisesti. Pantterit ja tiikerit vetävät Dionysoksen kukilla koristeltua vaunua. Kaikki yhteiskuntaluokkiin jakavat rajat, jotka puute ja mielivalta on asettanut ihmisten välille, katoavat: orja on vapaa mies, ylhäinen ja alhainen yhdistyvät yhdeksi bakkhiseksi4 kuoroksi. "Maailmanharmonian" evankeliumi vyöryy yhä kasvavissa joukoissa seudulta toiselle, ihminen ilmaisee itseään laulaen ja tanssien korkeamman ideaalin yhteisön jäsenenä, hän on unohtanut kävelyn ja puhumisen. Ja vielä enemmän: ihminen tuntee olevansa lumottu, hänestä on todella tullut jotakin toista. Kuten eläimet puhuvat hänelle ja maa antaa maitoa ja hunajaa, niin myös hänestä soi jotakin yliluonnolIista. Hän tuntee olevansa jumala; mikä muutoin eli vain hänen mielikuvituksessaan, sen hän havaitsee itsessään. Mitä hänelle ovat nyt kuvat ja veistokset? Ihminen ei ole enää taiteilija: hänestä on tullut taideteos, niin hurmiossa ja ylevänä hän vaeltaa, kuten hän unessa näki jumalien vaeltavan. Ilmestyy luonnon luova voima, ei enää ihmisen: tässä vaivataan jalompi savi ja työstetään kallisarvoisempi marmori: ihminen.
Jos hurmio siis on luonnon leikkiä ihmisen kanssa, niin dionyysisen taiteilijan luova työ on leikkiä hurmion kanssa. Tätä tilaa voi kuvailla vain vertauksin: on jotakin samankaltaista, kun uneksiessa uni samalla tajutaan uneksi. Näin Dionysoksen palvelijan täytyy olla hurmiossa ja olla samalla itsensä takana tarkkailijana, ikään kuin väijyksissä. Dionyysisen taiteilijan olemus ei näyttäydy maltillisuuden ja hurmion vaihteluna vaan niiden rinnakkaisuutena.
Tämä rinnakkaisuus on tunnusomaista kreikkalaisen taiteen huippukohdalle. Alunperin Apollon oli yksin hallitseva taiteen jumala ja juuri hänen valtansa hillitsi Aasiasta rynnänneen Dionysoksen siinä määrin, että molempien välille saattoi syntyä mitä kaunein veljesliitto, juuri tuo rinnakkaisuus. Tässä ihailemme helleenisen olemuksen uskomatonta idealismia korkeimmillaan: aasialaisille luonnonkultti merkitsi kaikkien raakojen ja alhaisten viettien villeintä vapauttamista, paneteeristä5 eläimen elämää ja se ylitti tiettynä aikana kaikki inhimillisyyden rajat. Kreikkalaisille tästä kultista tuli maailman vapahdusjuhla.
Siten apolloninen kreikkalainen kulttuuri ei kertaakaan ollut suuremmassa vaarassa kuin uuden jumalan myrskyisessä hyökkäyksessä. Eikä puolestaan delfisen6 jumalan viisaus ole näyttäynyt koskaan kauniimmassa valossa. Aluksi vastaanhangoitellen hän kutoi mahtavan vastustajansa ympärille mitä hienoimman kudelman, niin että tämä tuskin huomasi vaeltavansa pian puolittaisessa vankeudessa. Nimittäin delfinen papisto huomasi uuden kultin vaikuttavan syvästi yhteiskunnalliseen uudistumiseen ja edisti sitä poliittis-uskonnollisen näkemyksensä mukaan: apolloninen taiteilija otti oppia Bakkhuksen palveluksen vallankumouksellisesta taiteesta harkitsevalla kohtuudellaan. Lopulta itse delfisen kulttijärjestyksen vuosien herruus jaettiin Apollonin ja Dionysoksen kesken, molemmat jumalat lähtivät kilpailustaan sekä voittajina että samalla voitettuina ja tekivät taistelupaikalla sovinnon. Jos halutaan hyvin selkeästi nähdä, kuinka mahtavasti apolloninen elementti sittemmin esti Dionysoksen irrationaalis-yliluonnollista kehittymistä, niin muistettakoon, että vanhemmalla musiikkikaudella yksi päälaji, rauhallinen, oli lempinimeltään myös "dityrambinen7 ". Tämä on osoitus siitä, että dionyysinen dityrambi oli ensimmäisinä taiteen sääntöjen mukaisilla jäljittelyillään samassa suhteessa originaaliinsa, dionyysisen mitan rauhanhymniin, kuin vanhemman kreikkalaisen taiteen jäykät egyptisoivat jumalien kuvat homeerisessa eepoksessa nähtyyn olympiseen jumalmaailmaan. Mitä voimakkaammaksi apolloninen taiteen henki kuitenkin kasvoi, sitä vapaammin sai myös velijumala Dionysos jäsenensä vapauttaa. Siinä, missä Apollon päätyi Feidiaksen8 aikana täyteen lähes järkähtämättömään kauneuden ilmaisuun, viittasi Dionysos tragediassa maailman arvoitukseen ja kauhuihin, ja lausui traagisessa musiikissa sisimmän luonnonajatuksen: tahdon toiminnan kaikissa olennoissa ja kaikkien olentojen yläpuolella.
Vaikka musiikki oli apollonista taidetta, niin tarkasti ottaen juuri rytmin kuvaavaa voimaa kehitettiin apollonisten tilojen esittämiseen. Apollonin musiikki on sävelten arkkitehtuuria kitharalle ominaisin vihjailevin sävelin. Tässä pidetään huolellisesti erillään juuri se elementti, joka määrää dionyysisen musiikin ja jopa ylipäänsä musiikin luonteen: sävelten järisyttävä mahti ja täysin verraton harmonian maailma. Kreikkalaisilla oli tälle maailmalle mitä hienoin aistimus, kuten meidän täytyy sävellajien ankarasta luonteesta huomata: heille suoritetun, todella sopusointuisen harmonian tarve on vähäisempi kuin uudemmassa maailmassa. Harmonian vaikutuksessa, ja jo sen lyhennetyssä muodossa, nk. melodiassa, "tahto" ilmenee täysin välittömästi, liittymättä aiemmin johonkin ilmiöön. Jokainen yksilö voi toimia vertauskuvana, yksittäisenä tapauksena yleisessä säännössä, itse tarkastelun tahtona. Mutta sitävastoin dionyysinen taiteilija esittää ilmenevän olemuksen välittömästi ymmärrettävänä, jolloin hän hallitsee ei-vielä-hahmoksi-tulleen tahdon kaaosta ja voi luoda siitä jokaisena luomisvoimaisena hetkenä uuden maailman, mutta myös vanhan, ilmiönä tunnetun maailman. Jälkimmäisessä merkityksessä hän on traaginen muusikko.
Luonto näyttäytyy korkeimmalla voimallaan dionyysessä hurmiossa, sielun kaikkien sävelasteikkojen hurjassa raivossa, jonka on saanut aikaan narkoottinen kiihtymys tai kevätviettien irtautuminen kahleistaan. Luonto sitoo yksilöt jälleen toisiinsa ja antaa heidän tuntea olevansa yhtä siten, että principium individuatonis on tavallaan vain jatkuvaa tahdon heikkoutta. Mitä rappeutuneempi tahto on, sitä enemmän se murentuu yksittäiseksi. Mitä itsekkäämmäksi ja mielivaltaisemmaksi yksilö on kehittynyt, sitä heikompi on organismi, jota se palvelee. Sen vuoksi näissä tiloissa tunkeutuu esiin tahdon sentimentaalinen piirre: se tulee tietoiseksi eripuraisuudestaan ja huokailee kadonneen perään. Korkeimmasta halusta kajahtaa kauhistuksen huuto, kaipaava valitus korvaamattoman menetyksen johdosta. Runsas luonto juhlii samanaikaisesti saturnaalejaan9 ja peijaisiaan. Sen pappien tunnekuohut ovat sekoittuneet ihmeellisesti: tuskat herättävät halun, riemu kirvoittaa rinnasta tuskallisia säveliä. Jumala, "vapauttajaksi" kutsuttu, on vapauttanut itsestään kaiken, muuttanut kaiken. Tällä tavoin kiihtyneiden joukkojen laulu ja käytös, joissa luonto sai äänen ja ilmeet, oli homeeris-kreikkalaiselle maailmalle jotakin uutta ja ennenkuulumatonta. Kauhulla he tunnistivat tässä sen itämaisen, joka heidän täytyi ensin suunnattomalla rytmisyydellään kukistaa; sen he myös voittivat samoin kuin egyptiläisen temppelityylin. Apolloninen kansa kahlitsi ylivoimaisen vaiston kauneuteen, se taltutti luonnon vaarallisimmat petoeläimet ikeen alle. Kaikki kansat ovat todistettavasti viettäneet dionyysisia juhlia. Näistä kuuluisimmat olivat babyloniassa sakanieksi kutsutut. Viisipäiväiset juhlat repivät röyhkeästi kaikki valtiolliset ja sosiaaliset siteet, mutta keskuksena oli sukupuolinen kurittomuus, kaiken perhe-elämän tuhoutuminen rajattoman hetairian10 vuoksi. Vastineen tälle tarjoaa kreikkalaisen dionysosjuhlan kuvaus, jonka Euripides luonnostelee Bakkhanteissa11. Siinä virtaa itse sulous, sama musikaalinen kirkastumisen hurmio, jonka Scopas ja Praksiteles12 tiivistivät veistokseksi. Sanantuoja kertoo, että keskipäivän paisteessa hän vetäytyy laumansa kanssa vuoren huipulle. On oikea hetki ja paikka nähdä näkemätöntä; nyt nukkuu Pan13, nyt taivas on ihanuuden tyynenä taustana, nyt päivä kukkii.
Sanantuoja huomaa alppiniityllä kolme naiskuoroa makaamassa säädyllisessä asennossa hajallaan maassa, kaikki uinuu. Äkkiä Pentheuksen äiti, hyvien tapojen esikuva, alkaa riemuita: uni on pois pyyhkäisty ja kaikki hypähtävät ylös,
silmäluomesta syvän unen nopeasti karistavat
vapaat neitoset, myös naiset nuoret sekä vanhat,
ensin sallivat kutrit harteille valahtaa,
ja sitovat metsäkauriin nahkan jos vain
nauhojen ruusukkeet ovat auenneet,
vyöttävät kesysti poskea lipovat käärmeet
täplikkään taljan ympärille. Ja niin he
ottivat syliinsä kauriita ja villien susien pentuja,
tarjosivat valkeaa maitoa paisuvista rinnoista,
jotka vasta olivat imeväisensä jättäneet.
Murattiseppeleen asettavat päähän
ja tammenlehvät ja kukkaisan köynnöksen.
Ja yksi otti Thyrsoksen, iski kalliokiveen,
josta helmeillen veden lähteet kuohuivat,
ja toinen sysää narteksruo'on maahan,
ja jumala suo hälle makean viinilähteen.
Mutta joka tahtoi lumenvalkeaa juomaa,
se vain hipaisi sormenpäillä vähän maata
ja sai maidon kuohuamaan; imelää impihunajaa
Thyrsoksen murattisauvasta tihkui niin että
taatusti sinäkin, jos tätä olisit ollut todistamassa,
olisit hurskaasti jumalaa kunnioittanut14 .
Tämä on täysin lumottu maailma. Luonto juhlii sovintojuhlaansa ihmisen kanssa. Myytti kertoo, että Apollon on liittänyt revityn Dionysoksen taas kokonaiseksi. Tämä on Apollonin uudelleen luoman, aasialaisesta eripuraisuudesta pelastetun Dionysoksen kuva.
Kreikkalaisia jumalia ei varmaankaan ole käsitettävä puutteen ja tarpeen synnyttämiksi siinä täyteyden tilassa, jossa ne kohtaavat meidät jo Homeroksella. Tämänkaltaisia jumalia ei ole keksinyt ahdistuksen horjuttama mieli. Helleenin silmä katseli luottavaisesti ylös jumalia kohti, mutta ei kääntyäkseen pois elämästä. Heistä puhuu elämän, ei velvollisuuden, askeesin tai henkisyyden uskonto. Nämä kaikki hahmot hengittävät olemassaolon voittokulkua; runsas elämäntunne säestää heidän kulttiaan. He eivät vaadi; heissä käsillä oleva on jumalallistunut, olipa se hyvää tai pahaa. Toisten uskontojen vakavuuteen, arvokkuuteen ja pyhyyteen verrattuna kreikkalainen uskonto on vaarassa tulla halveksituksi fantastisena leikittelynä ellei käsitä henkäystä mitä syvimmästä viisaudesta, jonka myötä epikurolainen jumalolento äkkiä ilmestyy verrattoman taiteilijakansan luomistyönä ja lähes korkeimpana luomuksena.
Kansan parissa kulki tarina, että Midas15 yritti kauan saada kiinni Seilenosta, Dionysoksen tiennäyttäjää. Lopulta hänet vangittuaan Midas kaipasi häneltä tietoa siitä, mikä olisi parasta ja oivallisinta ihmiselle. Ensin Seilenos, näin kertoo Aristoteles, ei halunnut sanoa mitään. Vasta kaikin tavoin kiusattuna hän avasi suunsa nauraen pilkallisesti tällaiselle puheelle: "Surkeat vaivan ja puutteen päivien jälkeläiset, mitä teette minulle väkivaltaa, kun kerron teille: teille on hyödyllisempää, se, mitä ei voi saada tietää, sillä teidän elämänne kuluu kivuttomimmin omaa kurjuutta tuntematta. Joka kerran on ihminen, ei ylipäänsä voi tulla oivallisimmaksi, eikä hänellä voi olla mitään osaa parhaan olemukseen. Mainiointa olisi teille, niin miehet kuin vaimotkin kaikki tyynni, ettette syntyisi laisinkaan. Seuraavaksi parasta olisi sitten kuolla pois mahdollisimman pian, kun kerran olette jo syntyneet".
Kahlittu metsänjumala paljastaa kansan filosofian kuolevaisille. Sama filosofia muodostaa olympisen jumalmaailman taustan. Kreikkalainen tunsi olemassaolon kauheudet ja hirvittävyydet, mutta voidakseen elää hän verhosi ne, kuten Goethen symbolissa risti on ruusun alla. Tämä loistava olympolaisuus on päässyt valtaan vain, koska Zeuksen, Apollonin, Athenen jne. säteilevien hahmojen avulla oli määrä kätkeä vanhan jumaljärjestyksen pelottavan synkkä valta, joka määrää Akhilleuksen liian aikaisen kuoleman ja Oidipuksen kauhuavioliiton. Se että joku olisi poistanut tuon välimaailman taiteellisen lumeen, niin olisi pitänyt seurata metsänjumalan, dionysisen tiennäyttäjän viisautta. Tästä välttämättömyydestä kansan taiteellinen genius on luonut tällaiset jumalat. Siksi teodikea16 ei koskaan ollut helleeninen ongelma: ei vaadittu, että maailman eksistenssi ja siten vastuu sen laadusta kuuluisi jumalille. "Myös jumalat ovat Ananken17 alaisia" on hyvin syvän viisauden tunnustamista. Olemassaolonsa näkeminen sellaisena kuin se on kirkastavassa peilissä ja suojautuminen tällä peilillä medusoja18 vastaan tämä oli helleenisen tahdon strategia, sen elämisen edellytys. Kuinka muuten olisi tämä loputtoman herkkätunteinen, kärsimiseen erinomaisesti kykenevä kansa pystynyt kestämään olemassaolon, ellei sille olisi ilmaistu samaa sen korkean sädekehän ympäröimissä jumalissa! Taiteen herättää elämään sama vietti, joka taide ymmärrettynä elämän jatkamiseen viettelevänä olemassaolon täydennyksenä ja täydellistymisenä synnytti olympisen jumalmaailman: kauneuden, rauhan ja nautinnon maailman.
Tällaisen uskonnon vaikutuksesta elämä käsitetään homeerisessa maailmassa sinänsä tavoittelemisen arvoiseksi nimittäin elämä sellaisten jumalien kirkkaan auringonpaisteen alla. Homeerisen ihmisen tuska tarkoittaa eroamista sellaisesta olemassaolosta, ennen kaikkea pikaista eroamista. Jos menetyksen valitusta ylipäänsä alkaa kuulua, niin se kuuluu "nuorena nukkuneesta Akhilleuksesta", nopeasta ihmissuvun muutoksesta, sankariajan tuhosta. Suurimmalle sankarille ei ole arvotonta haikailla elämän jatkamisesta edes päivätyöläisenä. Kyltymätön tahdon halu olla olemassa mihin hintaan hyvänsä ei ole kertaakaan ilmennyt yhtä avoimesti kuin hellenismissä, jossa itse valitus on vielä sen kiitoslaulu. Sen vuoksi moderni ihminen kaipaa tuota aikaa, jossa hän luulee kuulevansa täyden sopusoinnun ihmisen ja luonnon välillä. Siten hellenismi on tunnussana kaikille, joiden on etsittävä kimaltelevia esikuvia tahdon tietoiselle myöntämiselle.
Hellenismi on ymmärretty liian raa'asti ja yksinkertaisesti näissä jaloimmasta alhaisimpaan harhautuneissa käsityksissä. Käsitys on muodostettu tavallaan karkeiden, tietyssä mielessä yksipuolisten kansojen (esim. roomalaiset) antaman kuvan mukaan. Pitäisi toki olettaa taiteellisen lumeen tarve myös sellaisen kansan maailmankatsomuksessa, joka tapaa muuttaa taideteokseksi sen, mihin koskee. Kuten jo osoitettiin, kohtaamme tässäkin maailmankatsomuksessa suunnattoman illuusion, saman illuusion, jota luonto niin säännöllisesti käyttää hyväkseen tarkoitusperiensä saavuttamiseksi. Todellinen päämäärä peitetään harhakuvalla; kurotamme kohti tätä harhakuvaa ja harhauttamalla luonto saavuttaa todellisen päämäärän. Kreikkalaisissa tahto halusi nähdä itsensä taideteokseksi kirkastettuna. Voidakseen ihannoida itseään täytyi sen luomusten tuntea itsensä ihannoinnoin arvoiseksi: niiden täytyi nähdä itsensä uudelleen ikään kuin korkeammassa sfäärissä, ideaaliin kohotettuina ilman, että tämä katsomuksen täydellinen maailma vaikuttaisi imperatiivina tai moitteena. Tämä on kauneuden sfääri, jossa kreikkalaiset näkivät peilikuvansa: olympolaiset. Tällä aseella helleeninen tahto taisteli taiteellisen kyvyn veroista vastaan, kärsimisen ja kärsimisen viisauden kykyä vastaan. Tragedia on syntynyt tästä taistelusta ja on sen voiton muistomerkki.
Kärsimyksen hurmiolla ja kauniilla unella on omat, erilaiset jumalmaailmansa. Kärsimyksen hurmio tunkeutuu olemuksensa kaikkivaltiudessa luonnon syvimpään ajatteluun, se tunnistaa hirvittävän olemassaolon vietin ja samalla alituisen kuoleman kaikessa, mikä on astunut olevaan. Sen luomat jumalat ovat hyviä ja pahoja, muistuttavat sattumaa, pelästyttävät yhtäkkisesti esiin sukeltavalla suunnitelmallisuudella, ovat säälimättömiä ja vailla kauneuden himoa. Ne ovat totuuden sukua ja lähenevät käsitettä, harvoin ja vaikeasti ne tihentyvät hahmoiksi. Katse19 niihin muuttaa kiveksi. Miten niiden kanssa sitten pitäisi elää? Niiden kanssa ei pidäkään elää. Tämä on niiden opetus.
Tästä jumalmaailmasta jos sitä ei voi kokonaan peittää kuten rangaistavaa salaisuutta katse täytyy vetää pois oheen asetetulla olympisen maailman kimaltelevalla unisyntymällä. Siksi kasvaa sen hahmojen aistillisuus, sen värien palo sitä korkeammalle, mitä vahvemmin totuus tai totuuden symboli pitää itseään esillä. Taistelu totuuden ja kauneuden välillä ei ollut koskaan suurempi kuin Dionysospalvonnan hyökkäyksen aikana. Siinä luonto paljastui ja puhui salaisuudestaan kammottavan selvästi sävyllä, jonka suhteen viettelevä lume menettää mahtinsa. Tämä lähde tuli Aasiasta, mutta sen täytyi Kreikassa muuttua virraksi, koska sieltä se löysi ensimmäistä kertaa sen, mitä Aasia sille ei ollut tarjonnut: mitä kiihottavimman herkkyyden ja kärsimiskyvyn kytkettynä mitä valoisimpaan maltillisuuteen ja selvänäköisyyteen. Miten pelastikaan Apollon hellenisminsä?
Uusi tulokas nostettiin kauniin lumeen maailmaan, olympiamaailmaan. Hänelle uhrattiin suuri osa arvostetuimpien jumalten kunniasta, esimerkiksi Zeuksen ja Apollonin. Muukalaisen vuoksi ei ole koskaan kursailtu enemmän. Siksi hän oli myös kauhea muukalainen joka mielessä hostis20 tarpeeksi mahtava tuhotakseen vieraanvaraisen talon. Kaikissa elämänmuodoissa alkoi nyt suuri vallankumous. Dionysos levisi kaikkialle, myös taiteeseen.
Lume on apollonisen taiteen alue. Se on silmän ihannoitu maailma, alue joka luodaan taiteellisesti unessa, suljetuin silmäluomin. Tähän unitilaan eepos haluaa siirtää meidät. Silmät auki meidän tulee nähdä ei- mitään ja nauttia sisäisten kuvien katselemisesta, joiden tuottamiseen rapsodi meitä yrittää käsitteiden avulla kiihottaa. Kuvaamataiteiden vaikutus tavoitetaan tässä kiertoteitse: kuvataiteilija johtaa meidät veistetyn marmorin kautta unenomaisesti näkemänsä eloisan jumalan luokse. Näin varsinainen päämääränä häämöttävä hahmo selkiää sekä kuvataiteilijalle että katsojalle, ja kuvataiteilija saa katsojan tarkastelemaan sitä veistoksen välihahmon21 avulla. Näin myös eeppinen runoilija näkee saman eloisan hahmon ja tahtoo tuoda sen muidenkin nähtäväksi. Mutta hän ei aseta mitään veistosta itsensä ja ihmisten väliin. Hän paremminkin kertoo, miten tuo hahmo todistaa todellisuutensa, liikkeessä, sävelessä, sanassa, toiminnassa. Hän pakottaa meidät palauttamaan monet seuraukset syiksi, hän saa meidät itsemme taiteelliseksi kompositioksi. Hän on saavuttanut päämääränsä, kun näemme selvästi edessämme hahmon tai ryhmän tai kuvan, kun hän ilmoittaa meille tuon unenomaisen tilan, jossa hän itse ensin tuotti nuo kuvitelmat. Eepoksen kehotus plastiseen luomiseen osoittaa, miten absoluuttisen erilaisia lyriikka ja eepos ovat, koska lyriikassa ei koskaan ole päämääränään kuvien muoto. Yhteistä kummallekin on jotakin aineellista: sana; vielä yleisemmin: käsite. Kun puhumme runoudesta, niin sen myötä meillä ei ole mitään kategoriaa, joka olisi yhdistetty kuvaamataiteen tai musiikin kanssa, vaan itsessään kahden totaalisesti erilaisen taidevälineen liimautuminen yhteen. Näistä toinen merkitsee tietä kuvaamataiteisiin ja toinen tietä musiikkiin. Mutta molemmat ovat yksinomaan teitä taiteen luomiseen, eivät itse taiteita. Tässä mielessä luonnollisesti myös maalaaminen ja veistäminen ovat vain taidevälineitä. Varsinainen taide on kuvien luomisen osaamista, on yhdentekevää, onko se esiluomista tai jälkiluomista. Tästä ominaisuudesta yleisinhimillisyydestä riippuu taiteen kulttuurimerkitys. Taiteilija, joka pakottaa taidevälineellä uskomaan taiteeseen, ei voi samalla olla kaiken taiteenilmaisun sisäänimevä välikappale.
Apollonisen kulttuurin kuvainpalvonnalla, ilmenipä se temppelissä, veistoksessa tai homeerisessa eepoksessa, oli ylevä päämääränsä kohtuuden22 eettisessä vaatimuksessa, joka on samansuuntainen kauneuden esteettisen vaatimuksen kanssa. Kohtuullisuus on mahdollinen vaatimus vain silloin, kun mitta, raja, on tunnistettavissa. Voidakseen pysyä rajojensa sisäpuolella, täytyy tuntea rajat. Tästä apolloninen perikehotus: "tunne itsesi". Olympinen jumalmaailma kuitenkin oli se peili, jossa apolloninen kreikkalainen yksin saattoi nähdä ts. tunnistaa itsensä; mutta siinä se näki omimman olemuksensa unen kauniin lumeen rajaamana. Kohtuullisuus, jonka ikeen alla Zeuksen uusi jumalmaailma nöyrtyi vastakohtana kaatuneelle titaanimaailmalle oli kauneuden mitta: kaunis lume oli raja, jonka kreikkalainen oli pitänyt sisällään. Lumeeseen ja kohtuullisuuteen suuntautuneen kulttuurin sisäisin tarkoitusperä voi olla vain totuuden verhoaminen: niin ylivoimaiselle titaanille kuin väsymättömälle totuutta palvelevalle tutkijallekin huudettiin varoittava Mhden agan23 . Prometheus-myytissä näytetään kreikkalaiselle, kuinka inhimillisen kulttuurin ylenmääräinen edistäminen on sekä edistäjälle että edistetylle yhtä turmiollista. Kuten Hesiodoksen, niin myös sen, joka haluaa osoittaa viisautensa jumalan edessä, tulee omata "viisauden mitallisuus" (metron ecein sofihV).
Tällä tavalla rakentuneeseen ja taiteellisesti suojattuun maailmaan tunkeutui nyt dionysosjuhlien ekstaattinen sävel, jossa koko luonnon kohtuuttomuus24 ilmeni halussa ja kärsimyksessä ja tuntemisessa25 yhtä aikaa. Kaikki tähän asti rajana pidetty kohtuudenmääritys, osoittautui taiteelliseksi lumeeksi, "kohtuuttomuus" paljastui totuudeksi. Demonisesti mukaansatempaava kansanlaulu humisi ensimmäistä kertaa ylivoimaisen tunteen päihtymyksessä: mitä sen sijaan tarkoitti Apollonin psalmodija26 laulava taiteilija kitaransa vain arasti vihjaavilla sävelillä? Poeettis-musikaalisessa ammattikunnassa oli aikaisemmin levitetty tätä musikaalista elementtiä kastinjärjestyksen mukaan ja pidetty sitä samalla erillään kaikesta epäpyhästä harrastuksesta. Musikaalinen elementti oli jähmetetty yksinkertaisen arkkitehtonisen asteelle apollonisen geniuksen vallalla, mutta nyt se irtautui kaikista rajoituksistaan. Aikaisemmin vain yksinkertaisesti polveileva rytmiikka päästi jäsenensä bakkhanttiseen tanssiin: sävel soi, ei enää aavemaisesti ohentuen kuten aikaisemmin, vaan tuhatkertaisen mitan kiihtyessä täysiäänisten puhallinsoittimien säestyksellä. Ja salaperäisin tapahtui: maailmaan tuli harmonia, joka liikkeessään tekee luonnon tahdon välittömästi ymmärrettäväksi. Oliot, jotka apollonisessa maailmassa olivat piiloutuneet taiteellisesti, muuttuivat Dionysoksen ympärillä äänekkäiksi, koko olympisten jumalten hohde himmeni Seileniuksen viisauden edessä. Ekstaattisessa hurmiossaan taide lausui totuuden ja pelästytti kuvataiteiden muusat. Dionyysisten tilojen itseunohduksessa individi tuhoutui rajoineen ja mittoineen. Jumalten tuho koitti.
Mikä oli näiden tahtojen tarkoitusperä, joka, ollen toki viime kädessä tahto, päästää dionyysiset elementit sisään vastoin omia apollonisia luomistöitään?
Se merkitsi uutta ja korkeampaa olemassaolon välinettä traagisen ajattelun syntyä.
* * *
Dionyysisten tilojen hurmio tuhoaa olemisen tavalliset rajoitukset ja rajat. Kestonsa aikana se sisältää kuolettavan elementin, johon kaikki aiemmin eletty hukkuu. Niinpä tämä unohduksen kuilu erottaa toisistaan jokapäiväisen ja dionyysisen todellisuuden maailman. Kun tuo jokapäiväinen todellisuus kuitenkin astuu uudelleen tietoisuuteen, niin se tunnetaan sellaiseksi inhoten; askeettinen, tahdonkieltävä mieliala on tuon tunteen satoa. Korkeampana järjestyksenä dionyysinen asetetaan ajattelussa suhteessa tavalliseen ja huonoon. Kreikkalainen halusi absoluuttisesti pakoa synnin ja kohtalon maailmasta. Hän tuskin janosi mitään maailmaa kuoleman jälkeen, hänen kaipauksensa suuntautui korkeammalle yli jumalten. Hän kielsi olemassaolon viekottelevine jumalheijastuksineen. Päihtymyksestä heräämisen tietoisuudessa hän näkee kaikkialla ihmisolemisen hirvittävyyden tai absurdiuden. Se inhottaa häntä. Nyt hän ymmärtää metsänjumalan viisauden.
Tässä on saavutettu vaarallinen raja, jonka helleeninen tahto apollonis-optimistisella perusperiaatteellaan voi sallia. Tässä tahto vaikutti oitis luonnonparannuskyvyllään kääntääkseen tuon kieltävän mielialan uudelleen takaisin. Sen väline on traaginen taideteos ja traaginen ajattelu.
Olemassaolon absurdiuden ja kauheuden inho oli ennen kaikkea muutettava mielikuviksi, joiden kanssa pystyy elämään. Niitä ovat ylevä kauhistuttavan taiteellisena kesyttämisenä ja naurettava absurdin inhon taiteellisena purkamisena. Nyt nämä toisiinsa kietoutuneet elementit ilmenevät taideteoksessa, joka murtaa dionyysisen tilan jäljittelemällä sitä taiteellisesti.
Ylevä ja naurettava ovat askel yli kauniin lumeen maailman, sillä kummassakin tuntemuksessa on sisällä ristiriitaisuuden tunne. Toisaalta ne eivät mitenkään vastaa totuutta: ne ovat totuuden ympärille kietoutunut verho, joka tosin on läpikuultavampi kuin kauneuden punoma verkko, mutta kuitenkin vielä peittävä huntu. Siinä meillä on totuuden ja kauneuden välimaailma, jossa Dionysoksen ja Apollonin yhdistyminen on mahdollista.
Tämä maailma ilmenee leikissä hurmion kanssa, ei siinä, että se olisi täysin nielaistu hurmioon. Näyttelijässä tunnistamme jälleen dionyysisen ihmisen, vaistomaisen runoilija-laulaja-tanssijan, mutta näyteltynä dionyysisena ihmisenä. Hän yrittää saavuttaa tämän esikuvan joko ylevyyden kauhussa tahi naurun mielenliikutuksessa. Hän ylittää kauneuden eikä kuitenkaan etsi totuutta. Niiden välissä hän riippuu häilyen. Näyttelijä ei ollut alussa yksittäinen ihminen, pitihän kuvata dionyysista joukkoa, kansaa: siksi dityrambinen kuoro. Hurmiossa tapahtuvalla leikillä hänet itse, kuten myös häntä ympäröivä katsojien kuoro, piti ikään kuin irtautua hurmiosta. Apollonisen maailman näkökulmasta helleeninen kulttuuri oli parannettava ja sovitettava. Apollon, oikea parannus- ja sovitusjumala, pelasti traagis-koomisen ajattelun taideteoksella kreikkalaiset selvännäkevästä ekstaasista ja olemassaolon inhosta.
Uusi taide, ylevän ja naurettavan taide, perustui toiseen jumal- ja maailmannäkemykseen kuin vanha kauniin lumeen taide. Tieto kauhuista ja olemassaolon absurdiudesta, häiritystä järjestyksestä ja järjettömästä suunnitelmallisuudesta, ylipäätään mitä kauheimmasta kärsimyksestä koko luonnossa, oli paljastanut taiteellisesti naamioituneet erinyksien, medusojen ja moirien27 hahmot: olympolaiset jumalat olivat erittäin suuressa vaarassa. Ne pelastettin traagis-koomisessa taideteoksessa upottamalla myös ne ylevän ja naurettavan mereen, ne lakkasivat olemasta vain "kauniita", ne tavallaan imaisivat sisäänsä tuon vanhemman kauhean jumaljärjestyksen ja sen ylevyyden. Nyt ne erottautuivat kahteen ryhmään, vain muutamat häilyivät välissä milloin ylevinä, milloin naurettavina jumalina. Ennen kaikkea itse Dionysos otti vastaan tuon eripuraisen olemuksen.
Kaksi tyyppiä, Aiskhyloninen ja Sofoklinen, osoittavat parhaiten, kuinka kreikkalaisen kulttuurin traagisella ajanjaksolla pystyttiin jatkamaan elämää. Ylevä ilmenee edelliselle ajattelijana ennen kaikkea suurenmoisessa oikeudenmukaisuudessa. Ihminen ja jumala ovat hänellä mitä läheisimmässä yhteisyydessä: jumalallisuus, oikeudenmukaisuus, siveellisyys ja onnellisuus ovat toisiinsa kietoutuneet. Tällä vaa'alla mitataan yksilö, ihminen ja titaani. Jumalat rakennetaan uudelleen tämän oikeudenmukaisuusnormin mukaan. Näin korjataan esimerkiksi kansan usko sokaisevaan, syntiin viettelevään demoniin tuo ikivanha jäänne jumaljärjestyksestä, jonka olympolaiset syöksivät valtaistuimelta tekemällä tästä demonista työväline oikeudenmukaisesti tuomitsevan Zeun kädessä. Niin ikään olympolaisille vieras ikivanha ajatus sukukirouksesta riisutaan Aiskhyloksella kaikesta kitkeryydestään, koska hänellä yksittäinen ihminen säästyy kärsimyksen välttämättömyydeltä, ja jokainen voi paeta lumouksesta. Niin esimerkiksi Orestes teki.
Kun Aiskhylos löytää ylevän olympisen oikeudenkäytön ylevyydestä, Sofokles näkee sen ihmeellisellä tavalla olympisen oikeudenkäytön läpitunkemattomuuden ylevyydessä. Hän tuo takaisin kansanuskomuksen kokonaisuudessaan. Sofokleesta ylevältä näyttää se, että hirvittävää kohtaloa ei ansaita. Olemassaolon sfinksin todella ratkaisemattomat arvoitukset olivat hänen traaginen muusansa. Sofokleella kärsiminen voittaa kirkastumisensa, sitä pidetään jonakin pyhittävänä. Ero jumalallisen ja inhimillisen välillä on hänelle mittaamaton, sen vuoksi hän vaatii mitä syvintä alistumista ja antautumista. Hänen varsinainen hyve on sofrosyne28, joka on oikeastaan negatiivinen hyve. Sofokleella näyttämölle astuu sankarillinen inhimillisyys, se on jaloin inhimillisyys, joka on kuitenkin tuota hyvettä vailla. Sen kohtalo havainnollistaa tuota loputonta kuilua: syntiä tuskin on olemassa, vain tiedon puutetta inhimillisen arvosta ja rajoista.
Tämä näkökanta on joka tapauksessa aiskhylonista syvempi ja perusteellisempi. Se lähenee olennaisesti dionysistä totuutta ja ilmaisee sen ilman monia symboleja. Siitä huolimatta tunnistamme tässä Apollonin eettisen prinsiipin, joka on punottu dionyysiseen maailmankatsomukseen. Aiskhyloksella ylevän kauhun inho purkautuu maailmanjärjestyksen viisauden edessä niin, että se on vain vaikeasti tunnistettavissa ihmisen heikkoudessa. Sofokleella tämä kauhu on vielä suurempi, koska tämä viisaus on täysin tutkimaton. Se on pelkkää hurskauden tuntemista ilman mitään taistelua, kun taas aiskhylonisen viisauden tehtävä on alituisesti todistaa jumalallinen oikeudenkäyttö oikeaksi ja sen vuoksi se jää aina tyydyttymättömäksi uusien ongelmien edessä. Sofokleella on tunnettavissa "Ihmisen raja", jota Apollon käskee tutkia, mutta se on ahtaampi ja rajoittuneempi kuin mitä se tarkoitti Apollonin esidionyysisella ajalla. Ihmisen itseä koskevan tiedon puute on sofoklinen (ongelma), ihmisen jumalia koskevan tiedon puute aiskhyloninen.
Hurskaus, luomisvietin ihmeellisin naamio! Antautuminen täydelliseen unimaailmaan, jolle suodaan korkein siveellinen viisaus! Paeta totuutta, jotta voisi matkan päästä palvoa sitä, pilviin peittynyttä! Todellisuuden kanssa sovittaminen, koska se on arvoituksellinen! Vastenmielisyys arvoituksen ratkaisuun, koska me emme ole jumalia! Halukas vajoaminen pölyyn, onnen lepo epäonnessa! Ihmisen korkein luopuminen itsestään korkeimmassa ilmaisussaan! Olemassaolon kauheuksien ja hirveyksien ihannointi ja kirkastuminen olemassaolon pelastusvälineinä! Ilontäyteinen elämä elämää halveksien! Tahdon triumfi sen kieltämisestä!
Tällä tiedon tasolla on vain kaksi tietä, pyhän ja traagisen taiteilijan tiet. Niille on yhteistä se, että ne voivat kuitenkin jatkaa elämää ilman säröä maailman tarkastelussaan, vaikka tietävätkin mitä terävimmin olemassaolon turhuuden. Elämän jatkamisen inho tajutaan luomisen välineeksi, olipa luominen pyhittävää tai taiteellista. Kauhea tai absurdi on ylevöittävää, koska se vapauttaa kauhusta ja inhosta, koska se siis on vain näennäisesti kauheata ja absurdia. Lumoamisen dionyysinen voima osoittautuu hyväksi vielä maailmankatsomuksen korkeimmalla huipulla, kaikki todellinen purkautuu lumeeseen, ja sen takaa ilmestyy yhtenäinen tahdonluonne, joka kätkeytyy nyt kokonaan totuuden häikäisevään mantteliin, viisauden sädekehään. Illuusio, harha, on huipussaan.
Nyt ei enää tunnu käsittämättömältä, että helleenistä maailmaa ohjasi apollonisena sama tahto, joka imaisi itseensä toisen ilmenemismuotonsa, dionysisen tahdon. Tahdon molempien ilmenemismuotojen taistelulla oli verraton päämärä, olemassaolon korkean mahdollisuuden luominen ja yltää myös siinä taiteen kautta vielä korkeampaan ylistämiseen.
Suomentanut Kimmo Jylhämö
Suomentajan viitteet:
1. Apollon on valon, sopusoinnun, ennustamisen ja parannustaidon jumala, niinikään musiikin ja kulttuurin suojelija. Apollonille kuuluu järjenkäytön puolustus. Dionysos on taas viinin ja kasvillisuuden jumala. Dionysoksen palveluksessa ja siihen liittyvässä viinihumalan hurmoksessa, ekstaasissa ihminen vapauttaa itsensä irrationaaliseksi ja eläimelliseksi.
2. Saksankielen Schein tavataan suomentaa myös mm. illuusioksi, pinnaksi, ilmeneväksi, näöksi, harhaksi.
3. Principium individuationis eli yksilöitymisperiaate.
4. Bakkhinen on peräisin latinasta, Bakkhos (lat. Bacchus), on eräs rakkaan Dionysos-jumalan monista nimistä (muita mm. Euios, Lysios, Zagreus).
5. Panheterinen koostuu sanoista pan (kaikki) + hetairia (ystävyys). Se on siis kaiken rakastamista, perheellisten siteiden unohtamista.
6. Delfoin kaupunki oli kuuluisa ennustuspaikka, siellä oli Apollonille pyhitetty temppeli, Delfoin oraakkeli. Papit ennustivat tulkitsemalla hurmostilassa olevan papittaren, Pythian, houreita.
7. Alunperin dityrambi oli Dionysoksen palvontaan liittyvä hurmioitunut runo. Se kuuluu lyriikan, laulurunouden lajiin, jota kuoro lauloi tavallisesti huilun säestyksellä. Myöhemmin 400-luvulla eKr. Ateenalaiset kehittivät sitä raskaammaksi, karsivat toistoa ja toivat tilalle tuli monimutkaisemman rakenteen.
8. Feidias oli 400-luvulla eKr. elänyt kuvanveistäjä.
9. Saturnaalit olivat muinaisessa Roomassa hillittömät juhlat 17.-23. joulukuuta, jolloin joulun tapaan annettiin lahjoja. Vangit ja orjat aterioivat isäntiensä kanssa ja antoivat heidän palvella itseään.
10. Hetairia (kreik.): ystävyys.
11. Euripides oli 480-406 eKr. elänyt tragediankirjoittaja, joka kirjoitti mm. tässä mainitun tragedian Bakkhantit (suom. M. Manninen, WSOY 1967).
12. Scopas ja Praksiteles olivat 300-luvulla eKr. eläneitä kuvanveistäjiä.
13. Pan on paimenten jumala. Taiteessa häntä kuvataan ihmishahmona, jolla on pukin sorkat ja sarvet.
14. Euripides, Bakkhantit: tässä oleva suomennos on Nietzschen käyttämästä versiosta. Olennaista Bakkhanteissa on hurmiollisuuden ohella mitallisuus, jota Nietzsche käyttää Apollonisen ja Dionysisen rinnakkaisuuden esimerkkinä. Käännöksessä saksan kielestä on kuitenkin tingitty mitallisuudesta. Ks. myös Bakkhantit, s. 33.
15. Midas oli kuuluisa puolimyytillinen fryygialaisten kuningas. Seilenos, Dionysoksen opettaja, oli taas pieni lihava viisas mies, joka oli yleensä kännissä. Seilenos vietti aikaansa satyyrien seurassa; vanhoja satyyreja kutsuttiin hänen nimensä mukaan seileeneiksi.
16. Theodikea eli jumalten oikeus.
17. Ananke (kreik. anagke) merkitsee kohtalon välttämättömyyttä.
18. Medusa on yksi kolmesta varsinaisesta gorgonista, pelottavasta kummituksesta. Myytin mukaan Gorgon muuttaa kiveksi sen, joka siihen katsoo.
19. Saksaksi anschauen.
20. Hostis (lat.): muukalainen, vieras, vihollinen, vastustaja.
21. Mittelgestalt: Saksan kielen Mittel merkitsee sekä välinettä että väliä, välissä olevaa tilaa. Mittel ja sen johdannaiset on suomennettu toisinaan väliksi ja toisinaan välineeksi.
22. Saksan kielen Mass ja sen johdannaiset sisältävät sekä kohtuullisuuden että mitallisuuden, kummatkin siis Apollonin ominaisuuksia. Välillä Mass on suomennettu kohtuudeksi ja välillä mitaksi.
23. Meeden agan (kreik): "ei kellekään liikaa" tai "kaikille kohtuullisesti".
24. Übermass
25. Erkenntniss
26. Psalmodia (kreik.) on psalmilaulu, myös liturgin ja kuoron välinen laulu.
27. Erinykset ovat kostottaria, jotka vainoavat niitä jotka surmaavat omia sukulaisiaan. Moirat taas ovat kohtalottaria, jotka kutovat, mittaavat ja leikkaavat poikki elämänlankamme punniten samalla hyvän ja pahan (Medusat selitetty viitteessä 18).
29. Sofrosyne (kreik.) merkitsee tervejärkisyyttä, siveellistä malttia, itsehillintää ja kohtuullisuutta. Nietzsche asettaa sofrosynen, terveen järjen, apollonista mitallisuutta (Mass), teorian tietämistä vastaan.
29 Apollon on valon, sopusoinnun, ennustamiseFriedrich Nietzschen teos Götzen-Dämmerung, oder Wie man mit dem Hammer philosophirt eli Epäjumalten tuho, tai miten moukarilla filosofoidaan, julkaistiin tammikuussa 1889, muutama viikko Nietzschen romahduksen jälkeen. Teoksen otsikko antaa kaikki tarvittavat vihjeet seuraaville sivuille käännettyjen fragmenttien lukemiseksi.
