Käymme seuraavassa läpi kaikki kahdeksan uutta oppikirjaa, joita kustantamot nyt tarjoavat lukion pakollisille filosofian kursseille. Johdannoksi perustelemme lyhyesti, miksi olemme nostaneet oppikirjojen arvostelun lehdessä näin keskeiseksi.
Oikeastaan syitä voi nähdä useitakin. Kun suomalaista filosofiaa julkaistaan yleensä harvakseen ja silloinkin usein rajatun kohdeyleisön saavuttavissa laitossarjoissa, erottuvat oppikirjat joukosta sekä lukuisuudellaan että potentiaalisen yleisönsä laajuudella. Tällöin sekä niiden julkisuusarvo että taloudellinen merkitys kustantajille ja kirjoittajille itselleen on melkoinen. On kuitenkin nähtävissä vieläkin perustavimpia tekijöitä kirjojen merkitystä arvioitaessa. Nostamme tässä esiin niistä kaksi.
Kun filosofia nyt rynnistää lukio-opetukseen laajalla rintamalla, on selvää, että kustantajien reaktioilla on kauaskantoiset seurauksensa. Varovastikin arvioituna nämä kirjat tulevat osaltaan määrittelemään tulevien ikäluokkien käsitystä filosofiasta pitkälle eteenpäin. Jokainen ymmärtää, ettei ole lainkaan yhdentekevää sen paremmin akateemisen maailman kuin yleisen kulttuurielämänkään kannalta, millainen käsitys filosofiasta nykyisille ja tuleville lukiolaisille muodostuu. Tätä konseptiota ei toki muodosteta yksin kirjojen perusteella, mutta on selvää, että niiden merkitys korostuu, kun toisaalta lukiofilosofian aikaisempi opetusperinne on Suomessa hyvin ohut ja toisaalta opetushallitus on luopunut kaikkia kouluja koskevista, yhteisistä opetussuunnitelmista. Opettajalla on oltava huomattavan laaja filosofis-pedagoginen sivistys, jotta hän kykenisi itse rakentamaan oppiaineestaan tasapainoisen kokonaisuuden, ja tämän sivistyksen mahdollisia puutteita tullaan taatusti paikkaamaan paljolti näihin uusiin oppikirjoihin tukeutuen.
Toinen oppikirjojen merkitystä perustavista seikoista on se, että Suomessa kurssikirjoja ovat olleet kirjoittamassa useat maamme vaikutusvaltaisimmista filosofeista toisin kuin maissa, jossa filosofian kouluopetuksen perinteet ovat pidemmät. Teoksia lukiessa huomaa pian, että oppikirjan muoto on sekä vaativa että varsin paljastava. Oppikirjat ovat lukijoilleen usein ensimmäisiä filosofiaan johdattavia teoksia, joissa pyritään samalla antamaan kokonaiskuva filosofian kentästä ja filosofisista lähestymistavoista. Tällöin myös kirjoittajat joutuvat valottamaan omaa käsitystään filosofiasta paljon armottomammin ja kirkkaammin kuin monissa oman tutkimuskohteensa rajattuun maailmaan jäävissä teksteissään. Jos lukiofilosofian oppikirjat tulevat jatkossa määrittämään sitä, minkälainen käsitys filosofiasta koulunuorisolle siirtyy, paljastavat ne samalla myös sitä, mikä nykyisen filosofisen eliitin oma filosofiakonseptio on. Nämä kaksi nivoutuvat samalla erottamattomasti yhteen, pyrkiihän jokainen kirjoittaja välittämään eteenpäin itse parhaaksi näkemänsä Filosofian. Katsomuksellisuus paistaa vääjäämättä läpi filosofiassa, haluttiinpa sitä tai ei.
Edellä esitettyä tematiikkaa lukijan on syytä pohtia oppikirjoihin tutustuessaan (myös tämän arvostelun yhteydessä), samoin kuin sitä, ovatko kaikki kirjoituspuuhiin ryhtyneet filosofit oivaltaneet tekstinsä painoarvon ja suhtautuneet tehtäväänsä tämän edellyttämällä tavalla.
Tapio Ahokallio & Matti Tiilikainen
Filosofia prima
Filosofia prima on joukon tuntemattomimpien tekijöiden Tapio Ahokallion ja Matti Tiilikaisen käsialaa. Ahokallio on ollut kuitenkin mukana tekemässä filosofian oppikirjaa aiemminkin. Hän on laatinut kysymykset, kaaviot ja päälukujen johdannot Kirjapajan edelliseen filosofian oppikirjaan (Juha Teräväinen, Johdatus filosofiaan).
Ahokallio ja Tiilikainen ovat jakaneet kirjansa yhdeksään päälukuun, joista suurin osa käsittelee eri aikakausien filosofioita: antiikin Kreikasta kuljetaan keskiajan ja valistuksen kautta aina 1900-luvulle saakka. Tekijät ilmoittavatkin saatesanoissaan, että kirja on historiallis-temaattinen. Antiikin maailmankuvista siirrytään keskiajan jumalkuviin, uuden ajan ihmiskuviin ja valistusajan tietoteoreettisiin pohdiskeluihin, 1800-luvun kehitysajatteluun ja lopuksi 1900-luvun filosofian pääsuuntauksiin. Ennen tätä historiallista matkaa on kysytty "mitä filosofia on", ja matkan jälkeen kysytään "mitä muuta filosofia on". Primassa keskitytään metafysiikan, tietoteorian ja teologian ongelmiin etiikka ja estetiikka saavat luvan olla tätä "muuta". Toisaalta vaikka Priman etiikkaa koskeva osuus onkin suppea, nostetaan siinä esille kaksi muissa kirjoissa vähälle huomiolle jäänyttä aihetta ihmisoikeudet ja ympäristöetiikka.
Prima sisältää aineistoa filosofian pakollista kurssia varten ja tarjoaa virikkeitä myös syventävien kurssien suunnittelemiseksi ja toteuttamiseksi. Priman jokainen luku jakaantuu "perustietoon" ja "lisätietoon". Lukuja seuraavat kysymykset ja pohdintatehtävät. "Lisätiedossa" esitellään historian suuria ajattelijoita. Mukaan on otettu muissa kirjoissa vähälle huomiolle jääneitä filosofeja, kuten Pierre Abelard, Mestari Eckhart ja Niccolò Machiavelli. Filosofien esittelyt ovat varsin yllätyksettömiä, sillä ne toistavat filosofian historian yleisesityksistä tuttuja tulkintoja. Historiallisten tekijöiden suhdetta filosofiaan ei tässäkään kirjassa juuri käsitellä.
Muutamilta filosofeilta on otettu esittelyn oheen joitakin sitaatteja, joita on kuitenkin vaikea ymmärtää sellaisenaan. Sitaatit on myös usein valittu tarkoitushakuisesti tukemaan tekijöiden ongelmallisia tulkintoja. Lisäksi sitaatit luovat filosofiasta kuvan pelkkänä kokoelmana nokkelia aforismeja.
Prima on esitystavaltaan innoton ja perin oppikirjamainen. Filosofisten ongelmien käsittely on sujuvaa mutta samalla pirstaleista ja pinnallisen kuvailevaa. Prima jää ulkokohtaiseksi faktakokoelmaksi, joka ei onnistu kytkemään filosofiaa oppilaiden elämään.
Aiheineen ja väreineen Priman kuvitus muistuttaa uskonnon oppikirjaa ja luo näin filosofialle hurskasta ja ylevää ilmettä. Tämäntyyppinen kuvitus ja ulkoasu omalta osaltaan vahvistavat kirjan ongelmallisen läheistä suhdetta uskonnon ja filosofian välillä.
Kirjan sanasto on yksinkertaisen selkeä. Se myös selvittää filosofisen termistön kreikan- ja latinankielistä alkuperää. Priman muita lisävarusteita ovat mittava suomenkielisen filosofisen kirjallisuuden luettelo, lukion filosofian opetussuunnitelma sekä liite "Virikkeitä filosofian syventäviin kursseihin". Erikoisuutena mukana on filosofisten suuntausten historiallinen kaavio, jollaisen olisi mielellään löytänyt muistakin oppikirjoista. Kaaviossa on kuitenkin yksi kuuden pisteen virhe, joka käy ilmi myös sanastosta: Tekijät ovat sekoittaneet fenomenalismin ja fenomenologian.
Timo Airaksinen & Anssi Kuusela
Lukion Filosofia
Timo Airaksisen ja Anssi Kuuselan Lukion filosofia jakautuu neljään päälukuun: etiikka, yhteiskuntafilosofia, tieto-oppi sekä taiteen ja estetiikan maailma. Yksittäiset filosofit esitellään omilla sivuillaan muun tekstin ohessa. Filosofian historialliset ainekset sisältyvät vain näihin lyhyihin esittelyihin sekä viittauksiin varsinaisessa tekstissä. Nämä esittelyt ovat täysin irrallisia ja ikään kuin pakollista täytettä suhteessa kirjan muuhun antiin. Kirjoittajien lähestymistapa on täysin epähistoriallinen, eikä Lukion filosofia onnistu kovinkaan hyvin tarkastelemaan "havainnollisesti ja ajanmukaisesti jokaisen yleissivistykseen kuuluvia filosofian peruskysymyksiä", vaikka näin takakannessa luvataankin.
Kirjan lopussa on suppea ja valikoiva filosofihakemisto, käsitehakemisto sekä erityisen suppea kirjallisuusesittely. Hauskaksi tarkoitettu filosofeja esittelevä kuvitus on kuin Valituista Paloista. Onneksi kuvitus muuttuu taidetta ja estetiikkaa koskevassa luvussa. Tämän luvun kuvateksteissä pohditaan kauneutta, rumuutta ja taidetta yleensä. Miksi vain tässä luvussa on tekstiä tukevaa kuvitusta? Ilmeisesti kuvat ja taide eivät tekijöiden mielestä kuulu etiikan ja tietoteorian maailmaan.
Tapa aloittaa oppikirja etiikasta on erinomainen, sillä etiikkahan on se filosofian alue, joka koskee lähimmin ihmisten arkipäivää, ja josta ihmiset nykyään ovat erityisen kiinnostuneita. Toisaalta etiikka nähdään nykyään usein myös ns. ensimmäisenä filosofiana, kohtana, josta kaikki filosofia alkaa. Valitettavasti Airaksinen ja Kuusela eivät kuitenkaan tartu tähän monien nykyfilosofian asettamaan haasteeseen etiikan keskeisyydestä, vaan tyytyvät luettelemaan tärkeinä pitämiään etiikan ajatussuuntia ja jopa sortuvat täysin kritiikittömään moralismiin.
Lukion filosofia palaa 40-50 -luvun kasvatuskulttuuriin. Kirja antaa yhtäällä hyvän käytöksen ohjeita, joita on höystetty etiikan teorioiden käsitteillä: "Bussi- tai ruokajonossa minulla ei ole oikeutta etuilla, koska silloin katsoisin, että minulla on etuoikeus mennä bussiin tai saada ruokaa" (s. 29). Toisaalla mennään silkan moralismin puolelle ilman mitään etiikan käsitteitä: "Esimerkiksi naisen ahdistelun tekee kuitenkin moraalittomaksi se, että naiset eivät heikompana osapuolena kykene pidättelemään miestä" (s. 30).
Lukion filosofiaa leimaa yksilöliberalistinen näkemys todellisuudesta ja tämä tuodaan myös kiertelemättä esille. Liberalismi tarkoittaa tässä muun muassa sitä, että klassinen Jumalan laki, jonka edessä hyveellisen ihmisen oli aiemmin polvistuttava, on nyt korvattu markkinoiden lailla. Jumalan sana, jota kouluissa takavuosikymmeninä päntättiin, on nyt markkinoiden sanaa. Tämä näkyy mm. seuraavasta kirjan argumentista: "Jotkut ihmiset ovat yritteliäämpiä ja kyvykkäämpiä kuin muut, ja he ansaitsevat tämän takia enemmän" (s. 54). Tuloerot ovat siis oikeutetut kyvykkyyden mukaan, mutta tekijät eivät sanallakaan puutu siihen, kuka kyvykkyyden arvottaa, ja missä mielessä siivoojan kyvykkyys on erilaista kuin filosofian professorin? Ilmeisesti markkinat itsestään selvästi määrittävät kyvykkyyden. Jotkut argumentit ovat tältä osin lähes käsittämättömiä: "Oikeudenmukaisuuden määritelmän mukaisessa tehokkaassa yhteiskunnassa kirjat ovat niin kalliita, että niitä on juuri ja juuri varaa ostaa tositarpeeseen" (s. 56).
Kirjan luvut muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden liberalistisesta ihanteesta, joka nykyään on kovin muodikasta. Myös tieto-oppi noudattaa samaa liberalistista linjaa lähentyen klassisen positivismin kantoja. Tekijöiden mielestä ihmisen ensisijainen suhde maailmaan on tietosuhde, jossa erityisesti tiede tuottaa tosia todellisuutta koskevia väitelauseita. Väitelauseet kootaan yhtenäiseksi maailmankuvaksi, joista yksinkertaisin on paras. Osaltaan tekijöiden käsitys kuvaa sitä, miten he näkevät etiikan täysin erillisenä alueena, joka ei liity mm. tietosuhteeseemme.
Kokonaisvaikutelmaksi jää, että Lukion filosofia on tehty suurella kiireellä sen enempää miettimättä lukiolaisen elämää ja koulun tarpeita. Kirja myös aliarvioi pahasti lukiolaisen eettisen pohdiskelun monivivahteisuutta sortumalla hypoteettisiin ongelmiin, jotka koskevat vain etiikan teorioita. Samoin on hämmästyttävää, että vaikka tekijät suhtautuvat liberalistisella vapaamielisyydellä taiteen ja estetiikan muutoksiin, he käsittelevät vain ns. korkeakulttuuriin kuuluvaa taidetta installaatioista postmoderniin taiteeseen, mutta eivät sano mitään siitä, mikä monelle lukiolaiselle on läheisintä: mediat, rockmusiikki, viihde yms. Liberalistis-sävytteisestä kokonaisuudestaan huolimatta kirja jää hajanaiseksi, osin käsittämättömäksi ja epäkriittiseksi. On sääli, että professoritason oppikirjassa suhtaudutaan ylimielisesti lukiolaisten ajatteluun.
Jussi Kotkavirta & Seppo Nyyssönen
Ajatus: Johdatus filosofiaan
Ajatuksen tekijäkaksikosta Jussi Kotkavirta on vastannut lähinnä kirjan filosofisesta sisällöstä, kun taas Seppo Nyyssönen on muokannut tekstiä koulukäyttöön sopivaksi ja kirjoittanut filosofian suuria hahmoja käsittelevät tietoruudut. Kotkavirta ja Nyyssönen ovat valistuksen hengessä lähteneet tekemään perinteistä oppikirjaa ja onnistuneet tavoitteessaan hyvin. Kirjan ulkoasu henkii perinteisyyttä, mutta se onnistuu tuttuudessaan ja turvallisuudessaankin herättämään mielenkiintoa ja innostusta. Taitto on selkeä, miellyttävä ja pääasiassa nykytaiteen piiristä valitut kuvat ovat vaikuttavia. Vaikka kuvat eivät aina selkeästi tekstiä tuekaan, niissä on filosofista latausta. Ainoana koko joukosta tässä kirjassa on harkittu ja samalla onnistunut kuvitus.
Aluksi kirjassa kartoitetaan kysymystä "mitä filosofia on" ja käsitellään valaisevasti filosofian suhdetta tieteisiin, kirjallisuuteen ja uskontoon. Seuraavaksi käsitellään "ongelmia" oleminen (metafysiikka), tietäminen (tietoteoriaa), hyvin eläminen (etiikkaa) ja ihminen. Kirjan loppuun Kotkavirta on suomentanut Immanuel Kantin artikkelin "Mitä on suunnistautuminen ajattelussa?".
Ensimmäisellä aukeamalla kirjoittajat määrittelevät Kantia seuraten, että filosofia on ajatuksellista orientoitumista eli suunnistautumista. Tämä lähtökohta on maanläheinen ja selkeä. Kotkavirta ja Nyyssönen eivät lankea liialliseen saneluun, yksinkertaistuksiin tai loputtomaan käsitteiden pyörittelyyn. Ajatus on sujuvaa ja yksinkertaista, mutta filosofian erityislaadun ja ongelmat säilyttävää tekstiä. Tekijät eivät julista tai kiihkoile, mutta eivät toisaalta kadota innostustaan.
Toisin kuin monista muista uusista filosofian oppikirjoista Ajatuksesta ei juurikaan löydä latteita tulkintoja filosofian historiasta. Tekijät esittelevät myös nykyajan filosofiaa asiantuntevasti ja laajasti. Kiitettävien ominaisuuksien alta pilkistää kuitenkin kuivahko ja varovainen akateemisuus. Kotkavirta ja Nyyssönen kasvattavat nuoria valistavassa hengessä, mutta kasvattavatko he kriittisiä muutoksen tekijöitä vai onko käsissämme virkamiesfilosofian piilo-opetussuunnitelma?
Kari Koukkunen & Raimo Tuomela
Lukiolaisen filosofia: Yhteinen kurssi
Kari Koukkusen ja Raimo Tuomelan Lukiolaisen filosofia on suomenkielisistä filosofian oppikirjoista ohuin: varsinaista tekstiä on alle neljäkymmentä sivua. Perusteksti on sijoitettu aukeaman oikealle sivulle ja vasemmalle sivulle on koottu tarkennuksia, tehtäviä, siteerauksia, filosofien esittelyjä ja valokuvia. Kirjan lopussa on ahdettu seitsemälle sivulle filosofian sukupuu, aikataulukko, henkilöluettelo, käsitteiden selitykset, suomeksi ilmestynyttä filosofista kirjallisuutta sekä ylioppilastutkinnon reaalikokeen filosofian kysymykset vuosilta 1986 - 1994.
Lukiolaisen filosofia erottuu muista oppikirjoista luotaantyöntävän ulkonäkönsä ansiosta. Kirjaan ei tee mieli tarttua. Sen kannet muistuttavat autokoulun oppikirjaa ja selaillessa mieleen palautuvat rippikouluajat. Kirjan valokuvien aiheita ovat esimerkiksi kivikirkko, jäkälä, vappumarssi, hautajaiset ja päätetyöskentely. Tätä kuvitusta kirjan takakannessa luonnehditaan "mieltä rauhoittavaksi, mutta uusia ajatuksia herättäväksi". Ilmeisesti kirjan ilmiasu ainakin tässä tapauksessa kuvastaa sen sisältöä.
Lukiolaisen filosofian tarjoilema käsitys filosofiasta on vaarallisen yksioikoinen ja pelottavan yksisilmäinen. Filosofiassa on kyse suuresta kehityskertomuksesta, jossa filosofia ensin tuottaa tehokkaasti toimivia erityistieteitä. Sitten filosofia liittoutuu näiden erityistieteiden kanssa. Lopulta filosofia paljastaa reaalisten ja partikulaaristen objektien takana piilevän ikuisen totuuden, joka saa ilmauksensa kaiken selittävässä teoriassa, maailman tarkassa, täsmällisessä ja yksiselitteisessä kuvauksessa. Filosofia on objektiivista tiedettä: "Filosofia ei sinänsä pyri mihinkään käytännöllisiin tuloksiin, ei ihmisten onnellistamiseen, ei yhteiskunnan oikeudenmukaistamiseen, eikä mihinkään muuhunkaan maailman menoon vaikuttavaan seikkaan" (s. 11). Voi vain kysyä, mitä tällainen käsitys filosofiasta sulkee ulkopuolelleen? Ja toisaalta, miten huonosti filosofia samalla näkee oman paikkansa maailmassa?
Yhteiskuntafilosofia ja kaikki sosiaaliseen tai poliittiseen liittyvät filosofian kysymykset loistavat poissaolollaan. Epähistoriallisuudessaan ja näkemyksensä ka/opeudessa Lukiolaisen filosofia tekee ennätyksen.
Etiikka olisi ollut parempi jättää kokonaan pois kuin sotkea se tämän kirjan moralistisiin näkemyksiin. Uskonnon oppikirjoista tuttuun tyyliin nykyajan eettisten ongelmien arkkiesimerkkeinä ovat aseistakieltäytyminen, seksuaalisuus ja armokuolema. Ja millä tavalla! "Vain nainen voi tulla raskaaksi, joten naisen uskottomuus voi johtaa kauaskantoisempiin seurauksiin" (s. 79). Kirjassa jopa yllytetään naisten ja lasten hyväksikäyttöön: "Naisten ja lasten hyväksikäytössä loukataan usein ihmisarvoa" (s.79). Näissä toimissa ihmisarvoa ei siis aina loukata. Onko tämä tosiaan lukiolaisen filosofiaa? Missä maassa ja minä vuonna?
Kirja opettaa lukiolaiselle: tieteiden kehitys ei johda minkäänlaiseen kehitykseen moraalin alueella. Kun "tiede etenee kohti entistä paremmin selittäviä ja lähempänä totuutta olevia teorioita" (s. 41), on ihmisen eettisen pohdinnan kyky kaventunut madon asteelle.
Jan Löfström
Invitation to philosophy for upper secondary schools
Invitation to philosophy on filosofian oppikirja niille, jotka suorittavat filosofian kurssinsa englannin kielellä. Kirjassa on kolmisenkymmentä sivua Jan Löfströmin omaa tekstiä ja saman verran otteita "englantilaisilta" filosofeilta.
Kirjan ansioksi on luettava tekstikatkelmat kuudelta filosofilta. Kirjasta saa yhden kuvan brittiläisen filosofian lainatuimmista nimistä 1600-luvun puolivälin Hobbesista 1800-luvun puolivälin Milliin. Tälle välille mahtuvat Locke, Berkeley, Hume ja Bentham. Tekstivalintoja voi tietenkin kritisoida. Esimerkiksi Humelta jokin sopivan mittainen essee kokonaisuudessaan olisi ollut parempi kuin osa pitkästä tutkielmasta. Kaikki katkotut filosofit eivät edes ole "englantilaisia" Hume ja Mill ovat skotlantilaisia, Berkeley taas irlantilainen.
Kokonaisuutena kirja näyttäisi soveltuvan paremmin englannin kuin filosofian opiskeluun. Kutsuna filosofiaan tämä sillisalaatti ei toimi. Löfströmin johdanto on suppea, ylimalkainen ja sekava. Myös lukemistona kirjan käyttökelpoisuutta voi epäillä, sillä pätevä opettaja kykenee keräämään jo olemassa olevista kirjoituksista sopivan lukupaketin.
Esa Saarinen & taustaryhmä
Filosofia
Mediaruhtinas Esa Saarinen on saa(lista)nut oppikirjalleen julkisuutta enemmän kuin muut kirjantekijät yhteensä. Monissa mediayhteyksistä on voinut saada jopa sellaisen käsityksen ettei muita oppikirjoja edes olisi olemassa ja vain Saarinen olisi ollut oppikirjantekopuuhissa.
Filosofian markkinointikin perustuu pitkälti Saarisen henkilöhahmoon, kaikille tuttuun tuotenimeen Esa Saarinen. Näin ollen ei ole yllättävää, että Saarinen rakentaa myös Filosofiansa filosofian historiassa vaikuttaneiden suurten henkilöhahmojen esittelyn varaan. Esipuheessaan Saarinen kirjoittaa: "Näkemykseni mukaan myös filosofiaa on hedelmällisintä lähestyä sähköistävien yksilöitten kautta." Hän yrittää tarjota lukiolaisille filosofian klassikkoja vielä nykyäänkin räjähdysvoimaisina ja sikaenergisinä aikalaisina.
Filosofien keskinäisiin vaikutussuhteisiin Saarinen ei juurikaan puutu. Saarisen yksilökeskeiseen filosofian historiaan ei myöskään sisälly erittelyjä yhteiskunnallisten ja historiallisten tekijöiden vaikutuksesta kunkin filosofin filosofiaan. Saarisen tulkinnat jäävät kaikesta hehkutuksesta huolimatta ohuiksi ja varsin "perinteisiksi", sillä ne toistavat mm. Bertrand Russellin ja Frederick Coplestonin auktorisoimia tulkintoja: Saarisenkin esittelyssä Platon on vapaan yhteiskunnan vihollinen ja Hume empiristinen tietoteoreetikko.
Saarisen esittelemä kuva filosofian historiasta on epähistoriallinen ja ylimalkainen. Karkeasti ottaen voisi väittää, että Filosofia on lyhennetty versio Saarisen aiemmasta myyntimenestyksestä Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle. Filosofiasta joitakin filosofeja on tiputettu pois ja uusina on otettu mukaan Rousseau, Sartre, de Beauvoir ja Wittgenstein.
Suurten ajattelijoiden esittelyn lisäksi Filosofian lopussa on oppikirjajoukon muhkein ja perusteellisin hakusanasto, jossa eritellään filosofian käsitteitä ja suuntauksia. Pituutta koko Filosofialle kertyy 300 sivua.
Saarisen Filosofiassa myönteistä on sen avoimuus ja luovuuteen yllyttävä tyyli. Saarinen onnistuu ottamaan huomioon lukio-opiskelun realiteetit: liian syvällinen ja vaikea jää koulun informaatiotulvassa liian syvälliseksi ja vaikeaksi. Hän on myös oivaltanut, että filosofian opiskelu voi olla hauskaa.
Saarisen tyyli kirjoittaa ja hehkuttaa joko ällöttää tai tempaa mukaansa. Opettajan työtä voi vaikeuttaa se, että Saarisen teho perustuu nimenomaan luettavuuteen. Filosofia on tehty luettavaksi mutta on toinen asia kuinka hyvin se evästää keskusteluun ja muuhun kirjan ulkopuoliseen filosofian opiskeluun. Graafikko Marjaana Virran taitto jakaa myös mielipiteitä: joko sitä voi pitää sekavana ja lukemista häiritsevänä kikkailuna tai sen voi nähdä muodostavan Saarisen kirjoitustyyliä ja esitystapaa tukevan ja eheyttävän Filosofian.
Kari E. Turunen, Reijo Wilenius & Esko Paakkola
Mitä on filosofia? Johdatus peruskäsitteisiin
Kirjan Mitä on filosofia takakannessa luonnehditaan tekijäryhmää "luotettavaksi". Kari Turunen on Jyväskylän yliopiston filosofian yliassistentti, Esko Paakkola on peruskoulunopettaja ja Kriittisen korkeakoulun pääsihteeri., ja Reijo Wilenius on Jyväskylän yliopiston täysinpalvellut filosofian professori. Wilenius on ollut kirjoittamassa filosofian oppikirjaa aiemminkin. Wileniuksen, Pellervo Oksalan, Lauri Mehtosen ja Matti Juntusen Filosofian kysymyksiä (myöhemmät painokset on julkaistu nimellä Johdatus filosofiseen ajatteluun) on ollut opetuskäytössä jo 1970-luvun lopulta.
"Luotettava tekijäryhmä" on luottanut omiin aiempiin kirjoituksiinsa. Esimerkiksi luku "Todellisuus ja maailmankatsomus" (s. 57-74) on pienin muutoksin suoraan Wileniuksen teoksesta Aatteiden maailma johdatus aikamme aatevirtauksiin (Gummerus 1982). Luku "ihminen" (s. 75-99) on taas kosmeettisin muutoksin peräisin suoraan mainitusta Wileniuksen ja kumppanien oppikirjasta.
Kirjaan on tungettu perustekstin lisäksi ennakkotehtäviä, anekdootteja, filosofien pienoiselämänkertoja, kysymyksiä ja kuvatekstejä. Tämä paljous tekee kirjan ulkoasusta sekavan ja levottoman. Tosin kirjaa mainostetaankin takakannessa "joustavakäyttöiseksi".
Kirjoittajat toivovat "ohjeissaan käyttäjälle", ettei filosofia "muodostu ulkoaopittavaksi lisäpainolastiksi jo raskaaseen reppuun" (s. 5). Tämän kirjan kohdalla pelko onkin todella aiheellinen. Kirjaan on ängetty vähän kaikkea mahdollista filosofian alalta. Mitä on filosofia on luettelomainen filosofian pikkujättiläinen, jossa pyritään esittelemään lyhyesti kaikki mahdolliset filosofiset "ismit" ja aatteet. Ongelmakeskeisyyteen ja -lähtöisyyteen ei pyritä, vaan opiskelijan pää kaadetaan täyteen ensyklopedista silppua.
Mitä on filosofia on kirjoitettu raskaaseen ja puuduttavaan tyyliin ja sen loppuun lukeminen tuottaa tuskaa. Herää vahva epäilys siitä, onko tämä oikea tapa opettaa filosofiaa ihmisille, joista suurin osa ei ole valmiiksi innostunut ja kiinnostunut filosofian opinnoista.
Myönteistä on joidenkin suomalaisten filosofien (Erik Ahlman, Eino Kaila, Sven Krohn, Lauri Rauhala, J.V. Snellman, G.H. von Wright) esittely tai edes mainitseminen. Samoin kirjan sanasto on varsin laaja, kuten myös kirjallisuusluettelo. Sanaston ja kirjallisuusluettelon lisäksi loppusivuilla on nimihakemisto sekä erikoisuutena lyhyt kirjan sisällön esittely.
Juha Varto
Filosofian taito 1
Juha Varton Filosofian taito 1 poikkeaa muista jo kirjamaisella ulkoasullaan. Varto on myös ainoa, joka on tehnyt kirjansa yksin ilman toista tekijää tai taustaryhmää. Kieliasultaan ja tyyliltään kirja on joukon hiotuin ja luettavin. Sisällöllisesti Varton tapa johdattaa filosofiaan on varsin omalaatuinen, rohkea ja uskaliaskin. Varto on onnistunut rikkomaan oppikirjan tavanomaisen mallin, jonka muut kirjoittajat ovat lähes poikkeuksetta omaksuneet. Tekijä ei lähde tarkastelemaan filosofiaa 'perinteisistä' filosofian osa-aluejaoista lähtien (temaattisesti) tai historiallisesti. Sen sijaan näyttää siltä, että Varto pyrkii johdattamaan lukijansa filosofiaan siinä järjestyksessä kuin filosofiset kysymykset ihmiselossa nousevat. Tapa on varsin erilainen kuin esimerkiksi Juha Teräväisen oppikirjassa Johdatus filosofiaan, jossa esitystapa on temaattinen.
Varto aloittaa kirjansa itse suomentamallaan Platonin Valtio-dialogin kuuluisalla luolavertauksella. Maailmassa olemisen tarkastelusta Varto etenee etiikkaan ja tietämisen ongelmaan. Läpi koko kirjan Varton johtoajatuksena on luonnollisen maailmasuhteen kyseenalaistaminen ja siitä vapautuminen filosofisen asenteen ja filosofian taidon avulla. Lopuksi käsitellään filosofian taitoa, joka on ajattelemisen taitoa. Ajatteleminen ei tuota mitään valmista vaan säilyy etsimisenä ja toimintana, joka pyrkii dialogisesti muuttumaan ja kehittymään sekä säilyttämään yhteyden omaan elämäämme.
Vahvimmillaan Varto on kirjoittaessaan etiikasta. Etiikaa ei eroteta omaksi osa-alueekseen, vaan se perustaa filosofisia pohdintoja kautta koko kirjan. Varto kannustaa lukijoitansa pohtimaan eettisten kysymysten omakohtaiseen pohdintaan sen sijaan että esittelisi moraaliteorioiden kirjon.
Platonin ja Sokrateen ohella Varto hyödyntää (eksplisiittisesti ja implisiittisesti) tämän vuosisadan filosofeista fenomenologisen filosofian edustajia Edmund Husserlia, Martin Heideggeria, Emmanuel Levinasia ja Maurice Merleau-Ponty'ta (vaikka jälkimmäistä ei mainitakaan). Myös Friedrich Nietzsche, Martin Buber ja Simone Weil nousevat esille, mutta näiden lisäksi muita filosofeja ei sitten juurikaan mainita.
Varto käyttää runsaasti epämääräisiä viittauksia "varhaisempaan filosofiaan", "aikamme filosofiaan", "uudempaan eurooppalaiseen filosofiaan", "Eurooppalaisiin ajattelijoihin" jne. Nämä jättävät lukijan ihmettelemään keihin ja mihin viittaukset kohdistuvat, kuinka kattavia ja osuvia nämä viittaukset ovat.
Varto on ottanut tehtäväkseen luoda yhtenäisen ja näkemyksellisen filosofian oppikirjan. Siinä mielessä kirja on "toisenlainen". Mutta toisaalta Varton käsittelyssä hyödynnettyjen ajattelijoiden lähtökohtien erilaisuus ja yhteensovittamattomuus häviää Varton omaan totaliteettiin. Kirjan tarkoitus on johdattaa "etsimään ja tunnistamaan lukijan oman ajattelemisen taidon", mutta kuinka paljon Varto jättää tälle mahdollisuuksia, kun hän itsekin tarjoaa vain yhden ajattelun ja ajattelutavan.
Varto vastustaa relativismia, koska se on hänen mukaansa hybriksen eli ylimielisyyden ohella vastakohtainen filosofiselle asenteelle. Relativismin ongelman hän kiertää sillä, ettei hän tarjoa vertailukohtia: hän ei aseta omaa filosofiakäsitystään suhteeseen muiden käsitysten kanssa. Mutta jos "ylimielisyys tarkoittaa sitä, että kuvittelee aiheettomasti ihmisen pystyvän ratkaisemaan koko todellisuutta koskevan ongelman" (s. 145), miksei todellisuuden ongelmaa oteta vakavasti ja valoteta sitä monista erilaisista näkökulmista. Luulisi filosofiaankin pätevän saman kuin maailmasuhteeseen, josta Varto toteaa: "moninaisuus ja erilaisuus ovat tällöin eettisesti kestäviä päälinjoja, joita olisi noudatettava: mitä enemmän erilaisuutta ja moninaisuutta elämismaailmassa säilyy, sitä enemmän myös itsellä on mahdollisuuksia kokonaiseen maailmasuhteeseen ja sitä vähemmän itse rajoittaa toisten ihmisten maailmasuhteita" (s. 92).
Opettajalta ja oppilaalta Filosofian taito vaatii runsaasti kriittisyyttä, myös siksi että se asettaa filosofiset tavoitteensa oppikirjatasoa korkeammalle. Opetuskäyttöä ajatellen kirjan puutteena on esittelyn ja erittelyn vähäisyys. Vaikka tämä "normitettava" tai "tietämisen pakon" puoli ei koulufilosofiassakaan ole ratkaisevinta, kuuluu se kuitenkin siihen elämismaailmaan, jossa opettajat ja oppilaat elävät eikä sitä voida näin sivuuttaa.
Kahdeksan kirjakustantajaa reagoi kuin uuden Raamatun suomennoksen valmistuessa. Julkaistaan kultakantista taskuversiota matkalle mukaan, pahvilla päällystettyä perheversiota kotikäyttöön. Toisten hengennälkä tyydyttää kirjakauppiaan ruumiin. Nyt kysymys ei ole kuitenkaan uudesta Raamatun suomennoksesta vaan lukioiden pakollisesta filosofiasta ja sen tarjoamasta markkinaraosta. Raamatun uutta käännöstä valmisteltiin vuosikymmeniä. Filosofian oppikirjat eivät varmasti tarvitse yhtä paljon aikaa valmistuakseen, mutta onko taloudellinen houkutus silti johtanut tässä tapauksessa hätiköintiin?
Opettaja on valinnan edessä. Aiemmin oli vain muutama varteenotettava opus harvojen lukioiden harvoille filosofian tunneille. Ja nyt yhtäkkiä kahdeksan kirjaa kaikkien lukioiden yhtä harvoille tunneille. Mutta mihin vanhat kirjat ovat kadonneet, onko filosofia todella muuttunut muutamassa vuodessa? Uusiutuvatko filosofian kirjat muiden oppikirjojen tapaan tästä lähin vuosittain?
Filosofian tieto on siksi mielenkiintoista, ettei sitä perinteisen opin mielessä ole. Toisin kuin kouluopetuksen rungon muodostavilla oppiaineilla (kielet, matematiikka, muut reaaliaineet) filosofialla ei ole ennalta määrättyä lähestymistapaa eikä sen piirissä vallitse yksimielisyyttä edes siitä, mikä on sen erityinen tutkimuskohde tai onko filosofialla lainkaan mitään erityistä tutkimuskohdetta. Oikeastaan jo filosofian sisällyttäminen reaaliaineisiin herättää kysymyksiä. Muut oppiaineet voivat tarjoutua filosofisen pohdinnan kohteeksi ja tarjota filosofialle lähestymistapoja. Kärjistäen voidaan jopa kysyä, olisiko tämä ainoa filosofialle mahdollinen olemassaolon muoto ja täten ainoa tapa, jolla se voisi tulla mukaan kouluopetukseen. Tähän viittaavaa keskustelua on kuitenkin käyty hyvin vähän eli lukion tuntijaon rikkova ajattelu on ilmeisesti vielä tänä päivänä liian radikaalia. Tehdäänkö filosofiasta tiedettä tieteiden joukkoon ja yhtä uutta informaatiosisältöistä oppiainetta entisten rinnalle?
Edelliseen liittyen voidaan myös ihmetellä opettajan-oppaan asemaa. Tässä vertailussa on arvioitu vain oppikirjoja, mutta moni opettaja on sanonut valitsevansa oppikirjan juuri opettajan oppaan perusteella. Mitä mahdollisuuksia opas valmistaa opetukselle, miten se helpottaa opettajan työtä? Tässä tapahtuu kummia. Määrääkö oppikirjan valinnan siis opettajan työ, oppilaiden tarpeet vai opetusuunnitelman tavoitteet? Entä miten käy sisältötiedon ja didaktiikan suhteelle? Pahimmillaan didaktiikasta voi tulla vain väline jo olemassa olevan tiedon siirtämiseen. Suoraviivaisen kuvion ainoaksi ongelmaksi jää tällöin, miten elävää ja hauskaa filosofian opetus on. Miten olla väsyttämättä opiskelijoita hengiltä? Sirkus astuu filosofian tunneille.
Äidinkielen opetuksessa yhdistyy pyrkimys siirtää perinnettä kykyyn tuottaa omaa tekstiä ja kriittisesti arvioida toisten kirjoittamaa. Varsin samankaltaisia piirteitä on mahdollista löytää filosofian tehtävistä koulussa. Kysymys ei ole oppijärjestelmän omaksumisesta vaan oman näkemyksen etsimisestä. Kysymysten, niiden asettamisen tavan, sallittujen vastausten, sallittujen vastaamisen tapojen, kaiken on ponnistettava ensisijaisesti luokasta, ihmisten joukosta, joka on pakotettu yhteenkokoontumiseensa filosofian tunnille. Filosofia on tehtävä. Ja toisaalta: filosofia jo on lukiolaisilla, ennen filosofian opetuksen virallista aloittamista. Miten tätä hyödynnetään? Miten "lukiolaisten filosofia" hyväksytään filosofiaksi? Antavatko kirjakustantajien reaktiot siihen mahdollisuutta? Antaako "oppikirja" siihen koskaan mahdollisuutta?
Arvioimissamme oppikirjoissa on muutamia, joita kannattaa hyödyntää, eikä tyytyä vain yhden kirjan määrittämään filosofiaan. Haluammekin lopuksi antaa konkreettisen neuvon. Opettajan kannattaa hankkia itselleen useampi kirja. Oppilaat ostavat vanhanaikaisen ruutupaperivihkon. Tässä on opetuksen aineellinen perusta. Tästä alkaa opettajien ja oppilaiden yhteistyö.
Työryhmä
Vesa Jaaksi
Kimmo Jylhämö
Samuli Kaarre
Reijo Kupiainen
Mikko Lahtinen
Mika Saranpää
Tuukka Tomperi
Tommi Wallenius
