Mikko Lehtonen on innostunut maailman menosta. Hän hahmottaa keväällä tarkastetussa väitöskirjassaan Kyklooppi ja kojootti (Vastapaino 1994) kirjallisuudentutkimukselle villisti nelistävän kohteen, kojootin, joka identifioi koko kulttuurista todellisuutta. Lehtosen mukaan kojootin perässä eivät pysy muut kuin maailmallisuuteen osallistuvat tutkijat, nomadit. Nämä eivät liiku tekstuaalisuuden ja teorian yläilmoissa vaan hakeutuvat tekemisiin alhaisen ja konstikkaan arjen, esimerkiksi ruumiillisuuden kanssa.
Onko Lehtosen tuottamasta uudesta tutkijakäsityksestä aseeksi, jolla humanistit pystyvät todistamaan, että he eivät ole vieraantuneet maailmasta vaan päinvastoin syövät sitä silmillään, likistelevät sitä ja juopuvat siitä? Lähden etsimään tähän vastausta tarkastelemalla sitä, miten Lehtonen kuvaa tutkimuksensa syntyprosessia väitöskirjansa alkulehdillä ja selvitän, millaiseksi hän tuottaa siinä suhteensa maailmaan mikä on hänen maailmallisuutensa.
Lehtonen kuvaa omaa tutkijapositiotaan Jan Vermeerin maalauksen Maantieteilijä avulla. Maalaus esittää kammioonsa hautautunutta, ulkomaailmasta poispäin kääntynyttä tutkijaa, josta Lehtonen sanoo poikkeavansa siinä suhteessa, että hän on työskennellyt myös ulkomaailmassa. Lehtonen joutuu tosin myöntämään, että maailmallisista intresseistään huolimatta hän on monesti muistuttanut maantieteilijää sillä erotuksella, että hänen työvälineenään ovat kartan ja harpin sijasta olleet tekstit.
Lehtonen ei kuitenkaan halua leimautua maantieteilijäksi, vaan käyttää väitöskirjansa kolmesataa sivua sen osoittamiseen, että tekstien kanssa seurustelu on yksi maailmallisuuteen osallistumisen muodoista todellisuus on hänen mukaansa ymmärrettävissä ainoastaan kielen ja merkitysten tuotteina. Lehtonen ei kiellä ajatusta, etteikö todellisuus rakentuisi muustakin kuin diskursseista, mutta sanoo tämän muunkin olevan ymmärrettävissä vain diskurssien kautta. Lehtosen näin hahmottamaa maailmallisuutta kuvaa hyvin hänen Tuomari Nurmiolta lainaamansa säe:
Mä sanoja syön ja sanoja juon ja sanoja oksennan. Puren, nielen ja sulatan, ponnistan ja ulostan. Sanoja, sanoja, sanoja, sanojen perään, sanoja illalla, sanoja yöllä ja sanoja aamulla heti kun herään. Mä sanoilla leikin ja sanoilla lyön ja sanoihin sekoan. Mä sanoja hoen sanasta sanaan, sanoilla saarnaan ja sanoilla manaan.
Lehtosen maailmallinen tutkija, nomadi, on siis mies, jolle maailmallisuus on sanojen syömistä, juomista ja oksentamista. Lehtonen sanoo itse harjoittaneensa näitä nomadisia paheita muiden muassa Cambridgen yliopiston kirjastossa ja Dartmouth Collegessa (New Hampshire), jonka kirjaston nojatuolien hän korostaa olevan "upottavia".
Lehtonen on siis itse uppoutunut maailmallisuuteen akateemisissa salongeissa, mutta olisi kiinnostava tietää, miten sananiekalle käy, kun hän eräänä polttavana päivänä syöksyy kojootin perässä ei-akateemisille aroille, jossa sellaiset diskursiiviset elementit kuten eleet, ilmeet ja muu ruumiin kieli ovat hallitsevia maailmallisuuden muotoja sanojen sijasta?
Yhden mahdollisen vastauksen kysymykseen antaa Charles M. Schulz teoksessaan Pelko pois, Jaska Jokunen. Korostan, että Schulzin teoksen pohjalta tässä tuottamani vastaus on rakennettu tarkoituksellisesti kertomuksen muotoon, sillä vastauksellani on erityiset lähtökohdat. Tarkoitukseni on selvittää Lehtosen esittämästä maailmallisuuteen antautumisen ajatuksesta juopuneiden humanistien ajatuksia.
Schulzin kuvasarjan (numero 1) päähenkilö, Ressu-koira, saa tarinassa vieraakseen veljensä Rempun, joka elelee autiomaassa kojoottien kanssa. Identifioin Rempun nomaditutkijaksi ja hänen veljensä Ressun perinteiseksi humanistitutkijaksi, joka Lehtosen väitöskirjan hätäisesti selattuaan on keksinyt, että Remppu maailmallisine intresseineen on oiva vastus hänen periviholliselleen, naapurin kissalle. Naapurin kissa on ilkeämielinen suoran toiminnan mies, joka katsoo silloin tällöin asiakseen kynsäistä teorioihinsa ja sanoihinsa uppoutuvaa Ressua ja muistuttaa häntä alhaisesta ja konstikkaasta arjesta.
Ressu toivoo ratkaisevansa sanallisuuden ja ruumiillisuuden välisen ristiriidan Rempun avulla ja odottaa ilmeisesti muhevaa kaksintaistelua, joka osoittaisi, että maailmallisesti orientoituneista tutkijoista on suoran toiminnan miehien edustamalle ruumiillisellekin maailmallisuudelle vastusta. Ressu joutuu kuitenkin pettymään, sillä nomadi-Rempun käsitys maailmallisuudesta poikkeaa huomattavasti hänen ja naapurin kissan käsityksistä. Remppu ei taida ruumiin kieltä. (Ks. kuvasarja 2 seuraavalla sivulla.)
Erilaisiin maailmallisuutta koskeviin käsityksiin liittyvät toimintatavat poikkeavat siinä määrin toisistaan, että nomadista ei ole kaksintaistelun ratkaisijaksi. Tilanne on sama kuin jos karateka ja judoka laitettaisiin kilpailemaan keskenään: kumpikin lähestyy toista erilaisin ottein ja iskuin, jolloin tasaveroista kohtaamista ei pääse syntymään, vaan seurauksena on hapuilevaa kissa ja hiiri -leikkiä.
Ressun, perinteisen humanistitutkijan odotukset sanallisuutta ja ruumiillisuutta painottavien kulttuurien välisen kiistan ratkaisemiseksi virittyvät turhaan. Pettymys aiheutuu mielestäni olennaisesti siitä, että Lehtonen väittää maailmallisuuden olevan luonteeltaan ei-akateemista, osallistumista arjen likaisuuteen.
Lehtosen maailmallisuus näyttäytyy kuitenkin hänen tuottamansa diskurssiteoreettisen ajattelun myötä sanalliseksi maailmaan heittäytymiseksi. Ruumiillisuutta ja erityisesti ulkopuolista kosketusta kavahdetaan tuottamassani kertomuksessa niin humanisti-Ressu kuin nomadi-Remppukin väistävät naapurin kissan tassua. He turvautuvat ruumiillisuuteen vain tämän ulkopuolisen uhan säikäyttämänä ja katselevat, koskettelevat ja koettelevat toisiaan.
Miten Lehtonen lienee ajatellut näiden akateemisuudesta hurmioituvien arkajalkojen osallistuvan ei-akateemisen maailman rientoihin kojootteja jäljittäessään. (kuvasarja 3)
Minusta näyttää siltä, että Lehtonen jättää synnyttämänsä nomadin pärjäämään yksin pahaa, ei-akateemista maailmaa vastaan. Tai sitten hän on ajatellut, että kukaan ruumiillisuutta painottavista maailmallisuuden edustajista ei kuitenkaan kutsuisi nomadi-tutkijaa, harmaata hujoppia tai kuivaa kotlettia, bakkanaaleihin vaan nämä saisivat rauhassa kerätä pölyä Cambridgessa tai Dartmouthissa.
