Charles Taylor on huomattava kanadalainen nykyfilosofi, joka on tullut tunnetuksi mm. teoksestaan Sources of the Self ja Hegel-kirjoistaan Hegel (1975) ja Hegel and Modern Society (1979). Yksi Taylorin keskeisistä teemoista ensimmäisestä monografiastaan The Explanation of Behaviour (1964) lähtien on ollut erilaisten reduktionististen hankkeiden vastustaminen. Osansa kritiikistä ovat saaneet mm. behavioristinen psykologia ja koko positivistinen tieteenihanne sekä monet muut luonnontieteelliseen selitysmalliin perustuvat projektit ihmistieteiden alueella. Lähinnä hänen tarkoituksenaan on ollut vastustaa positioita, joita voidaan luonnehtia 'naturalistisiksi'. Naturalismilla tarkoitetaan tässä sellaisia reduktionistisia hankkeita, jotka virheellisesti kuvittelevat ihmisen ja ihmisyhteisöjen olevan analysoitavissa puolueettoman päältäkatsojan riippumattomasta ja objektiivisesta perspektiivistä. Ihmistieteissä tällaiset epäkulttuurilliset tarkastelut eivät toimi, sillä ne erehtyvät pitämään objektiivisina tosiseikkoina ilmiöitä, jotka ovat historiallisesti muodostuneita ja tyypillisiä vain tietylle elämänmuodolle.
Taylorin erään keskeisen tukimuskohteen, modernin identiteetin, suhteen tämä tarkoittaa sitä, että naturalistiset ja epäkulttuuriset selitysmallit luulevat länsimaisen modernisuuden keskeisten piirteiden (kuten individualismin nousun, välineellisen järjen korostamisen, tosiasioiden ja arvojen erottamisen, 'maallistumisen') olevan kaikkien inhimillisten kulttuurien potentiaalinen kehitysaste. Taylor itse pyrkii omassa historiallista ja kulttuurillista tarkastelua korostavassa näkemyksessään hahmottamaan modernia ihmistä ja modernin kulttuuria vain eräänä mahdollisena elämänmuotona. Modernilla (länsimaisella) ihmisellä on oma historiansa, joka ei ole muotoutunut välttämättömien kehityskulkujen mukaan, vaan ihmisen itsensä käymien kiistojen ja kamppailujen myötä. Tätä modernia indentiteettiämme Taylor tutkii myös Autenttisuuden etiikassa.
Autenttisuuden etiikassa Taylor ei käytä niin mittavaa lähdeaineistoa ja samanlaista tutkimuksellista tarkkuutta kuin huomattavassa länsimaisen identiteetin rakennuspuita tutkivassa teoksessaan Sources of the Self. Tämä selittyy sillä, että Autenttisuuden etiikan pohjana on neljä radioesitelmää (jotka julkaistiin alun perin vuonna 1991 nimellä The Malaise of Modernity). Modernin identiteetin aineksista Tayloria huolestuttavat tällä kertaa lähinnä (1) individualismi ja (2) välineellisen järjen ylivalta sekä (3) ne ongelmat, joita näistä kahdesta mahdollisesti aiheutuu.
Taylorin mukaan modernin individualismin tekee mahdolliseksi uuden ajan alusta alkanut vanhan hierarkisen maailmanjärjestyksen murentuminen. Nykyään yhä useammalla ihmisellä on mahdollisuus aivan toisessa mittakaavassa kuin aiemmin valita oma elämäntapansa, vakaumuksensa jne. sekä näin hallita oman elämänsä edellytyksiä. Emme enää ole suuressa määrin perittyjen rooliemme ja asemiemme vankeja, eikä yhteisömme perustu Jumalan tai luonnon asettamaan järjestykseen. Välineellisellä järjellä Taylor taas tarkoittaa sellaista maksimaaliseen tehokkuuteen pyrkivää rationaalisuutta, jota käytämme pyrkiessämme saavuttamaan jonkin päämäärän mahdollisimman taloudellisesti. Tämänkaltaista kustannushyöty-analyysiä voisi Heideggerin termein kutsua "laskevaksi ajatteluksi".
Itse aktiivisesti politiikkaan osallistuneena Taylor on myös huolissaan politiikasta vieraantumisesta, jota individualismi ja välineellisen järjen korostaminen vahvistavat. Politiikasta vieraantumisesta taas muodostuu itse itseään vahvistava kehä: mitä enemmän politiikasta vieraannumme, sitä vähemmän meillä on vaikuttamisen ja kontroloinnin mahdollisuuksia, ja mitä vähemmän meillä on mahdollisuuksia vaikuttaa, sitä vieraammalta ja ulkopuolisemmalta politiikka meistä tuntuu.
Tämänkaltaista modernisuutta koskevaa keskustelua on käyty runsaasti eri muodoissa. "Modernisuuden tuomitsijat" näkevät modernin ajan 'edistyksen' vain rappiokulkuna, jonka myötä olemme menettäneet korkeammat ideaalimme ja latistuneet narsistisiksi ja itseemme käpertyneiksi oman edun tavoittelijoiksi. "Modernisuuden ylistäjät" taas näkevät modernin ajan voittokulkuna, joka on mahdollistanut yksilönvapaudet ja luonut yksilöille mahdollisuudet itsensä löytämiseen ja itsemääräämiseen. Tässäkin kiistassa Taylor on aristotelisen "kultaisen keskitien" kulkija. Hänen näkemyksensä mukaan sekä modernisuuden ylistäjät että arvostelijat ovat molemmat väärästä, sillä kumpienkin näkemykset perustuvat liian yksipuoliseen tulkintaan modernisuudesta. Molemmissa näkökannoissa on myös oma järkensä, joten ei ole hyödyllistä yksioikoisesti väitellä modernisuuden puolesta tai vastaan. On tutkittava modernisuuden sisältöä ja kiisteltävä sen oikeasta tulkinnasta.
Modernilla ajalla alkaa muodostua sille ominainen etiikka, jota Taylor kutsuu "autenttisuuden etiikaksi". Autenttisuuden etiikka perustuu ajatukseen ihmisestä itsestään etiikan lähteenä: hyvyys voidaan löytää/tunnistaa omista sisäisistä moraalisista tuntemuksistamme. Etiikan lähde nähdään olevan meissä itsessämme, eikä esimerkiksi Jumalassa, joten "(m)eidän on saavutettava kyky kuunnella moraalitunteita, jotta voisimme olla aitoja ja ehjiä ihmisiä" (s. 56). Ihmisenä olemisenkaan ei enää ainakaan romantiikan jälkeen ymmärretä olevan kaikkien ihmisten kohdalla samanlaista, vaan meillä jokaisella on oma yksilöllinen olemisen tapamme. Jokaisen on luotava oma identiteettinsä ja oltava sille uskollinen.
Näin myös autenttisuuden idea saa erilaisia tulkintoja, koska jokainen pyrkii löytämään oman autenttisuutensa, oman tapansa olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä. Autenttisuuden ideaan ja nykyiseen autenttisuuden idean läpäisemään kulttuuriin sisältyykin siten monia sisäisiä jännitteitä, heikkouksia ja epäjohdonmukaisuuksia. Monet autenttisuuden kulttuurin muodot (mm. sen kaikkein narsistisimmat muodot) eivät Taylorin mukaan tee oikeutta 'alkuperäiselle' autenttisuuden idealle. Päinvastoin, ne kääntyvät autenttisuuden ideaa vastaan ja näin ollen vain edesauttavat sitä välineellisen järjen ja atomismin ylivaltaa, jota niiden piti vastustaa.
Taylor ei kuitenkaan lähde tuomitsemaan "egoismin saastuttamia" autenttisuuden kulttuurin muotoja, koska tämä johtaisi helposti koko autenttisuuden kulttuurin tyrmäämiseen. Hänen pyrkimyksenään on näiden vääristyneiden kulttuurinmuotojen kohentaminen opettamalla mitä tällaisen toiminnan sisältämä etiikka tarkoittaa. Autenttisuuden etiikka osallistuukin kamppailuun autenttisuuden oikeasta sisällöstä, pyrkimyksenään nostaa autenttisuuden kulttuurin tasoa.
Autenttisuuden etiikassa Taylor kannattaa kolmea kiistanalaista teesiä: "(1) autenttisuus on pätevä ihanne; (2) ihanteista ja niistä seuraavien käyttäytymismuotojen johdonmukaisuudesta voi käydä mielekästä keskustelua; (3) tällaiset väittelyt eivät ole elämänkäytännön kannalta merkityksettömiä" (s. 54.) Mielekäs eettisten kysymysten pohdinta edellyttää Taylorin mukaan aina keskustelua ja omien eettisten lähtökohtien artikulointia. Hänen mielestään vain artikuloidut eettiset kannanotot voivat olla todella motivoivia ja identiteettiä rakentavia. Tämän perusteella kovinkaan monella meistä ei ole 'identiteettiä' tässä mielessä, sillä kuinka moni meistä todella läpikotaisin 'tuntee itsensä' ja omat eettiset motiivinsa, vaikka se kuinka toivottavaa olisikin.
Eli voivatko ideaalit perustua järkeen tai olla täysin vastuussa järjelle? Vai kurottautuuko järki oman alueensa ulkopuolelle käsitellessään ideaaleja? Toisaalta voidaan myös epäillä sitä, voivatko nämä meidän rationaalisesti hyväksyttävät (ja autenttiset) ideaalimme todella olla jotakin muuta kuin meidän jo entuudestaan omaamiamme asenteita tai auktoriteeteilta omaksuttuja käsityksiä? Taylorin vastaus on: ideaalien täytyykin voida olla vastuussa järjelle ja autenttiset ideaalit voivat olla vastarinnassa vallitseviin moraalikäsityksiin nähden.
Olen samaa mieltä Taylorin kanssa, että olisi hyvä, jos toimintamme olisi mahdollisimman 'järkevää' ja toimintamme motiivit meille mahdollisimman läpinäkyviä. Mutta toisaalta järkeä olisi syytä ajatella myös Toiseuden, erilaisuuden ja monikulttuurillisuuden palvelijana eikä niille tuomioita langettavana herrana, kuten monenlaisista filosofista lähtökohdista lähtien nykyään korostetaan.
Entä sitten se oikea tulkinta autenttisuudesta, 'autenttisuus itsessään', jota vasten näitä autenttisuuden kultuurisia ja historiallisia ilmenemismuotoja voidaan tarkastella ja arvostella? Taylor ei vetoa vain 'paras argumentti voittaa' -väittelyyn, vaan perustaa myös "yhteiseen merkitysnäkökenttään" ja "tiettyihin yhteisiin arvokriteereihin". Vaikka erilaisilla kulttuureilla ja elämänmuodoilla on erilaiset 'moraalikartat' ja merkityshorisontit, on meillä Taylorin mielestä oltava jotakin samaa, jotakin, jonka kautta erilaisuus voidaan tunnustaa. Mutta miten hyvin tällainen "yhteinen merkityskenttä" on löydettävissä erilaisten elämänmuotojen ja kulttuurien välille? Eikö meidän pitäisi saavuttaa puolueettoman päältäkatsojan asema, löydettävä neutraali kieli, jotta voisimme yhteismitallistaa erilaisia moraalikäsityksiä?
Tässä voidaan nähdä jännite Taylorin käytännöllisen järjen käsitteen ja filosofisen antropologian välillä. Taylorin filosofinen antropologia perustuu näkemykseen ihmisestä "itseään tulkitsevana eläimenä" (self-interpreting animal). Ihmisen identiteettiä ei ole olemassa ennen tätä (dialogisesti tapahtuvaa) itsetulkintaa ja sama pätee ihmisyhteisöihin. Taylor korostaa, että myös erilaiset käsityksemme hyvästä ovat aina kietoutuneet kieleemme, sosiaalisiin käytäntöihimme, historiaamme, kulttuuriimme ja elämänmuotoomme. Toisaalta olemme Taylorin mukaan myös "vahvoja arvottajia" (strong evaluators) eli meillä on aina pakosti jonkinlainen 'moraalinen kartta', jonka kautta näemme asiat hyvinä tai huonoina, tärkeinä tai arvottomina, olennaisina tai epäolennaisina. Miten itsetulkintamme, vahvat arvostuksemme ja kielemme voidaan sitten ylittää?
Taylor uskoo, että yhteismitallistaminen voidaan tehdä seuraavaan tapaan: etiikka B on parempi kuin A, jos pystymme esittämään uskottavan historiallisen kuvauksen A:sta B:hen, mutta ei toisin päin. B on tällöin A:ta johdonmukaisempi, ristiriidattomampi ja aidompi omille tuntemuksillemme. On selvää, että kun muutos A:sta B:hen on tehty, muuttuvat kieli ja käsitys hyvästä siten, että niiden kautta voidaan antaa vain puolustus B:lle ja vielä siten, että B näyttää olevan A:ta kehittyneempi välttäen sen ongelmat ja umpikujat. Hartmut Rosaa ("Goods and life-forms: Relativism in Charles Taylor's political philosophy", Radical Philosophy 71, May-june 1995, s. 20-26) seuraten voisi kyseenalaistaa tämänkaltaisen narratiivin kelpaamisen metanarraviiviksi.
Mutta Taylorin mukaan tämä narratiivi vakuuttaa myös A-etiikan edustajan. Jos näin todella tapahtuu, ei vaihdos voi tapahtua kuhnilaisen paradigmanmuutoksen tavoin. Kuhnilaisessa paradigman muutoksessa ei ole kyse Taylorin edellyttämästä 'evolutionaarisesta' kehityksestä A:sta B:hen, vaan muutokseen sisältyy aina epäjatkuvuutta ja mittausstandardien vaihtumista. Voidaankin sanoa, että eri paradigman edustajat elävät "eri maailmoissa", niin radikaalisti poikkeavat toisistaan heidän tapansa asettaa kysymyksiä ja hahmottaa niihin vastauksia. Jos oletamme, että eri etiikoiden edustajat ovat erilaisten tieteellisten paradigmojen edustajien tapaan 'eri maailman asukkeja' ja että meillä on todella erilaisia, yhteensopimattomia käsityksiä hyvästä, tällaiset taylorilaiset kehityskertomukset eivät toimi.
Taylor esittää monia teräviä ja huomionarvoisia kommentteja uuden- ja nykyajan ajattelijoista sekä ajatussuunnista, lipsumatta useinkaan liian kohtuuttomiin yksinkertaistuksiin tai yksipuolisiin näkemyksiin. Hänellä on taitoa kaivaa esiin ajettelutapojen ytimet, tulkita niitä selkeästi ja vertailla niiden vahvuuksia ja heikkouksia. Taylor saa asiat näyttämään (ainakin pintatasolla) hyvin yksinkertaisilta ja selkeiltä, mikä tekee Autenttisuuden etiikasta helppolukuisen. Lisäksi Taylorin ansioksi on luettava hänen pyrkimyksensä johdonmukaisuuteen, jota kuitenkin yritin edellä muutamilla huomautuksilla hieman horjuttaa. Taylor tekee myös naturalistisen ja epäkulttuurillisen selittämisen vastustajalle oudon naturalistiselta ja epäkulttuurilliselta haiskahtavan väitteen väittäessään, että markkinoiden ja byrokraattisen valtion "hävittäminen on mahdotonta, [] joudumme aina elämään niiden vaikutuspiirissä" (s. 138). Tälläinen lausuma ei välttämättä rohkaise muuttamaan elämänkäytäntöjämme, kuten Taylorin esittämä kolmas 'teesi' edellyttäisi.
Tommi Wallenius
