Rosi Braidotti tunnetaan feminististen epistemologioiden ja tieteenteorioiden kehittäjänä ja kriittisenäkeskustelijana. Hänen kirjansa Patterns of Dissonance (1991) on käännetty myös suomeksi (Riitasointuja, Vastapaino, Tampere 1993). Viimeksi ilmestyneessä kirjassaan Nomadic Subjects (1994) hän luo käsitteellisiä työkaluja feministiselle teorialle.
Luennossaan Angels and Evils in Feminist Studies Jyväskylässä kesäkuussa 1996 Braidotti puhui hirviöiden kulttuurihistoriasta. Hän kertoi, että vuosisadan alun Euroopassa hirviömäinen ruumis toimi viihteenä. Se oli tarkoitettu katseiden kohteeksi, show-esityksissä tuijotettavaksi. Hirviömäinen ruumis nähtiin varoitukseksi saatanallisista tai jumalallisista voimista. Ajateltiin, että hirviömäinen ruumis sisältää dikotomian hyvästä ja pahasta ja muistuttaa pahan puuttumisesta jumalalliseen luomistyöhön. Hirviöt nähtiin tulevaisuuden, menneisyyden ja kuoleman rajojen ylittäjinä, analogisina luonnonkatastrofeille. Uskottiin esimerkiksi, että hirviömäinen nainen pystyi pilaamaan hyvän miehen sperman. Nainen saattoi pilata jälkeläisen muun muassa katsomalla väärällä tavalla miestä, koska paholainen saattoi tunkeutua naiseen katseen kautta. Ahkeraan papin saarnaamista katsellut nainen puolestaan saattoi synnyttää papin näköisen lapsen. Muun muassa tämän takia naisia opetettiin painamaan katseensa maahan. Luennossaan Braidotti valaisi sitä, miten hirviömäisyyden paikantaminen konkreettisten, elävien naisten ruumiiseen on saanut myös käytännön elämässä näkyviä ja tuntuvia ulottuvuuksia.
Rosi Braidottin mukaan hänen tutkimusprojektissaan on kyse inhimillisen subjektin etsimisestä. Hän painottaa, että ruumiin materiaalisuudesta puhuttaessa tulee ottaa huomioon monia eri keskusteluja, sekä esimerkiksi maantieteellisten ja rodullisten diskurssien väliset erot. Seuraavassa haastattelussa Braidotti täsmentää 'nomadisen subjektin' politiikkaansa.
Rosi Braidotti (RB): Nomadistisen projektini avulla haluan painottaa
energisyyttä, positiivisuutta ja elämää, muutosta ja
transformaatiota. Tämän voi tehdä poliittisesti, kuten feministinaiset
ovat tehneet koko vuosisadan ajan. Suffragettien jälkeen emme olekaan
tehneet mitään muuta, mutta nyt tämä ei enää
riitä. On kyettävä myös antamaan käsitteellisiä
vastauksia. Nomadistinen projekti on minulle diskursiivisten ja tutkimuksellisten
käytäntöjen sekä tieteellisen vallankäytön
ajattelemista uudelleen. Samalla haluan kuitenkin pitää mielessäni
elämän, muutoksen, transformaation, positiivisuuden ja eron kategoriat.
Diskurssi on minulle teoreettista käytäntöä. En väitä,
että meistä pitäisi tulla nomadeja, kyse ei ole identiteetistä
tai 'tulemisesta' tässä mielessä. Mielestäni tämä
olisi kolonialistinen vaatimus. Emme ole mustalaisia emmekä
lappalaisia. Kyse on attribuuteista tai ominaisuuksista, kiinteän,
yhtenäisen identiteetin vastustamisesta. Kirjani nimi on 'nomadiset
subjektit', ei 'nomadit'. Kyseessä on adjektiivi, ei substantiivi;
ominaisuus eikä olemus. Nomadinen subjekti on koodi identiteetin vastustamiseksi,
eikä vaihtoehtoisen identiteetin omaksumiseksi. Mielestäni naiset
tarvitsevat positioiden vaihtoa. Haluan kehottaa naisia olemaan tottelematta,
keksimään ajattelemisen ja oman tiedon representoimisen tapoja,
jotka ovat sopusoinnussa sellaisten naisten kanssa, joita jo olemme.
Mielestäni me olemme moninaisia ja moniulotteisia. Tekstiäni kritisoivat
saattavat toisinaan antaa sellaisen mielikuvan, että minä peräänkuuluttaisin
moninaisuutta ja moniulotteisuutta, mutta nuo asiat ovat jo olemassa. Olemme
jo moninaisia ja moniulotteisia, vaikka jäsennämmekin elämää
ja itseämme keskitetyillä, jähmettyneillä ja vakiintuneilla
tavoilla. Pidämme epäjatkuvuutta ja moninaisuutta surkeina tilanteina,
jotka ovat täynnä kipua ja menetystä. En kuitenkaan tiedä
ketään, jolla ei olisi ollut ainakin jonkinlaista suhdetta toista
tai samaa sukupuolta olevaan. En tiedä ketään, joka ei olisi
muuttanut kotoaan, enkä ketään, joka ei puhuisi vierasta
kieltä. Mielestäni kysymys on kartografisesta täsmällisyydestä
ja sen tilanteen selittämisestä, joka on jo olemassa.
Kysymys ei ole siitä, että olisimme utopisteja. Naiset ovat muuttuneet
kahden-kolmen viime sukupolven aikana. Meiltä puuttuu representaatioita
sellaisille naisille, joiksi olemme jo tulleet. Käytämme vanhaa
viiniä uusissa pulloissa. Emme representoi todellisuuttamme tai tapojamme
tietää. Teoria on jäljessä käytännöstä,
ja 'nomadinen subjekti' on samalla vetoomus entistä sopivampien representaation
muotojen löytämiseksi naisille, joiksi olemme jo tulleet. On monia
merkittäviä feministifilosofeja, jotka tekevät yhtä
radikaalia työtä kuin minä. Tarkoitan esimerkiksi Sandra
Hardingin ajatuksia vaihtoehtoisista tieteellisistä traditioista,
ja tietysti Luce Irigarayn feminiinistä transsendenssia ja vaihtoehtoista
symbolista järjestystä. Mainittakoon myös Kristevan
kirjoitukset prosessissa olevasta subjektista, sekä Joan Tronton
hoivan etiikka, joka peräänkuuluttaa toisenlaisia keskinäisessä
suhteessa olemisen ja toisista huolehtimisen tapoja.
Nomadisuuden hahmotteleminen on vetoomus tarkkuuden ja täsmällisyyden puolesta, sekä sen huomioon ottamisen puolesta, että on paljon muitakin mahdollisia vaihtoehtoja kuin ne, jotka ovat 'luvallisia'. Vaikka tiedämme kaiken suurista filosofeista ja länsimaisen logoksen suuresta dekonstruktiosta, tiedämme myös, että naisilla on muitakin tietämisen tapoja. Jos olemme valmiita ottamaan etäisyyttä ja sanoutumaan irti vallitsevasta diskurssista, toteutamme nomadistista käännettä, leikimme, vaihdamme positioita. Tämä on se muutos, jota peräänkuulutan. Minulle se merkitsee käännettä kohti rehellisyyttä ja itsekritiikkiä, kohti kartografista täsmällisyyttä.
Mielestäni tieteellisiin keskusteluihin pitäisi tuoda mukaan uusia naisääniä en ole edes erityisen kiinnostunut siitä, mitä naisääniä, kunhan ne ovat postmoderneja. Sydämessäni olen todella klassinen standpoint-feministi. Haluan lähteä liikkeelle naisten eletyistä kokemuksista, joista suurin osa on jo kerätty ja teoretisoitu. Emmehän me suinkaan ole ensimmäinen feministifilosofisukupolvi!
Vastustan sitä klassista liikettä, joka luetteloi ja liittää
'vakavasti otettavan' tieteellisen työn miesten sanoihin. Olen sitä
mieltä, että jo alusta alkaen tieteellisessä keskustelussa
on ollut virheitä ja täydellisiä väärinymmärryksiä,
erityisesti filosofiassa, joka on miesten hallitsema logosentrinen oppiala.
Siksi on lähdettävä täysin eri alkupisteestä, ja
katsottava, miten naiset ovat teoretisoineet omia elettyjä kokemuksiaan
ja millaista tietoa se on tuottanut. Tästä käsin voimme aloittaa
keskustelun, joka koskee ruumiillisuutta, sopivien representaatioiden löytämistä,
seksuaalista eroa, ja sitä, miten logosentrisessä ajattelussa
'ajattelu' ja väkivalta kulkevat käsi kädessä ja sitä,
kuinka logosentrinen ajattelu on aina kuoleman ajattelemista.
Haluan kysyä, miksi elämä ei ole metafyysinen käsite. Miksi ainoastaan kuoleman pohtiminen on syvällistä? Minä aloittaisin positioimalla uudelleen nämä käsitteet. Jotkut filosofit tosin haluavat filosofoida toisin. Esimerkiksi Evelyn Fox Keller ja Sandra Harding haluavat tehdä vaihtoehtoista tiedettä ja filosofiaa. He tulkitsevat uudelleen suuria filosofeja ja tekevät feministisiä käännöksiä. Tämä ei ehkä ole kaikkein radikaalein tapa tehdä tiedettä, mutta sitäkin käyttökelpoisempi. On suunnaton määrä oppineita naisia, jotka tekevät juuri näin. Tunnemme tämän koulukunnan standpoint-feminisminä. Tämä ei kuitenkaan ole ainoa tapa puuttua vallitseviin epistemologioihin ja tieteeseen. Esimerkiksi Sandra Harding jakaa akateemisen feminismin kolmeen filosofiseen koulukuntaan: empirismiin, standpoint-feminismiin ja postmodernismiin. Itse hän asettaa etusijalle standpoint-feminismin, vaikka pitääkin kaikkia koulukuntia mielenkiintoisina.
Marja Kaskisaari (MK): Puhuit naisruumiin ja naisten kokemusten materiaalisuudesta.
Onko mielessäsi joitakin tärkeitä teemoja, josta ei
vielä ole keskusteltu feministisissä teorioissa?
RB: Materiaalisesta perustasta on todella vaikea puhua, jos tutkimusohjelma
on transformatiivinen. Materia, materiaalinen perusta esimerkiksi minun
tutkimassani biologistisessa diskurssissa on ollut se, mille fallosentrinen
diskurssi on rakentanut valtansa. Jos materiaalilla tarkoitetaan vaikkapa
naisen ruumista, on olemassa enemmän kuin tarpeeksi tutkittavaa materiaalia.
Silti suurin osa tutkimuksista jättää täysin huomiotta
sen, mitä naiset itse haluaisivat sanoa asiasta.
Meidän tulisi olla tarkempia erojen suhteen. Esimerkiksi sen suhteen,
miten ikäerot vaikuttavat todellisen ruumiillisen kokemuksen materiaalisen
perustan yksityiskohdissa taitieteenalojen eroissa. Mielestäni on tärkeää
olla huolellinen myös siinä, puhutaanko ruumiista filosofiassa
vai ruumiista kirjallisuudessa, jossa ruumis on pohjimmiltaan tekstuaalinen
hahmo.
Käsitykseni mukaan olemme todistamassa räjähdysmäistä,
valtaisaa ruumiin materialisoimisen hetkeä. Siksi kysymykset materiaalisten
perustojen nimeämisestä ja figuraatioista ruumiin poliittisina
kartografioina ovat todella keskeisiä, mutta toistaiseksi melko vähän
keskusteltuja.
MK: Onko 'gender' (sosiaalinen sukupuoli) käyttökelpoinen käsite nomadisen subjektin politiikan kannalta?
RB: Työssäni sukupuoli on yksi niistä käsitteistä,
joita pyrin dekonstruoimaan. Kun sanon 'gender', tarkoitan suurta ongelmaa.
Tulevassa kirjassani omistan tälle käsitteelle kokonaisen luvun.
En siis ole alkuunkaan vakuuttunut 'genderistä' käsitteenä.
Kyseessä ei oikeastaan ole edes käsite vaan sotku pakillinen työkaluja,
joita voimme käyttää. Utrechtin yliopiston naistutkimuksen
laitoksella käytämme sanasta 'gender' aina alaviitettä, josta
käy ilmi, mitä milloinkin tarkoitamme. Gender-teorioiden avulla
voi toki tehdä monia mielenkiintoisia asioita. Itse päädyin
kuitenkin työskentelemään seksuaalisen eron viitekehyksessä
ja sen kolmella eri tasolla, jotka esittelen kirjassani Nomadic Subjects.
Mielestäni 'gender' on hegemoninen käsite, ja kuten kaikki hegemoniset
käsitteet, määrittelemättömänä se jää
sisällyksettömäksi.
MK: Onko myös identiteetti tällainen hegemoninen käsite?
Voiko esimerkiksi feministisestä subjektista puhua identiteettikäsitteen
kautta?
RB: Minulle identiteetti merkitsee sisäisen itsen dekonstruktiota ja siksi se on taso, joka ei ole erityisen tuottava. Jos keskustelun aiheena on 'sinun identiteetisi vastaan minun identiteettini', keskustelu loppuu siihen. Keskustelun asettaminen identiteetin tasolle merkitsee keskustelun pysäyttämistä eikä sen mahdollistamista: jos olen eri mieltä kanssasi, kiellän identiteettisi.
Seksuaalisen eron teoreetikkona en usko, että kenelläkään on pääsyä omaan identiteettiinsä. Identiteetin voi saavuttaa erilaisten välittävien tekijöiden avulla, kuten persoonallisuuden, kielen tai sosiaalisten tilanteiden (kuten tämän, jossa nyt olemme) avulla. Voin esimerkiksi tietää, että tapaamani henkilö on valkoihoinen nainen, joka on opiskellut sosiologiaa ja asuu Suomessa. Näin tiedän hänestä erinäisiä parametrejä. Ne mahdollistavat sosiaalisen toiminnan, mutta mielestäni olisi hyödyllisempää, jos keskustelisimme niistä representaatioista, joita kaikki väärät havainnot identiteetistämme nostavat esiin. Esimerkiksi lesbous ei ole identiteettinä erityisesti kumouksellinen. En tarkoita, että kieltäisin sen itsessäni tai muissa, mutta keskustelun kannalta itse kunkin identiteetti on täysin irrelevantti asia. Ehdottaisinkin, että voisimme puhua ideoista ja diskursseista, emmekä omasta lihastamme. Olennaista on se, mitä keskustelijat tietävät diskurssin muodostumisen ja muokkaamisen prosessista ja mitä he arvottavat ja tuovat representoitavaksi.
Minua huolestuttaa se, että valtaosassa identiteettipolitiikasta kilpaillaan siitä, kuka tietää parhaiten tai kuka on poliittisesti korrektein. Tämä tarkoittaa tieteellisen keskustelun loppua keskustelu muuttuu täydellisen ja ensisijaisen väkivaltaiseksi ja epätuottavaksi. Jos etsii tekstistä kadonnutta lesboa ja oman identiteetin heijastusta, päätyy etsimään vain sitä, mitä on alun perin ajatellutkin siellä olevan. Tekstistä pitäisi lukea toista, vastakkaista. Silloin teksti on toinen ja se kuulustelee tutkijaa ja hänen oletuksiaan. Se heittää oletukset takaisin tutkijalle sanoen, että 'kuvittelit tutkivasi'. Voin kertoa omakohtaisen esimerkin: hirviöitä tutkiessani uskoin tutkivani naisen ruumista, mutta teksti kertoikin minulle, että tutkin valkoisen tytön ruumista. Voin ottaa tekstin tarjoaman tiedon vastaan ainoastaan, jos olen avoin toiseudelle enkä keskity tutkittavien identiteettien reflektioihin. Minusta identiteetti on problemaattinen juuri tässä mielessä.
Mielestäni on sitä parempi, mitä vähemmän vakaa, mitä joustavampi ja mitä enemmän prosessin kaltainen itse on. Olemme kaikki prosessissa olevia subjekteja. Teemme asioita, jotka eivät liity toisiinsa. Saatamme tuottaa yhtäaikaa valokuvanäyttelyä ja teoreettista diskurssia. Itse asiassa melko lyhyen elämämme aikana meillä saattaa olla kaikenlaisia seksuaalisia mieltymyksiä. Saatamme olla epäjatkuvia ja silti nauttia minuuden tai itseyden ajattelemisesta. Itseys on kuin tapa ei muuta. Itsestä voisi yhtä hyvin puhua monikossa, se olisi tasa-arvoista, eikä se loppujen lopuksi olisi kovinkaan erilaista.
Mielestäni identiteetti on taakka ja vastus esimerkiksi siinä mielessä, että tarvitsemme henkilöllisyyspapereita. Tämä ei tarkoita, ettenkö uskoisi jatkuvuuteen perustuvan itseyden olemassaoloon. Tämän tematiikan täsmentämiseksi meidän pitäisi puhua ruumiillisuudesta, muistista ja identiteetistä ruumiina, joka muistaa, esimerkiksi lihallisesta itsestä ja älyllisestä ruumiista mutta se onkin jo aivan toinen keskustelu.
Kirjallisuus
Rosi Braidotti, Patterns of Dissonance. A Study of Women in Contemporary Philosophy. Polity Press. Oxford 1991.
Rosi Braidotti, Riitasointuja. Vastapaino, Tampere 1993.
Rosi Braidotti, Nomadic Subjects. Columbia University Press, New York 1994.
Rosi Braidotti, "Angels and Evils in Feminist Studies". Luento seminaarissa Angels and Monsters. Orders and Borders, Jyväskylässä 9.-13.6. 1996.
