Leila Haaparanta

Ajatuksia filosofiasta*

1. Filosofisen perinteen sanoma

"Nöyrä talonpoika, joka palvelee Jumalaa, on totisesti parempi kuin ylimielinen filosofi, joka tarkastelee taivaan kulkua mutta ei pidä itsestään vaarin." Näin kirjoittaa keskiajan mystikko Tuomas Kempiläinen, joka teoksessa De imitatione Christi kritisoi skolastista filosofista spekulaatiota. Samantapainen huoli vaivasi erästä ruotsalaista filosofian professoria, joka kierteli viime vuonna kansainvälisessä logiikan kokouksessa kyselemässä, sattuiko kukaan tuntemaan yhtään viisasta filosofia. Harva nykyään ajattelee, että filosofia olisi jokin elämäntapa tai -asenne, ja että filosofin pitäisi elämällään osoittaa viisautta ja olla esimerkkinä muille. Sen sijaan filosofin odotetaan kyllä näyttäytyvän aika ajoin kansalle, sanovan, mikä on oikein ja mikä väärin, pelastavan kansakunnan tai nostavan maan lamasta.

Me filosofit usein imartelemme itseämme ajattelemalla, että olemme pyhien filosofisten kirjoitustemme eksegeesin hyvin suorittaneet ja siitä syystä tiedämme, mitä Sokrateen, Aristoteleen tai Kantin seuraaminen 1990-luvulla tarkoittaa. Itse en ajattele eräiden kollegojeni tavoin, että 1990-luvulla Sokrates uisi radioaalloilla, tulisi olohuoneisiin television välityksellä tai olisi kohtaamishurmaaja verkossa. Vielä vähemmän minua miellyttää se Esa Saarisen edustama ajatus, että filosofi Sokrates pitäisi tehtävänään keskustella lama-ajan suomalaisten kanssa saadakseen heidät motivoituneina tekemään työtä tehokkaammin ja välttämään lakon tapaista "epäluovaa ajattelua". Mutta kuka tietää, ehkä tämä sopisi Sokrateen poliittiseksi ohjelmaksi; historia tuntee monenlaisia filosofian ja poliittisen toiminnan yhdistelmiä. Olipa sitten innostajana Sokrates, työelämän psykologi tai kuka tahansa, on tietenkin sinänsä mainiota, jos kansalaiset viihtyvät työssään.

Kaikesta huolimatta, tämäkin kirjoitus on filosofisten tekstien selitysoppia, filosofisen perinteen sanoman etsintää ja sanoman soveltamista 1990-luvun Suomeen.

2. Teknokraattinen filosofiakäsitys

Suomen kansan tahto, jonka opetusministeriö ja maan valtalehdistö ilmaisevat, on se, että filosofian pitää olla yhteiskunnallisesti vaikuttavaa. Filosofia on maailmanhistoriassa
vaikuttanut siten, että erilaiset filosofiat ja filosofit ovat jättäneet jälkensä kulttuuriin ja yhteiskuntaan. Informaatioyhteiskuntaa ei voi ajatella ilman Descartesia tai Leibnizia, Eeva-Liisa Mannerin lyriikasta näkyy, että Manner tunsi hyvin filosofian klassikkojen tekstejä, filosofisilla opeilla oli suuri merkitys kapitalististen ja sosialististen yhteiskuntajärjestelmien syntyvaiheissa, Bosnian etnisiä puhdistuksia oli suunnittelemassa Fichten filosofiasta vaikutteita saanut etiikan professori. Jokaista filosofian meille mieluista vaikutusta kohti voidaan varmasti löytää toinen "merkittävä" vaikutus, jonka haluaisimme kernaasti unohtaa. Niinpä nykyinen puhe filosofian vaikutuksen lisäämisestä kuulostaakin usein enemmän uudelta, vielä epämääräiseltä liikeidealta kuin filosofian merkitystä koskevalta syvälliseltä pohdinnalta.

Filosofia varmasti näkyy tänään enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten, jolloin suurin osa Suomen filosofian laitoksissa harjoitetusta filosofiasta edusti selkeästi akateemista filosofiaa, erityisesti analyyttista perinnettä. Akateeminen filosofia oli ja on eksperttien filosofiaa, akateeminen filosofi edustaa jonkin filosofian osa-alueen tai sen osa-alueiden
asiantuntemusta. Ekspertti pyrkii tavallisesti kehittämään käsitevälineitä tai teorioita, joilla on ongelmanratkaisukykyä. Ongelmat, joista tutkija lähtee, ovat mahdollisimman selkeästi rajattuja.

On väitetty, että viimeisten viidentoista vuoden aikana filosofit ovat astuneet ulos norsunluutornistaan ja ryhtyneet niihin tehtäviin, joihin filosofian perinne heitä velvoittaa, että he ovat alkaneet harjoittaa julkista järjenkäyttöä, ottaa kantaa yhteiskunnan kysymyksiin ja kiinnostua ihmisten arjesta ja sen ongelmista. Pikemminkin on kuitenkin käynyt niin, että se filosofiakäsitys, joka soveltuu tieteellisen toiminnan sääntöjen mukaiseen filosofianharjoitukseen, on siirretty mekaanisesti alueelle, johon se hyvin huonosti soveltuu. Näin on syntynyt uusi filosofityyppi, julkisuudessa näkyvä yleisten
asioiden erikoisasiantuntija, jonka uskotaan ratkaisevan ongelmia hallussaan olevien käsitevälineiden ja teorioiden avulla. En halua lainkaan kiistää sitä, että filosofi voi käsite- ja argumentaatioanalyysin ja etiikan teorioiden tuntijana auttaa esimerkiksi lainsäädäntötyössä. Mutta käsitys kutsukaamme sitä vaikkapa teknokraattiseksi filosofiakäsitykseksi jonka mukaan filosofin rooli kokonaisuudessaan on edellä kuvatun kaltainen, on filosofian perinteen kannalta onnettomuus. Moni kollega on kuitenkin tästä kuvasta innoissaan; näyttäähän se todistavan, että filosofia on hyödyllinen oppiaine. Jokaisen vastuunsa tuntevan filosofian professorin on tietenkin yritettävä edistää opiskelijoidensa parasta ja toivottava filosofiasta tutkinnon suorittaneille avautuvan uusia työpaikkoja. Voi kuitenkin kysyä, onko tämä sitä, mitä filosofiaa opiskeleva haluaa filosofian olevan, haluaako hän todella olla yleisten asioiden erikoisasiantuntija, joka tuo filosofisen näkökulman sosiologisen, psykologisen, luonnontieteellisen ja taloustieteellisen näkökulman rinnalle.

Yliopistojen filosofian opettajien tehtävänä on kouluttaa filosofian tutkijoita ja opettajia sekä yhdessä muiden oppiaineiden kanssa laajasti sivistyneitä kansalaisia, joiden filosofinen sivistys välittyy erilaisiin ammatteihin ja myös julkiseen keskusteluun, silloin kun nämä sivistyneet kansalaiset siihen osallistuvat. Filosofinen viisaus viihtyy kulttuuriperintöä laajasti tuntevan puheissa, mutta teknokraattifilosofin asiantuntijalausuntoja se helposti pakenee.

Teknokraattifilosofi ei opeta kuulijoitaan ajattelemaan itse vaan lupaa ajatella yleisönsä puolesta. Häneen luotetaan, koska hänellä uskotaan olevan suora yhteys filosofiseen tieteelliseen perustutkimukseen, josta myös hänen elämänfilosofiansa oletetaan kumpuavan. Teknokraattinen filosofiakäsitys antaa enemmän lupauksia kuin se pystyy koskaan lunastamaan. Viime keväänä Helsingin Sanomien yhdessä pääkirjoituksessa
todettiin, että sotien jälkeen käännyttiin ensin yhteiskuntatieteiden puoleen ja sen jälkeen filosofian puoleen; lopuksi toimittaja herätti kysymyksen, olisiko nyt aika kääntyä historian puoleen, jotta saataisiin apua kaaokseen. Filosofien odotetaan nostavan talouden nousuun, takaavan sielun pelastuksen, kun pappeihin ei enää luoteta, tai pitävän huolta mielenterveydestä, kun psykiatreista ei ole apua. Jos odotukset ovat tällaisia ja filosofit vielä itse lyövät lisää löylyä, pettymys on taattu.

3. Tiedeinstituution palvonta

Toisin kuin usein kuvitellaan, tiedeinstituution ja akateemisuuden palvonta leimaa myös monia sellaisia filosofisia suuntauksia, jotka pyrkivät murtautumaan ulos tieteellisen toiminnan pelisääntöjen kahleista. Filosofi, joka liputtaa rationaalisen argumentaation sääntöjen ja muiden tieteellisyyden peruspilarien puolesta, ja hänen kriitikkonsa, jonka mielestä filosofin pitäisi hylätä nämä periaatteet, käyvät usein outoa keskustelua: filosofian tieteellisyyttä puolustava ei suostu ottamaan tieteellisen toiminnan sääntöjä filosofisen ihmettelyn kohteiksi, kun taas hänen kriitikkonsa anoo omille toimilleen siunausta siltä instituutiolta, jonka pelisäännöt hän asettaa kyseenalaiseksi. Edellisen asenne on epäfilosofinen, jälkimmäinen taas ei ole moraalisesti uskottava: Hänen mukaansa kaiken inhimillisen toiminnan arvo lisääntyy siitä, että se voidaan sijoittaa akateemiseksi yhteisöksi kutsuttuun modernin tieteenharjoituksen tyyssijaan. Hänelle filosofinen runous ja mielipidekirjallisuus saavat laaduntarkastusleiman, kun ne hyväksytään akateemisiksi opinnäytteiksi vesittämällä kaikki tieteellisen menetelmän tunnusmerkit.

Jos akateeminen filosofia mielii olla filosofiaa, sen pitää olla valmis kyseenalaistamaan akateemisen tutkimuksen normit. Jos akateemista tutkimusta kyseenalaistava filosofia haluaa olla uskottavaa, sen pitää lakata kerjäämästä tiedeinstituution siunausta kaikelle filosofialle ja muulle inhimilliselle toiminnalle. Paavo Haavikon teoksen Ikuisen rauhan aika arvo ei siitä nousisi, että teos hyväksyttäisiin yhteiskunta- tai historianfilosofiseksi akateemiseksi väitöskirjaksi.

Filosofian asema yliopistolaitoksessa ei ole eikä voikaan olla ongelmaton. Akateemisessa yhteisössä työskentelevä filosofi voi hyvin todeta suomalaista naiskirjallisuutta käsittelevän teoksen otsikon sanoin: "Sain roolin, johon en mahdu." Filosofi saattaa kuitenkin nähdä oikeutuksen ja arvon sen tapaisessa filosofianharjoituksessa, joka sopii yliopistolaitoksen kehyksiin. Hän voi myös perustellusti pitää tärkeänä sitä, että tieteenharjoitusta tutkivan filosofin lisäksi myös tieteen ankara kriitikko istuu siellä, missä tiedettä harjoitetaan. Jos filosofi on itselleen rehellinen, hän näkee myös, milloin hänen oikea paikkansa ei enää ole akateemisessa yhteisössä.

4. Filosofinen asenne ja perenniaalinen filosofia

Lupasin etsiä tässä kirjoituksessa filosofisen perinteen
sanomaa. Teknokraattisen filosofiakäsityksen suurin onnettomuus on siinä, että se kätkee sen, mitä filosofian perinteellä olisi annettavana, nimittäin sen, mitä on tapana kutsua filosofiseksi asenteeksi. Filosofisesti asennoituva ei ole ongelmanratkaisija vaan kyselijä, kyseenalaistaja ja ihmettelijä. Tämä käsitys filosofian luonteesta löytyy monilta klassikoilta. Sokrates pyrki osoittamaan, että se, joka luulee tietävänsä, ei itse asiassa tiedäkään; Edmund Husserlin yritys vapautua synynnäisen naturalismin lumouksesta oli luopumista itsestäänselvyyksistä, luopumista maailman asettamisesta ongelmattomasti olevaksi; eksistentialistin siirtymä epäautenttisesta olemassaolosta autenttiseen olemassaoloon on näennäisen varmuuden hylkäämistä ja epävarmuuden hyväksymistä.

Perenniaalisella filosofialla on 1500-luvulta lähtien tarkoitettu näkemystä, jonka mukaan tietyt ikuiset totuudet ilmenevät, vaikka hämärinäkin, suurten filosofien kirjoituksissa, näyttivätpä heidän oppinsa kuinka vastakkaisilta tahansa. Mitä siis olisi tänään se viisaus, jonka Vatikaanin kirjastonhoitaja Augustinus Steuchus, uusplatonistinen synkretisti, paljasti vuonna 1540 ilmestyneessä teoksessaan De perenni philosophia? En ole Augustinus Steuchuksen tavoin etsimässä antiikin pakanallista filosofiaa ja keskiajan kristillistä perinnettä yhdistäviä ikuisia totuuksia. Kuitenkin myös perenniaalisessa filosofiassa viisauden ajatellaan edellyttävän filosofista asennetta, oman tietämättömyyden muistamista ja ikuista paluuta alkuun, jossa totuutta ei ole saavutettu. Filosofinen viisaus elää tietämättömän avoimuudesta ja mahdollisuudesta ajatella toisin. Ongelmanratkaisija on menettänyt tämän mahdollisuuden.

*Kirjoitus perustuu osaksi toukokuussa 1996 Helsingin yliopistossa järjestetyssä seminaarissa Filosofian rooli kulttuurissa ja yhteiskunnassa pidettyyn puheenvuoroon.