Mitä Sinulle kuuluu? Kiitos, kysymästä mitäs tässä. Töissä on ollut kiirettä ja lasten kanssa riittää puuhaamista. Huomenna pitäisi lähteä terassikierrokselle ja parin viikon päästä alkaa loma. Näinhän keskustelu joskus kulkee. Mutta minkälainen on se minä joka tekee töitä, hoitaa lapsia, viettää vapaa-aikaa? Onko sinun minäsi yksi ja sama vai pitäisikö kysymystä muuttaa: Mitä Sinuille kuuluu?
Viimeaikaisessa keskustelussa persoonallisuuden luonteesta on pelkistetysti esitetty kaksi vaihtoehtoa. Nykyiseen puheenparteen on uponnut freudilaisperäisesti ajatus siitä, että yksilön persoonallisuus muodostuu erilaistumisen prosessissa. Syntyessämme olemme alkuperäisessä ykseydessä todellisuuden kansssa. Freudin mukaan on kyse oseaanisesta kokonaisvaltaisuuden tunteesta. Lacanin mukaan kyse on homelette vaiheesta, ihminen on kuin munakkaan (omeletti) ja ihmisen (homme) välillä. Vähä vähältä eriydymme, vieraannumme alkuperäisestä ykseydestä ja samalla kehittyy halu palata takaisin alkuun. Halu on rajaton ja loppumaton, se on tarpeidemme perusta. Elämänvietti eros vie meitä elämän pyörteisiin, kuolemanvietti thanatos puolestaan osoittaa lopullisen päämäärän, kuoleman. Se palauttaa meidät takaisin kaikkeuteen ja alkuperäiseen ykseyteen, mutta paradoksaalisesti emme koskaan voi tietää minkälainen kokemus kuolema on ja samoin emme voi koskaan enää saavuttaa alkuperäistä ykseyden tunnetta.
Toisen mallin mukaan alkuperäistä onkin erillisyys. Synnymme
jo alunperin erillisiksi yksilöiksi, jotka hakeutuvat vuorovaikutukseen
ympäristönsä kanssa. Ratkaisevaa kehityksemme kannalta ei
olekaan vieraantuminen alkuperäiseksi ajatellusta ykseydestä,
vaan se, minkälaisia vuorovaikutuskokemuksia elämämme varrella
saamme. Vuorovaikutuskokemukset määrittävät pyrkimyksiämme
elämässä. Turvalliset ja myönteiset vuorovaikutuskokemukset
luovat hyvät edellykset eheälle persoonallisuuden muodostamiselle.
Vuorovaikutuksen puutteet taas horjuttavat kykyämme muodostaa itsellemme
ehyttä kuvaa itsestämme ja tekevät meidät heikoksi sietämään
ristiriitoja ympäristön kanssa. Ensimmäistä vaihtoehtoa
voi kutsua ykseys-, toista vuorovaikutusparadigmaksi.
Monissa ammateissa, erityisesti opetus- ja terveydenhoitoalan ammateissa,
on hyvin tärkeää tiedostaa minkälaiselle ihmiskäsitykselle
työn ammattikäytännöt rakentuvat. Ei ole yhdentekevää
pyrimmekö opetuksessa tai hoitotilanteessa eheyttämään
rikkoutunutta minää, voimistamaan yksilön minän itsenäisyyttä
vai kiinnitämmekö huomion vuorovaikutustaitojen ja muotojen rikastuttamiseen.
Vastakohtaisuus ykseys- ja vuorovaikutusparadigman
välillä ei kuitenkaan ole uusi. Jo antiikin mytologiasta ja filosofian
alkuvaiheista voidaan löytää aineksia tähän erotteluun.
Persoonallisuuden muodostumisen kaksi mallia esiintyvät jo Platonin Pidoissa. Platonin teoksessa joukko Ateenan miehiä on kokoontunut pohtimaan eroksen luonnetta. Aristofanes, tuon ajan kuuluista näytelmäkirjailija, esittää kauniisti ajatuksen siitä, miten ihminen on alunperin ollut ykseys. Androgyynit olivat nelijalkaisia, nelikätisiä, heillä oli kahdet kasvot, kahdet sukuelimet ja kaikkia elimiä vastaavasti parillisesti nykyisiin ihmisiin verrattuna. Jumalat kuitenkin suuttuivat näihin olioihin, koska ne olivat liian voimakkaita ja röyhkeitä. Jumalat eivät voineet kuitenkaan tappaa androgyynejä koska silloin he olisivat jääneet vaille palvontaa. Niinpä Zeus päätti halkaista olennot kahtia. Tämän lohkomisen tuloksena syntyivät miehet ja naiset. Niistä puolikkaista, joista toinen oli nainen ja toinen mies, syntyi miesten ja naisten välinen rakkaus, sillä etsimme aina sitä toista puolikasta. Niistä puolikkaista taas, jossa oli kaksi naista tai kaksi miestä, syntyivät naisia rakastavat naiset ja miehiä rakastavat miehet. Näin Aristofaneen mielestä on selitettävissä erottisen rakkauden eri muodot. Rakkaus palauttaa meille tunteen alkuperäisestä ykseydestä, ja siksi jokainen ihmisen etsii, tarvitsee ja haluaa rakkautta. Minämme ei ole ehyt ilman tätä ykseyden kokemusta toisen ihmisen kanssa. Aristofaneen ikiaikaiseen mytologiaan nojautuva esitys myötäilee hyvin sitä, mitä edellä olen kutsunut ykseysparadigmaksi.
Platon esittää muitakin vaihtoehtoja, mutta erityisen kiinnostava
on dialogissa viimeisenä esiintyvä näkemys, jota voi pitää
Platonin omana kantana. Sokrateen suulla Platon esittää Aristofaneen
esityksestä poikkeavan kehitelmän. Sokrates lähtee ajatuksesta,
jonka mukaan alussa yksilö rakastaa yhtä kaunista ihmistä.
Voimme ajatella, että useimmissa tapauksissa tämä kaunis
ihminen on lapsen äiti. Sen jälkeen huomaamme kauneuden monessa
ihmisessä ja rakkautemme piiri voi laajeta. Vähitellen ymmärrämme
sisäisen kauneuden olevan ulkoista tärkeämpää ja
opimme rakastamaan sisäistä kauneutta, vaikka se olisi kätkeytynyt
rumaan ulkokuoreen. Vihdoin opimme käsittämään tiedon
kauneuden, joka ei enää tarvitse edes ulkoista kuorta, vaan on
puhdasta sisäisyyttä. Lopulta päädymme kaikkein korkeimmalle
asteelle, ymmärtämään kauneuden itsessään,
puhtaana ja vääristymättömänä. Platon toteaa
tämän Sokrateen suulla seuraavasti:
Oikeaa rakastamista on nimittäin juuri se, että itse kulkee tai antaa toisen ohjata itseään alkaenensimmäisistä kauneuden aisteista kohti tätä viimeistä askel askeleelta ylöspäin kuin portaita pitkin, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin ulkonaisesti kauniisiin ihmisiin ja kauniista ihmisistä taidoissa ilmenevään kauneuteen ja taidosta kauniisiin tietoihin, kunnes hän tavoittaa sen tiedon, joka on tietoa itsestään kauneudestsa ja päätyy viimein tajuamaan, mitä kauneus on.
Platon siis näyttää ajattelevan, että kauneuden ja
rakkauden kokemus kumpuaa muuttuvasta vuorovaikutuksesta yksilön ja
hänen ympäristönsä (sekä fyysisen että kognitiivisen
ympäristön) välillä. Vaikka Platonin ajatukset ovat
avoimia monille erilaisille tulkinnoille, niin epäilemättä
nämä ajatukset voidaan tulkita yhdeksi perustavaksi kuvaukseksi
ihmisen persoonallisuuden pitkästä ja monivaiheisesta kehityksestä.
Vasta tuon kehityksen jälkeen ihminen voi kokea itsensä ehyeksi
ja itseelliseksi persoonaksi ja samalla huomata oman persoonansa kehityksen
riippuvuuden toisista ihmisistä ja ympäröivästä
maailmasta.
Muiden muassa Jari Ehrnroothin eri yhteyksissä kritisoima psykoanalyyttinen
ihmiskäsitys on syvimmiltään edellä olevalla tavalla
tulkittuna jo Platonin kritiikin kohteena. Aristofaneen myyttinen tarina
on esitietoinen aste Freudin myöhempää selitystä. Ehrnrooth
on halunnut asettaa Daniel Sterniltä peräisin olevan vuorovaikutusparadigman
kilpasille nyt jo perinteiseksi muodostuneen freudilaisen ykseysparadigman
kanssa. Vuorovaikutusparadigma vastaisi näin jo Platonin Sokrateen
suulla esittämää käsitystä vuorovaikutteiden keskeisyydestä
minän
muodostuksessa.
Kaunokirjallisuudessa Luke Rhinehartin kirja Noppamies problematisoi ja pyörittää perusteellisesti osittain samaa teemaa minuuden eri puolista. Rinehard lisää tarkasteluun vielä kysymyksen minän muodostumisen satunnaisuudesta. Noppamies kuvaa freudilaista psykoanalyytikkoa, joka muuttaa terapiakäytännön vastaamaan "postmodernia" minäkäsitystä: noppaa heittämällä voimme vapauttaa vanhan minämme vastuusta ja valita sattuman avulla sen, mitä milloinkin olemme, mitä haluamme ja mitä teemme. Voisimme siis leikkiä Zeus-jumalaa, jatkaa minän lohkomista loputtomiin. Meidän, siis "minän", tulee vain antaa vaihtoehtoja ja sitotua nopan satunnaisesti suosittamiin päätöksiin. Noppamies ajautuu täydellisen irrationaaliseen elämään. Ajatuskokeena noppaelämä on virkistävä, mutta samalla vastenmieleinen. Ajatus minän vapaasta tahdosta, oli se kuinka illusorinen tahansa, on varmasti yksi perustavampia elämän merkityksenannon lähteitä. Siksi ajatus omasta vapaasta tahdosta luopumisesta on vastenmielinen ja osoittaa ykseysparadigman ongelmallisuuden tilanteessa, jossa alkuperäiseksi kokemamme ykseys horjuu.
Vuorovaikutusparadigman mukainen näkemys minästä mahdollistaa paremmin persoonallisuuden eri puolien joustavan ymmärtämisen. Minä ei ole vain yksi ykseys tai persoonallisuuden kova ydin, jonka rinnalla esiintyy sivupersoonia, vaan minä on kulttuuristen vuorovaikutussuhteiden kokonaisuuden synnyttämä ainutkertainen muodostuma. Toisaalta vastakkaisuus näiden paradigmojen välillä ei ehkä sittenkään ole aivan ehdoton. Psykoanalyyttisessa tarkastelussa on yksilön kehityshistorian tarkastelun rinnalle noussut entistä vahvemmin myös vuorovaikutusyhteyksien tarkastelu. Keskustelu eri katsomustapojen välilläjatkuu. Kysymystä Mitä Sinulle kuuluu, ei kuitenkaan tarvitse muuttaa monikkoon. Ja minäkin voi pysyä yksikössä. Minä on ainutlaatuinen, kerroksinen, jatkuvasti muuttuva ja samalla suhteellisen pysyvä. Minulle kuuluu vuorovaikutusyhteyksien kokonaisuus.
